Chapter 3

Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu kvääkärinainen _Lucretia Mott_. Hän oli naimisissa erään rikkaan puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: -- James, älä mieti! Kirjoita nimesi! -- Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin _ainoastaan_ etelävalloissa.

Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien» perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias, helläsydäminen _Amy Post_, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.

V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t Louis'in kaupunkia. Pappismies _Eliah Lovejoy_, hyvin tunnettu abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi, että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta. Mutta -- viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: -- Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä, sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui kesken katkeraa tuskaansa: -- Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa tähden kuin sitä pettää!

Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen ainoastaan hänen nimensä ja sanat: _jam parce sepulto_ (jo säästäkäät häntä haudassa)!

Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen _Thankful Southwick_. Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi, että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet. Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla, harmailla silmillään, lausuen: -- Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa päässyt sinulta menemään! -- jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos huoneesta.

Sisaret _Sarah_ ja _Angelina Grimké_ olivat kasvimaan-omistajan tyttäriä Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten, istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain: -- Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon käytöstapaa heitä kohtaan. -- Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan, pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.

Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan seuraavaa:

Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori, hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn. Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»

-- Mikä sulous väsyneelle sielulleni, -- kirjoitti Garrison --, lukea näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja! Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta, sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.

Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan heitä kuulemaan.

Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan, toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan. Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään raskainta työtä.

Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat. Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua. Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.

Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen _Elisabeth Buffum Chace_. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle. Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella. Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen, jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle, ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.

Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä, tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen, joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun, tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.

Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. _Mary Grew_ oli kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä _Adeline Thompson_ tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon, ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. _Mac Intosh_ paloi kuoliaaksi S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien kokoushuoneen palamaan. _Dresser_ viskattiin kuoliaaksi kivillä Nashvillessä. _Maria Chapman_ oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»

_Elisabet lady Stanton_ ja hänen ystävänsä _Susan B. Anthony_ ryhtyivät orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin, jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli, peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita. Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi, jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.

_Robert Purvis_, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa. Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan -- ja poissa he olivat. Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.

V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa, Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään _Frederick Douglas_, joka oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään. Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä, valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa tekstistä: _»Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.»_ Hänen lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen juhlallisesti: -- Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua, omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?

-- Ihmistä! ihmistä! -- huusi 500 ääntä. -- No, jos niin on, saako ihmistä pitää orjana kristillisessä valtiossa ja tasavallassa? -- Ei koskaan, ei koskaan! -- huusi kokous taas sanomattoman kähäkän puhjetessa. -- Onko Massachusetts lähettävä semmoisen miehen, kuin on tämä tässä, takaisin orjuuteen? -- jyrisi viimein Garrison valtaavan äänensä koko voimalla. Silloin hypähti koko kokous pystyyn huutaen: -- Ei, ei! Ei koskaan! -- Tästä päivästä saakka otti Garrison Douglasin suojelukseensa. Ja Douglasista tuli mitä toimekkain abolitionisti. Hän valittiin sittemmin kongressin jäseneksi ja nousi useihin kunniapaikkoihin.

Liikuttavaa oli nähdä, millä innolla lapset abolitionistien perheissä omaksuivat vanhempainsa mieli-aatteen. Tapahtui usein, että näiden täytyi uskoa lapsille pakenevien orjain piilopaikkojen salaisuuden. Suurella vakavuudella antoivat silloin lapset lupauksensa vaitioloon, suurella hartaudella he lupasivat olla kärsivällisiä ja kilttiä sekä pitää huolta toinen toisestaan, jos vanhemmat joutuisivat kiinni ja vietäisiin vankeuteen. Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa Providencen kaupungissa teki Chace-puolisojen 11-vuotias poika itselleen lipun, johon hän piirteli »The Liberator»-lehden mielilauseen: »ei mitään yhteyttä orjanpitäjäin kanssa.» Sitten kiipesi hän kaikessa hiljaisuudessa ylös katolle ja kiinnitti siihen lippunsa, joka pian naapurien harmiksi liehui ylpeänä tuulessa rohkeine kirjoituksineen.

1850-luvulla kävi abolitionistien ja heidän vastustajiensa väli yhä kireämmäksi, sen teroitetun lain johdosta, jonka kongressi hyväksyi v. 1850 ja joka ankarammalla uhalla kielsi pakenevain orjain auttamista (The fugitive slave law). Tämä laki määräsi, että kaikki karanneet orjat, joita tavattiin pohjoisissa valtioissa, olivat heti toimitettavat takaisin omistajainsa luokse valtion palkitsemien asiamiesten kautta, joita tuli olla kaikkialla maassa. Laki astui heti voimaan ja pakenevien orjain takaa-ajoa harjoitettiin säälimättömällä ankaruudella. Mutta koska näitä pidettiin mitä kovimmalla julmuudella, heidän jouduttuaan takaisin herrainsa luo, antoivat useimmat ennemmin itsensä tappaa, kuin olisivat takaisin palanneet.

Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen »asiamies maanalaisella rautatiellä» oli lähettämäisillään hänet rajan yli Kanadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Kanadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn, että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkuin saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Kanadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Miesraukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt, missä oli, Kanadassa vaiko Yhdys-Valloissa.

Tämä laki lähinnä antoi aihetta siihen, että _Harriet Beecher Stowe_ kirjoitti kuuluisan »Setä Tuomon tupa»-nimisen romaaninsa, joka sittemmin voimakkaasti vaikutti koko siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena oli orjain vapauttaminen. Ollen hellätuntoinen ja ajatustavoiltaan ylevä oli H. B. Stowe monta vuotta karttanut kaikkea lukemista, joka koski orjuutta; hän ei edes tahtonut puhua tästä asiasta, sillä se oli hänen mielestään liian kipeä kohta joutuakseen tarkastelun esineeksi, mutta samalla orjuus oli hänen mielestä liian luonnotonta voidakseen kauan vastustaa yhä leviävää sivistyksen valoa. Mutta kun 1850-v:n laki oli astunut voimaan ja hän kauhistuneena kuuli, miten viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat, että karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen, joutuaksensa jälleen orjuuden ikeen alaisiksi, ja kun hänelle selitettiin, että tämä ehdottomasti olisi jokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus, ja kun hyväsydämmiset, kelpo ihmisetkin puolustivat sitä »kristityn velvollisuutena», -- silloin hän ei voinut ajatella muuta, kuin että nämä ihmiset eivät _tienneet, mitä orjuus oli_. Ja nyt hänessä heräsi palava halu kertomuksen muodossa esittää orjuuden kauhut niin elävästi kuin suinkin mahdollista. Tämän hän tekikin ja jätti käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Mutta tämä pudisti päätänsä, sillä käsikirjoitus oli lavea, ja kukapa viitsisi ostaa neekereistä kirjoitettua romaania? Vaimonsa hartaasta pyynnöstä kustantaja kuitenkin painatti kirjan. Se herätti ääretöntä huomiota. Kirja tuotti tekijälleen pilkkaa, ylenkatsetta ja vihaa, sanomalehdissä sanottiin Setä Tuomon tupaa häpeämättömäksi valheeksi, ja monet papit julistivat, että siinä koetettiin järkähyttää Jumalan ijankaikkista maailmanjärjestystä. Silloin rouva H. B. Stowe julkaisi uuden kirjan, jolle pani nimeksi »Setä Tuomon tuvan avain», jossa hän julkaisi kaikki kuulemansa orjain oloja koskevat tositapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoilta, ynnä tunnettujen henkilöiden todistamat kertomukset neekerien rääkkäyksestä, ja yleensä kaikki seikat, jotka olivat antaneet aihetta »Setä Tuomon tuvan» kirjoittamiseen. Se ei tietysti voinut saada mieliä tyyntymään. Päinvastoin pidettiin synnillisenä ja sopimattomana, että kirjailija, joka vielä lisäksi oli nainen, oli voinut vaipua niin syvälle, että oli ruvennut kaivelemaan epäkohtien mätähaavaa halveksittuin neekerien elämässä. Kaikesta vastustuksesta huolimatta olivat »Setä Tuomon tupa» sekä sen kirjoittaja sentään yhä edelleenkin orjainvapauttamistyön keskuspisteenä, ja H. B. Stowen nimi on ikiajoiksi yhdistynyt tämän ylevän taistelun muistoihin.

Laki karanneista orjista saattoi ainoastaan vähäksi aikaa tyydyttää etelävaltioita. Uudet julmuudet orjanpitäjäin puolelta ja siitä syntyneet urhokkaat ponnistukset abolitionistein leiristä saivat puolueet jälleen kiehumaan.

Silloin tapahtui v. 1856 n. s. _Dred Scottin oikeudenkäynti_, joka herätti suurta ja harmistunutta huomiota yli kaiken maan. Dred Scott oli Missourilainen orja, jonka isäntä muutti ensiksi Illinoisiin ja sitten Minnesotaan, joissa molemmissa valtioissa orjuus oli kielletty kongressin vahvistaman lain mukaan. Sittemmin muutti hänen herransa takaisin Missouriin. Jonkun virheen tähden isäntä piiskautti orjan, josta syystä Dred Scott karkasi. Hän joutui kiinni ja vietiin oikeuteen. Hänen asianajajansa, joka oli abolitionisti, selitti silloin, että Dred oli vapaa mies, koska hän oli asunut 4 vuotta valtioissa, joissa laki ei sallinut orjuutta. Päämiehensä puolesta syytti hän sitä paitse isäntää rääkkäyksestä ja väkivallasta vapaata miestä kohtaan. Asia lykättiin korkeimpaan oikeuteen, joka julisti sen tuomion, että Dred Scott, ollen neekerien jälkeläisenä eikä koskaan vapaaksi julistettuna, ei ollut _persoona_, vaan _kalu_, jolla ei muka ollut muita oikeuksia, kuin mitä hallitus suvaitsi sille antaa, ja että siis hänen valituksensa ei voinut antaa syytä mihinkään hankkeesen. Samassa selitti korkein oikeusto, että kielto orjuutta vastaan Illinoisissa ja Minnesotassa ei merkinnyt mitään, koska muka kongressilla ei ollut oikeutta kieltää orjain pitämistä missään valtiossa, enemmän kuin sillä oli oikeutta kieltää hevosten ja karjain pitämistä.

Tuomio nosti äärettömän huomion. Orjavaltiot, yltyneinä siitä, rupesivat kongressissa istuvain edustajiensa kautta pitämään suurta suuta. Ne olivat pahoillaan siitä, että muutamat valtiot, joita viime aikoina oli otettu valtioliittoon (niinkuin Illinois, Minnesota, Kansas), olivat onnistuneet saamaan lainkieltonsa orjuutta vastaan vahvistetuksi kongressissa. Mutta huolimatta tästä etelävaltioiden »vallanvähennyksestä» -- kuten he sitä nimittivät -- olivat nämä melkoisena voimana, sillä niiden ja pohjoisten valtioiden kesken tehdystä sopimuksesta oli sillä, joka omisti 1,000 orjaa, yhtä monta ääntä kuin 60:lla orjattomalla jäsenellä yhteensä. Tähän aikaan oli orjavaltioissa päälle 300,000 orjanpitäjää. Mahtavina Dred Scottin asiassa voittamansa menestyksen johdosta vaativat nämä, että orjakauppa Afrikan kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut kiellettynä, jälleen avattaisiin, ja uhkasivat erota Unionista ja muodostaa uuden valtioliiton, jos ei orjuutta turvattaisi hyökkäyksiä vastaan.