Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa
Chapter 1
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.
ORJIEN VAPAUTTAMINEN POHJOIS-AMERIKASSA
Kirjoittanut Alexandra Gripenberg.
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1892.
Tämä lyhyt esitys orjien vapauttamisesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on kirjoitettu siinä toivossa, että se voisi olla lukemisena varttuneemmalle nuorisolle sekä kansanopiston oppilaille heidän harjoittaessaan historian opintoja. Jos se, niin puutteellinen kuin se onkin, voisi jossakin määrin herättää myötätuntoisuutta niinhyvin yhtä maailmanhistorian merkillisimpää tapahtumaa kuin niitä aatteita kohtaan, jotka siitä saivat eloa, olisi tarkoitus täytetty.
Lähteinä on käytetty: American Polities by Alexander Johnston. -- Acts of the Anti Slavery Apostles by Barker Pittsbury. -- Anti Slavery Remimiscenses by Elisabeth Buffum Chace. -- Sen ohessa suusanallisia ja kirjallisia tiedonantoja useilta vielä eläviltä orjuuden vastustajilta.
_Tekijä._
Jokaisessa jalossa aatteessa on kehoitusta hyvään. Senpä tähden sen historia yhä edelleen vaikuttaa jalostuttavasti ihmiskuntaan, vaikka se tarkoitusperä, jota varten työskenneltiin, jo aikoja sitten olisikin saavutettu, ja vaikka aate on taistellut epäkohtia vastaan, jotka ovat vallinneet ainoastaan muutamissa kansakunnissa.
Jos kohta orjuutta meidän maassamme oli olemassa ainoastaan hyvin pitkiä aikoja sitten, eikä siis mitään työtä semmoista epäkohtaa vastaan ole tullut kysymykseen uudempina aikoina, on kuitenkin meille valaisevaa tutustua siihen suurenmoiseen ja mahtavaan kamppailukseen, jonka jalot miehet ja naiset Amerikassa taistelivat orjain vapauttamiseksi isänmaassansa. Se on tosin paljastava mitä hirveimpiä siveellisiä hairahduksia, joihin saattaa joutua syypääksi kansakunta, kun se luuloiteltua hyötyä varten rohkenee ruveta nukuttelemaan omaa oikeuden-tuntoansa. Mutta se on samassa osoittava meille, mitä kansa voipi tehdä omaksi parannuksekseen, kun kaikki sen siveydelliset voimat herätetään taistelemaan oikean ja hyvän puolesta.
* * * * *
Kuten tunnemme, tulivat Pohjois-Amerikan erämaat raivatuiksi viljelykselle englantilaisten protestanttien, n. s. puritaanien, kautta, jotka 1500- ja 1600-luvuilla lähtivät pakoon niitä vainouksia, joiden alaisina he olivat omassa isänmaassansa. Uskoansa he eivät tahtoneet kieltää, vaan lähtivät mieluummin ulos pauhaavalle valtamerelle ja pystyttivät majansa erämaihin, joissa petoeläimiä ja vihollisia indiaaneja vilisi heidän ympärillään. Siellä rakensivat he ensiksi hajanaisia kyliä, jotka sittemmin kasvoivat kukoistaviksi siirtokunniksi ja nykyhetkeen saakka ovat säilyttäneet leiman perustajiensa uskaliaasta, toimekkaasta hengestä. Eri siirtokunnat tekivät vuonna 1643 sopimuksen, jonka kautta he yhtyivät vapaasen valtioliittoon, joka sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat. Nämä olivat toista sataa vuotta edelleen Englannin alusmaina ja maksoivat emämaalle runsaat verot. Mutta kun alituisten sotien kautta Englannin valtiovelka alinomaa kasvoi, kieltäysivät siirtokunnat suorittamasta veroa. Tämän johdosta syntyi niiden ja emämaan kesken sota, joka päättyi siten, että siirtokunnat irtautuivat Englannista ja muodostivat 1783 itsenäisen tasavallan, jolle tuli nimeksi _Pohjois-Amerikan Yhdys-Vallat_.
Tämän vapautus-sodan perästä uusi tasavalta nopeasti vaurastui väkiluvun ja varallisuuden puolesta. Uudis-asutusten ja valloituksien kautta voitettiin joukko uusia alueita, ja yhä enemmän siirtokuntia yhtyi liittovaltioon. Tässä oli piankin neljättäkymmentä eri valtiota, jota kutakin hallitsi lainsäätävä kokous. Liittokuntaa eli Unioonia hallitsi kolmeksi vuodeksi valittu presidentti yksissä neuvoin n. s. kongressin kanssa, johon kaikki valtiot lähettivät edusmiehensä.
Mutta vaikka valtiot ulkonaisesti muodostivat yhden kokonaisuuden, löytyi paljon erilaisuutta niiden asukkaiden kesken. Pohjoisten valtioiden väestö oli melkein siltänsä syntyperää Englannista ja muista sen sukuisista maista. He tunnustivat protestanttista uskontoa, olivat uutteria ja toimekkaita. Heitä elähytti luja vapauden-tunne, jonka olivat perinneet esi-isiltään ja jonka heidän tottumuksensa itsehallintoon ja omaan apuun oli kasvattanut ja kehittänyt. Eteläisten valtioiden väestö päin vastoin oli suurimmaksi osaksi syntyänsä katolilaisista kansoista Etelä-Euroopassa. He olivat mukavuutta ja ylellisyyttä rakastavia, kammoivat työtä ja puuttuivat sitä pontevuutta ja vapauden-tunnetta, josta pohjois-valtioiden asukkaat olivat tunnetut. Nämä erilaisuudet ja eroitus ilmanalassa oli myös vaikuttanut suuren eroavaisuuden elatustavoissa Pohjan ja Etelän välillä. Edellinen rupesi maanviljelykseen, käsitöihin ja tehdasliikkeesen, jotka antoivat työtä vapaalle työväen-luokalle. Jälkimäinen elätti itseään sokuriputken, riisin ja puuvillan viljelyksellä suurilla n. s. plantgeillaan eli maatiloilla, joissa työt tehtiin neekeri-orjain kautta.
Orjuutta oli löytynyt jo Amerikan siirtokuntien aikaisimpina päivinä kaikissa valtioissa, paitsi Massachusettsissa ei. Se oli ilmestynyt inhoittavana kasvannaisena tuohon nuoreen ja voimalliseen kansaan, ja Englannin laki oli sen tunnustanut oikeutetuksi. Vähitellen oli se kuitenkin tullut lakkautetuksi Ohio-joen pohjoispuolella olevissa valtioissa, ja tämänniminen valtio oli edelleen kauvan aikaa rajana »vapaiden valtioiden» ja »orjavaltioiden» välillä. Asian kanta lienee tullut lain kautta vahvistetuksi v. 1808. Etelässä sitä vastoin levisi orjalaitos yhä suuremmalla vauhdilla, mikäli puuvilla-teollisuus kehittyi. Alinomaa muistutettiin, minkä suuren voiton tämä järjestelmä saattoi maalle, sekä tuon suoranaisen rahaa tuottavan afrikalaisen orjakaupan että myöskin sen äärettömän työvoiman kautta, jonka orjat toivat maahan. Arveltiin, että ilman tätä työvoimaa maanviljelys ja teollisuus olisi joutunut häviöön Etelässä, jossa kuuma ilmanala muka teki kaiken työn valko-ihoisille ihmisille mahdottomaksi. Mustan työväen käyttäminen muilla kuin orjuuden perustuksilla olisi ollut maanomistajain perikato, sillä neekerit tekivät sekä peritystä tavasta että kuumuuden tähden niin hidasta työtä, ett'ei heitä millään mokomin voinut palkita samojen periaatteiden mukaan kuin valkoisia työläisiä.
Niin puhuivat orjuuden puolustajat, ja heitä oli valitettavasti paljon.
Mikä alennuksen syvyys toiselta puolen ja tirannius toiselta tässä järjestelmässä lepäsi, sitä saattavat tuskin aavistaakkaan ne, jotka eivät ole nähneet sen vaikutuksia läheltä.
Orja oli lain mukaan kalu eikä ihminen. Hän ei voinut ostaa, myydä taikka omistaa mitään omassa, vaan ainoastaan herransa nimessä. Hän ei voinut esiintyä todistajana taikka itse ajaa asiaansa oikeudessa. Hän oli kielletty lähtemästä ulkopuolelle herransa maa-aluetta; hän ei saanut kantaa aseita, ei ratsastaa, ei oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Hänen täytyi matkustaa eläinvaunuissa rautatiellä ja, jos hän oli kristitty, istua eri penkissä kirkossa ja käydä Herran Ehtoolliselle erityisellä alttarilla. Isännän velvollisuus oli ainoastaan antaa orjalle vissin määrän ruokaa ja tarpeellisimman vaatetuksen, eikä hän saisi pitää häntä työssä enemmän kuin 15 tuntia vuorokaudessa. Mutta kaikki lakimääräykset tässä kohden olivat aivan hyödyttömät, sillä ne jäivät mitättömiksi sen kiellon kautta, ett'ei orja saisi esiintyä todistajana.
Isäntä saattoi rangaista orjaa mielensä mukaan. Tavallisin rangaistus oli ruoskiminen. Sitä vastoin käytettiin harvoin sakkoja tai vankeutta, koska tämmöinen rangaistus olisi koskenut isäntäänkin, jonka omaisuutena orja oli. Ei edes todellisista rikoksista orjan puolelta käytetty muuta kuritusta kuin ruoskimista, mutta sitä julmemmasti tätä toimitettiin. Ainoastaan jos orja siinä heitti henkensä tai joutui raajarikoksi, voitiin omistaja tuomita edesvastaukseen, nimittäin _valkoisen_ miehen ilmi-annosta. Mutta semmoisissakaan tiloissa ei rangaistus ollut erittäin ankara. Ken esim. murhasi toisen miehen orjan, suoritti sakkoa omistajalle 500 dollaria (noin 2,500 markkaa), ja sillä oli hän sovittanut rikoksensa.
Mutta kovin ankarasti oli sitä vastoin jokainen kielletty opettamasta orjia lukemaan. Useimmissa valtioissa rangaistiin tämän kiellon rikkominen 1 à 2 kuukauden vankeudella. Pohjois-Carolinassa oli vielä 1844 voimassa laki, joka rankaisi sen, ken antoi orjalle kirjan tai asetuksen taikka opetti häntä lukemaan, 39 parilla raippoja, jos lainrikkoja oli vapaa neekeri, tai 200 dollarilla (noin 1,000 mk), jos hän oli valkoinen mies.
»Koska», sanottiin laissa, »orjain opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan saattaa heitä tyytymättömiksi kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan».
Ken piti piilossa paennutta orjaa, sai 3--7 vuoden kuritusvankeuden, ja ken suusanalla tai kirjallisesti kehoitti orjia kapinaan, rangaistiin 5--21 vuoden kuritushuoneella. Lopulta kovennettiin nämät lait siihen määrään asti -- erittäinkin Etelässä --, ett'ei kenkään isäntä saanut vapauttaa orjaansa ilman oman valtionsa lainsäätävän kokouksen lupaa. Kuoleman-rangaistus määrättiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti orjia heidän alhaisesta tilastaan. Vieläpä saarnatkin, joissa orjuutta kuvattiin synkässä valossa, saattoivat tuottaa tekijälle mitä ankarimman rangaistuksen.
Vapautettuja orjia pidettiin useimmissa valtioissa kiellettynä tavarana. Lain mukaan olivat he heti pantavat kiinni ja uudestaan myytävät. Muutamissa valtioissa he tosin saivat oleskella, mutta heidän asemansa oli mitä ilkein. Kaikki heitä halveksivat, ei heillä ollut kansalais-oikeutta, he eivät saaneet esiintyä vierasmiehinä, eivät kantaa aseita, ei mennä naimisiin valkoihoisen kanssa, käydä ainoastaan huonoimmissa vaatteissa, eikä kokoontua jumalanpalvelukseen auringon laskettua. Väenlaskussa arvosteltiin neekerit siten, että 3/5 valkoisia vastasi 4/5 mustia.
Tuo häpeällinen järjestelmä oli siihen määrään sokaissut Amerikan muutoin niin oikein ajattelevan ja vapautta rakastavan kansan, että uusia lakeja orjuudesta ehtimiseen saatiin aikaan, lakeja, jotka kokonaan poikkesivat näissä itseään hallitsevissa valtioissa olevasta vapaudesta, ja joista toinen oli toista julmempi, tirannillisempi. Niin oli asian laita erittäinkin Etelässä, jossa nämä lait viimein kaikkialla tekivät sortoa sille kokous- ja painovapaudelle, joka yleisesti vallitsi maassa.
Mutta kaikkein hirvittävintä tässä järjestelmässä oli, että se vähitellen myrkytti kaikki uskonnolliset ja siveelliset käsitteet. _Kirkko suojeli orjuutta._ Papit olivat sen innollisimmat puoltajat. He eivät ainoastaan itse pitäneet orjia, vaan puolustivat tätä järjestelmää raamatun perustuksella.
»Pyhässä raamatussa on orjuus sallittu. Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekerille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi».
Josef Bowne, tunnettu saarnamies New-Yorkissa, sanoi, että, jos hän kättänsä kerran liikuttamalla voisi vapauttaa jokaisen orjan maassa, hän ei liikuttaisi sormenpäätäkään. Toht. Joel Parker Philadelphiassa selitti, ett'ei orjuus tuottanut mitään muita haittoja kuin semmoisia, jotka ovat poistamattomat kaikista muistakin olosuhteista yhteiskunnan ja perheen elämässä. Kunnioitetut papit ja piispat julkaisivat saarnoja »käytettäväksi kodeissa, joissa orjia pidetään»; ja näissä saarnoissaan he, nojautuen raamatun sanoihin, kehoittivat orjia nöyryyteen, kärsivällisyyteen ja alamaisuuteen.
-- Ei kenkään kristitty -- sanotaan muutamassa tämmöisessä saarnassa -- uskaltane väittää, ett'ei orjuus ole Jumalalle mieluinen laitos. -- Eräässä toisessa sanotaan orjalle: -- ne rangaistukset, joilla isäntäsi sinua kurittaa, sinä joko kärsit syyllisenä taikka syyttömästi. Jos olet syyllinen, silloin on ankarin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin joko olet sinä tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt antaa sinun kärsiä rangaistusta, taikka ehkä huomaa Hän sen sinulle hyödylliseksi, että saat kärsiä paljon täällä maan päällä. Eikö sinun tule olla kiitollinen Hänen huolenpidostaan, joka antaa sinun kestää rangaistuksesi täällä maan päällä, jotta sitten pystyisit astumaan hänen valtakuntaansa kuolemasi perästä? --
Pohjoismaisissa valtioissa vaikutti tämmöiset opit inhoittavaa ulkokultaisuutta, sillä siellä kehotettiin lähetyssaarnaajia levittämään kristinoppia orjissa ja kääntämään heitä siihen, -- arvattavasti koska isännät huomasivat, että orjat kääntymisensä perästä tulivat raittiimmiksi, ahkerimmiksi ja nöyremmiksi. Etelässä oltiin suorempia; siellä oli useimmissa valtioissa kristinuskon saarnaaminen orjille kielletty.
Millinen oli nyt tämmöisissä oloissa orjain tila?
Orjuuden puolustajat sanoivat: -- mustilla on paljon parempi nyt, kuin jos he olisivat vapaita. Heidän ei tarvitse pitää huolta huomispäivästä, mikä olisi vastenmielistä heidän lapselliselle ja kevytmieliselle luonteelleen. Useimmat isännät ovat hyviä, ainoastaan poikkeuksittain on huonoja olemassa. He pitelevät orjiaan paremmin kuin moni muu palvelijoitaan. Orjilla ei ole mitään hätää, ja jos he saisivat vapautensa, he eivät ymmärtäisi panna siihen arvoa.
Totta on, että orjuus moniaalla ilmestyi miedoimmassa muodossaan, erittäinkin pohjoisemmissa seuduissa, joissa pellon-viljelys oli pää-elinkeinona. Jos isäntä oli hyväluontoinen mies, tyytyi hän vähitellen kasvavaan tuloon eikä pakoittanut orjiansa julmaan työhön. Hänen puolisonsa otti huostaansa naiset ja lapset, neuvoi heitä ompelemaan ja lukemaan, antoi heille opetusta kristinuskossa, istutti heihin rehellisyyttä, raittiutta, siveellisyyttä. Isäntäväki kehoitti orjiansa pitämään avioliittoa pyhänä, hoitamaan lapsiansa hyvin ja harjoittamaan kristillisiä hyveitä. Herran ja palvelijan väli oli niin isällinen ja kaunis, että, ken sitä näki, melkein mieli yhtyä orjuuden-puoltajain kiitospuheisin.
Mutta tämän liikuttavan kuvan takana seisoi kauhea kummitus, ja se kummitus oli _laki_. Niinkauan kuin laki piti kaikkia näitä ihmisolentoja, joiden sydämet sykkivät ja tunteet elivät, ainoastaan yhtä monena _kaluna_, jotka olivat isännän omia; niinkauvan kuin hellimmänkin isännän erehdys, ymmärtämättömyys, onnettomuus tai kuolema saattoi minä päivänä hyvänsä vaikuttaa, että heidän täytyi vaihtaa hellästi hoivaeltu ja suruton elämä semmoiseen, jossa toivoton kurjuus ja raskaimman työn rasitus odotti, -- niin kauvan oli mahdotonta toimittaa mitään pysyväistä hyvää orjuudenjärjestelmän vallitessa.
Mutta valokohdat eivät liioin olleet niin yleiset kuin orjuuden-puoltajat väittivät. Päin vastoin olivat ne poikkeuksia, joiden rinnalla kurjuus sitä elävämpänä pisti silmiin.
Joka kaupungissa, joka kylässä pidettiin orjamarkkinoita, joissa isät, äidit ja lapset myytiin kuin luontokappaleet ja joissa ostajia kiisteli heitä katsellen. Ostaja avasi heidän suunsa, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja sääriään ja naputteli heitä selkään, aivan kuin hevoshuijarit meidän markkinoillamme. Monet naiset pakoitettiin pukeutumaan hyvin huomattavaan tapaan, jotta halulliset ostajat heihin iskisivät silmänsä. Lapset riistettiin äitien sylistä ja myytiin »neekerinsyöttäjille», miehille, jotka elivät ostamalla pikkulapsia ja sitten muutaman vuoden perästä niitä kunnon hintaan myymällä. Naitu vaimo myytiin yhtäänne, mies toisaanne, ja molemmat pakoitti tavallisesti uusi omistaja ottamaan uuden puolison, heidän vastedes synnyttämillänsä lapsilla kartuttaakseen omaa omaisuuttansa. Jos he edellisen palveluksensa aikana olivat säästäneet talteen vaatteita tai muuta kalua, saattoi uusi isäntä poistaa heiltä kaikki ja myydä tavarat omaksi hyväkseen.
Markkinoilta kuljetettiin myydyt orjat pienissä laumoissa, useimmiten kahlittuina kiinni toinen toiseensa kuin eläimet, uuden omistajan kartanoon. Siellä sullottiin ne n. s. orjakoppeihin, pieniin valkoisiin, katoksen tapaisiin, savilattialla varustettuihin hökkeleihin, jotka olivat vähän matkan päässä isännän talosta. Yllänsä viheliäiset vaatteet, joita heillä ei ollut aikaa pesemään eikä paikkaamaan, täytyi heidän tehdä työtä auringon noususta myöhäiseen iltaan saakka nevaisilla riisivainioilla tai poimia puuvillaa hehkuvassa auringon helteessä. Voi sitä, joka väsyi taikka pyörtyi! Voi sitä, jonka vasu ei osoittanut säädettyä painomäärää, kun päivätyön hedelmä punnittiin! Hänen seljässään oli pian työnajajan ruoskan veriset jäljet.
Kotiin tullessaan orja usein oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi valmistaa halvan iltaruokansa keitetyistä riisistä tai hiiloksilla paistetuista käymättömistä maissijauho-kakuista. Uupuneena heittäysi hän alas likaiselle, kovalle, vanhoista puuvillajätteistä tekemällensä vuoteelle ja uinahti hetkisen rauhaan, alkaaksensa seuraavana aamuna samaa kurjaa elämää uudestaan.
Vaikka laissa sanottiin, ett'ei orjia saisi pitää työssä enemmän kuin 15 tuntia, eivät voitonhimoiset isännät pitäneet siitä mitään, vaan pakottivat kiireenä elon-aikana väkensä työhön öisin päivin, pyhinä ja arkioina. Tähän kiihoitti heitä tuo Etelän maatilan-omistajissa vallitseva kilpailu-halu saada ensimäisenä elonkorjuunsa toimitetuksi. Kylmäverisesti he laskivat voittavansa enemmän, kuten sanottiin, kuluttamalla pian pois väkensä ja sitten uutta ostamalla, kuin säästämällä sitä. Tästä tuli, että väkevät miehet semmoisten isäntien työssä kestivät kuusi seitsemän vuotta, heikommat sitä vastoin ainoastaan pari, kolme. Kun nuo ihmisraukat epätoivon partaalla pyrkivät karkuun, käytettiin verikoiria heidän jälkiänsä etsimään. Näitä koiria orjanomistajat pitivät vasituisesti tätä tarkoitusta varten. Ja monen karanneen orjan nuo villit pedot repivät kuoliaaksi tai tekivät ikuiseksi raajarikoksi, ennenkuin orjanomistaja ennätti riistää uhrin heidän hampaistaan! Niitä, jotka elävinä joutuivat takaisin herrainsa luo, pidettiin kovin pahasti. Senpä tähden useimmat karkulaisista ennemmin valitsivat kuoleman kuin antautuivat herrainsa haltuun. Monet herrat myöskin merkitsivät orjansa, estääksensä heitä kaikista pako-yrityksistä. Tämä kävi sillä lailla, että he hehkuvilla raudoilla polttivat nimensä alkukirjaimet orjan käteen, korvaan taikka poskeen.
Jos miesten kohtalo oli kova, niin oli naisten sitäkin surullisempi. Nuorina ollessaan kävivät he tavallisesti kädestä käteen toiselta isännältä toiselle, joka myi heidät jälleen, kerjettyään kyllästyä heihin. Vanhoiksi tultuaan pantiin he kovaan ulkotyöhön, jossa pian heittivät henkensä kuumuuden ja julman pitelemisen johdosta. Harvoin saivat he pitää lapsensa, jotka usein kyllä otettiin heiltä pois, päästyään kaikkein ensimäisestä lapsuuden-ijästä. Valkoisten miesten rikollisesta yhteydestä neekerinaisten kanssa syntyi kokonainen eri ihmisluokka, joita sanottiin mulatt'eiksi ja kvadron'eiksi ja joilla oli melkein yhtä vaalea iho kuin heidän isillänsä. He olivat useimmiten erinomattain kauniita ja sentähden myöskin hyvin haluttua ja kallishintaista tavaraa. Kauniista kvadronitytöistä maksettiin 5,000, jopa 6,000:kin markkaa. Mutta näilläkään onnettomilla ei ollut minkäänlaisia inhimillisiä tai kansallisia oikeuksia. Päin vastoin olivat he, varsinkin naiset, puhtaita mustia surkuteltavammat, koska heitä pidettiin mitä häpeällisimpiä tarkoituksia varten ja pakoitettiin viettämään elämäänsä paheen palveluksessa.
Isännän täydellisesti vastuuton asema orjaansa kohden sai kaikellaisia vallattomuuksia aikaan ja vaikutti, kuten kaikkinainen tirannius, paatumusta sen harjoittajissa. Orjain rääkkääminen, jota isännän lapset näkivät, juurrutti heihinkin julmuutta ja tukehutti kaikkein luonnollisimmat inhimilliset tunteet. Senpä tähden he täysikasvuisina saattoivat katkomistaan katkoa hellimmätkin perheen-siteet orjainsa keskuudessa. Niin, kun mies joutui rahapulaan, myi hän usein omat, orjattaren kanssa synnyttämänsä lapset. Hänen kuollessaan myi hänen poikansa omat sisarensa ja veljensä, jotka ehkä olivat melkein yhtä valkoiset kuin hän ja olivat saaneet yhtä hyvän kasvatuksen kuin hän. Sillä varsin usein tapahtui, että rikkaat miehet antoivat avioliitossa syntyneet lapset kasvaa yhdessä niiden lasten kanssa, jotka orjatar oli heille synnyttänyt, varsinkin jos nämä olivat tyttöjä ja kauniita tyttöjä. Nämä myytiin sitten isänsä ja herransa kuoltua suurista summista. Kuinka pitkälle paatumus meni, tuskin voinemme tässä kertoa. Hienot vallasnaiset, jotka tänään hartaina istuivat kirkossa, saattoivat huomenna lähettää nuoren orjattaren, vähäpätöisen virheen tähden, raakojen miesten ruoskittavaksi. Kauppamiehet, joita pidettiin »heränneinä», antoivat armotta, arvelematta myydä velkamiestensä orjat, saadakseen rahansa takaisin.
Kuinka oli mahdollista, kysyttäneen, että kristitty yhteiskunta saattoi kärsiä moista petomaisuutta?
Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla: niin pian kuin kansakunta tinkii oikeuden-tuntonsa kanssa, ei enää ole minkäänlaisia takeita siitä, mihin pohjattomaan syvyyteen se vaipua voi. Voitonhimo oli ensiksi tuonut orjuuden maahan ja ymmärtänyt, maan lakeja ja valtiomuotoa kiertämällä, pitää sitä pystyssä. Kun kerran oli leveälle polulle astuttu, oli myöskin helppoa käydä pitemmälle. Tottumus lievensi laitoksen luonnottomuutta ja julmuutta. Moni, joka olisi ollut valmis liekehtimään tulisimpaan harmiin muualla vallitsevan vääryyden ja sorron tähden, katseli kylmäkiskoisesti orjuutta omassa maassa. Jumaliset luottivat raamattuun. »Siinähän orjuutta sallitaan.» Käytöllisesti viisaat selittivät suoraan, että maanviljelys ja teollisuus ilman orjitta kävisi mahdottomaksi.
»Neekerit ovat sitä paitse alhaisempaa rotua», sanottiin, ilman mitään inhimillisiä tunteita korkeammassa merkityksessä. Ne epäkohdat, jotka seurasivat heidän asematansa, eivät muka olleet suuremmat kuin ne, »jotka seuraavat kaikkia olosuhteita perheen ja yhteiskunnan elämässä».
Tähän tuli vielä se seikka, että me ihmiset kaikki olemme aikamme lapsia. Sentähden käsitämme yhteiskunnan ilmiöitä ympärillämme oman aikamme tajunnalla. Mitä tämä pitää oikeana, se on myöskin oikeaa joukkojen silmissä, kunnes ihmiskunnan etenevä kehitys luopi esiin edistyneemmän käsityksen oikeudesta. Tästä syystä on kaikkinaista valtaa alussa katsottu oikeaksi, vieläpä Jumalan tahdon ilmaukseksi. Muutakin, jota nyt pidämme luonnottamana, kuten esim. patricion ja läänitysherran valtaa, on aikanansa arveltu luonnon järjestykseksi ja Jumalan tahdoksi. Sama oli laita Amerikassa orjanomistajan valtaan nähden. Tätäkin pitivät enimmät täydellisesti oikeutettuna; ja niin pitkälle mentiin, että niitä, jotka uskalsivat nousta lausumaan sanansa sitä vastaan, syytettiin jumalallisen maailmanjärjestyksen mullistamisen yrityksestä.
Onneksi oli kuitenkin Amerikan kansan ydin vielä myrkystä vapaa. Oli kaikkina aikoina pieni ihmisparvi olemassa, jotka tarmonsa takaa vastustivat orjuutta, ja niiden luku kasvoi varmasti, vaikka hitaasti.