Part 4

Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn. Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana, kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.

Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.

Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys. Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky, jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan käytetty.

Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle, ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään. Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.

Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.

Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:

— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.

— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka sitten yöllä.

Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.

Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta öljyä sydämestä.

Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja päästi kevyen haukotuksen.

— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi puheen alkuun.

— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana viivähditkin, kello on jo sivu yhden.

— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan — sitten olin vielä muuallakin.

— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.

— Niin, siellä... Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja. Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä juhlimaan.

— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.

— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.

— En ehtinyt menemään... Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.

Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.

— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.

Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:

— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt. Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.

Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.

Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen vaimonsa viimeisiä sanoja.

— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri, mutta eläpäs mene yrittämään.

Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi tuntua hänestä entistäkin apeammalta.

VI.

Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.

Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.

Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.

Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin.

Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.

Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi.

Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta.

Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi.

Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään.

Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille.

Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet käsitystesi nurinkurisuuden.

Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät olisi muualla viihtyneetkään.

Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi, kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.

Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen, soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren sylissä.

Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi. Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät elämänlangat alkoivat ratkeilla.

Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin joutumista ja isänsä lähtöä.

Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli kokonaan unohtunut.

Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa karkuun lähteneet.

Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat yhteen ääneen selittämään:

Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!

Tai:

— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!

— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.

Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli tipotiessään.

Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen, laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato, kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.

Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin loppumattomiin.

Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein, äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin, kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta saataisiin.

Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.

Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se häntä kiusasi.

Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet, joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen rasittui ja laihtui ihan silmissä.

Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.

Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.

Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta.

No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi.

Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä.

Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.

Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta.

Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta:

— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi.

Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli.

Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja jossa häntä ei ensinkään kaivattu.

Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin vilahtelevan, murisi hän itsekseen:

— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan tähän naapuriksi!

Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja tulvia tähän tapaan:

— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot, oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall' tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa, konsa bohu ikeä tuop.

Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen. Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.

Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa nostattanut...

Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan kauppaamassa.

Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.

Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään. Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa sopivan tilaisuuden tullen.