Part 3

Tilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa vuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin armahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi pihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella Lazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä tyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran palkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin lahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella oli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita hän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä tarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron perään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi.

Nykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin pitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet elellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana. Ei huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan niin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan kera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle herrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä.

Kokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän oli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti vinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty.

Tämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa ryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän viime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän kävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta Laatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja tuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä huvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon rannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin.

Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana, tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa. Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.

Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät synnynnäiset seuramieslahjansa.

Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale, oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt, kähärä ja hiukan harmahtava täysparta.

Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.

Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.

Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan, mutta Jaakkoa ei vain kuulunut.

Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui Salamon sillä kertaa.

Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.

Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia. Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko halveksivasti naurahtaen:

— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista piisaa.

Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen läpi vain kellahtavina pisteinä.

Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen, punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä tavallaan:

— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.

Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen selitellen:

— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli veikkonen.

Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.

Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko malttanut olla huomauttamatta:

— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.

— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie maksan kitisemättä.

— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään eteenpäin.

— Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan, muuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta.

— Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon ympärillä.

Jaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja päätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä.

Mutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa alkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli:

— Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet pistettiin jo peukaloa, että lähdetään.

Lähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja silmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi. Siellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin.

— Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon. — Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee semmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa Laatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet.

— No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun oikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton.

— Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en läksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin sittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni.

— Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei olla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä.

— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois itsekin etkä toista kadehtisi.

Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.

Mutta Anton aloitti säyseästi:

— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia, myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla toinen aika, että on pakko myydä.

— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat siitä tarjotaan.

— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.

— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. — Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella, kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?

— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.

Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:

— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan. Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen kävellä semmoisissa?

Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan ja haasteli naama säteillen:

— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.

— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.

— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään. Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä, et mitään muuta.

— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä. Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on kallista tavaraa.

— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä eikä Salamonin.

Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:

— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.

— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö, selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni: Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa, silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on eikä mitään muuta.

— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat ajostasi eikä raipoista tietoakaan.

— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut.

— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut! vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.

Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin, vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.

Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan kaikki vaikerrukset tänä iltana.

Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.

Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit. Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —

Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla näkyi jo Salamon itsekin häilyvän.

Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä sieltä kiireimmän kaupalla ulos.

V.

Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.

Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa. Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne kolmeenkymmeneen.

Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää enemmän sen reunapuolilla.

Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.

Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan. Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.

Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.

Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon, maanviljelyksen elpymistä.

Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia, etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.

Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin. Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen rakennusvelkakin maksamatta.

Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen talo kujasten päässä.

Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä, toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.

Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.

Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.

Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein pohjattomassa liassa.

Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa jonninjoutavaa rojua.

Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan, mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää, kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.

Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.

Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden, että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä. Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää. Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.

Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:

— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.

Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.

Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi. Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi ollut oikeastaan mitään pakkoa...

Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa, huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle. Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille valmiiksi pesuvettä ja saippuaa.