Part 2

Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen mieleensä juolahti:

— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain, rahanpyydössähän tässä ollaan!

Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin. Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.

Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä, niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana viimeiselle tielleen.

Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä. Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia, yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema, jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan, ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä. Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa, osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.

No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja, kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen paremmin perille päässyt.

Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan tyynnyttääkseen ajokastaan.

Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen äskeisille laduilleen.

Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille markkinoille onneansa yrittämään.

Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat, orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt, ja niin tekivät kaikki naapuritkin...

Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia, sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.

Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes katsahtaen.

Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.

III.

Tereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen neljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei kuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala rakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten koko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen maan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien naapuriensa halveksivilta katseilta.

Köyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt, kaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin moni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin että sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa uusia.

Mutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli, vaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa, tunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin ympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa perustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja sentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä taloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike kukoisti sen sisällä.

Se oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti pyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten kantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri sellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta.

Sainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja. Ruokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä ikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen, ikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka täytti koko rakennuksen keskiosan.

Sainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa karjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän pienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi keskipäivälläkin hämäräksi.

Huoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle kyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein selkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat ehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten kulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin että oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten pöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan pesuakan kädenselkää.

Harvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä kasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja teevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat, niin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä. Lainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja päällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi tiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se jaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden, tupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi likatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden kohotellessa ja siirrellessä jalkojaan.

Sainoin keittiöpuolen muodosti yhteen huoneen nurkkaan hiukan miestä korkeammalla lauta-aitauksella erotettu alue. Siellä oli iso pirtinuuni mahtavine helloineen. Hellalla kiehua porisi päivät päästään kaksi kookasta vesipataa sekä pihisi pari kolme nokista teekeittiötä, joiden ääressä hääräili Tereskan emäntä, paksu, pystynokkainen, mustatukkainen ja mustasilmäinen sekä nokinaamainen puolivenakko. Apulaisinaan oli hänellä kaksi palvelustyttöä, jotka yhtenään kilisyttivät likaisia vesi- ja teekannuja, tarjottimia ja laseja aitauksen viereen sysätyllä, kolmella jalalla heiluvalla pöytäpahaisella. Välistä, kun vieraita sattui olemaan vähemmän, olivat he siinä pesevinäänkin niitä astioita sekä asettelivat ne sitten uunin vieressä olevalle korkealle hyllylle valumaan. Tämä toimitus ei kuitenkaan antanut sanottavia tuloksia, siksi pinttyneet olivat jo rivattomiksi kolhitut kannut samoin kuin muutkin teensärpimisvehkeet pitkäaikaisesta käytöstä.

Vielä kuului tämän keittiön yhteyteen uunin toisella puolella seinässä oleva komero, jonka hyllyt olivat täpöisen täynnä nisupulkkia, puolivalkeita sitnikoita, ryssänlimppuja, makkaraa, kurkkuastioita, likaisia, haisevia silli- ja voipönttöjä y.m. vieraille tarjottavia herkkuja.

Oikeita lautasia, enemmän kuin veitsiä ja haarukoitakaan, ei tarjoilussa konsanaan käytetty, vaan kannettiin paksut voileivän kimpaleet, pulkat, makkarat ja sillit vieraiden eteen läkkipeltilevyillä tai sitä varten tekaistuilla lyhkäisillä laudanpätkillä, joilta vieraat saivat omin veitsin ja paljain kourin pistellä ne suuhunsa. Sillinpäät ja ruodot, makkaran kelsit y.m. syötäväksi kelpaamattomat jätteet heitettiin muitta mutkitta pöydälle tai lattialle, jossa ne muun hyvän lisänä saivat olla tarjoilun kaikinpuolista yltäkylläisyyttä osoittamassa.

Hellassa paloi päivät päästään iso tuliroihu, joka levitti koko tarjoiluhuoneeseen hiottavaa lämmintä, niin että sainoi jo hyvissä ajoin iltapäivällä alkoi muistuttaa parhaillaan kylvettävää saunaa. Katossa leijaili sakeita savupilviä ja alhaallakin oli ilma niin sakeaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Välistä komensi mamma Tereska kyllä jommankumman piikatytöistä kiskaisemaan pihalle vievän oven auki tuulettaakseen sillä tavoin huonetta, mutta ei tuollainen tuuletus pitkälle auttanut, siitä pitivät vieraat ja kuumuutta hehkuva hella kyllä huolen.

Itse Tereska, pieni, pyöreä ja punanaamainen mies, edessä pitkä, likainen peretniekka, oli tavattoman ketterä olento. Aina oli hän liikkeessä ja näytti yhtaikaa ennättävän olla sekä pimeässä myymälässään että sainoin puolella vieraidensa keskellä, ja aina oli hänen naamallaan rasvainen hymy, aina kielellään valmis sanasutkaus tai naulanpäähän sattuva kokkapuhe vieraidensa viihdykkeeksi ja hauskuudeksi. Eikä tämä Tereska milloinkaan menettänyt mielenmalttiaan, vaikka vieraat miten hyvänsä olisivat rähisseet. Silloinkaan ei hymy kadonnut hänen huuliltaan, kun joku pöytäseurasta viinapäissään heitti muitta mutkitta täysinäisen teelasinsa sisällön hänen silmilleen ja haukkui hänet kaikkien kuullen pietarilaiseksi sukkapelliksi, vanhaksi parittajaksi ja parantumattomaksi pirtusaksaksi, jonka oikea paikka olisi muka ollut ruunun lukkojen takana.

Ei, mahdotonta oli Tereskaa saada kiivastumaan ja käyttämään karkeita sanoja. Hän jätti sen puolen vieraidensa passauksesta mamma Tereskan huoleksi. Tämä ilmestyikin rähinän pitemmälle jatkuessa tuulispään tavoin näyttämölle, ja kyllä silloin asianomaisten korvat kuumenivat, sekä tulvanaan tuiskuavista sättimisistä että myöskin navakasti läiskähtelevästä pesurievusta, jota mamma Tereska osasi käytellä verrattomalla taidolla ja nopeudella.

Mutta jollei rauha silläkään tavoin palannut, silloin osasi itse Tereska sen kyllä palauttaa. Liukkaasti, muutamalla nopsalla liikkeellä ja ilman suunsoittamisia hän toimitti rähisijän ulos. Ennenkuin tämä oikein älysikään, lupsahti jo ovi hänen perässään kiinni nopeasti ja pehmeästi, niinkuin sulavasti toimiva teräsponnin olisi sen vetäissyt. Ja turhaa oli yrittää sitä silloin uudestaan avata, parasta painua tiehensä ja pitää hyvänään, niin ei jäänyt mitään jälkimuisteluja. Huomenna otettiin taas vastaan parhaana vieraana. Tereska kyseli imelä hymy huulillaan kuulumiset, niinkuin olisi eletty parhaina ystävinä hamasta lapsuudesta asti.

Mutta oliko sitten noissa silloin tällöin sattuvissa haukkumisissa ja Tereskalle vasten silmiä singotuissa syytöksissä perää? Oliko Tereska parittaja ja pirtusaksa?

Sitä oli tosiaan ylen vaikea mennä sanomaan. Mitä siellä rakennuksen toisessa päässä, pimeiden sokkeloiden kahden puolen olevissa yömajasuojissa tapahtui, sitä tuskin kukaan tarkalleen tiesi, siksi kirjavaa ja sekavaa oli tavallisesti siellä yöpyvä seura.

Mitä taas pirtun myyntiin tuli, niin sitä ei Tereska konsanaan itse harjoittanut. Totta kyllä oli, että sitä tavaraa saatiin Tereskan sainoissa miten paljon hyvänsä, mutta sitä saatiin toisten käsien kautta, ei itsensä Tereskan.

Liikkeen tämä puoli oli järjestetty sillä tavoin, että yhteisen tarjoiluhuoneen perällä oli kaksi pientä huonepilttuuta, joihin yhteisestä pöydästä pujahdettiin, milloin oli hyvien ystävien seurassa pidettävä pienet litkat tai sen semmoiset. Iskettiin silloin vain toisilleen silmää, mentiin sinne pilttuuseen istumaan sekä tilattiin sinne teet ja muut sakuskat.

Silloin ilmestyi sinne aivan kuin sattumalta pieni, rokonarpinen ja vääräsäärinen miehen vekara, jolla oli viekkaat liirusilmät syvällä kulmiensa alla. Tämä mies oleili päivät päästään Tereskan sainoissa, ja hänet tunnettiin yleiseen nimellä Martiska-Maijan Israel. Mikä hänen vakituinen ammattinsa lienee ollut, sitä ei kukaan sen tarkemmin tietänyt, mutta kun siellä pilttuussa vain suhahti pari sanaa Israelin korvaan, niin äänettömästi hävisi se mies ilmestyäkseen tuokion perästä takaisin povi pullollaan. Mistä Israel sai povelleen sen tavaran, sitä ei kukaan konsanaan kysellyt. Pääasia, että se tavara tuli ja tuli sukkelaan, kun satuttiin sen tarvitsemispäälle.

Nähtiin kyllä joskus Israelin pujahtavan sainoista sinne pimeään välikköönkin, mutta siinä nyt ei ollut mitään merkillistä. Saihan siellä käydä kuka hyvänsä Tereskan kera pakinoimassa. Se välikkö oli näet niin sanoaksemme Tereskan konttori ja vastaanottohuone, vaikk'ei se kalustonsa puolesta erikoisesti sellaista muistuttanut. Koko pöksä oli näet ahdettu täyteen täysinäisiä ja tyhjiä tavaralaatikoita sekä kaikkea muuta rojua, niin että niiden sekaan huoneessa oleva pieni pöytäpahainenkin melkein kokonaan hukkui. Tuoleja ei ollut ensinkään, vaan sai vieras istuutua jonkun tavaralaatikon päälle, jos juttelu pitemmälle venyi.

Niin, nähtiin kyllä Israelin joskus pujahtavan tähän huoneeseen, ja viivähti hän välistä siellä hyvän aikaa Tereskan kera kahdenkesken. Mutta milloinkaan ei hän sieltä palannut sitä silmänkirkastusta povellaan, muualta hän aina sen tavaran nouti, mistä lie noutanutkin. Eikä Tereska, silloin kun Israel näillä asioilla liikkui, ollut häntä näkevinäänkään. Samoin ei Tereska milloinkaan, ei vahingossakaan, pistänyt nokkaansa sinne pilttuiden puolelle, kun siellä sitä miestä mojovampaa maisteltiin. Sainoissa kyllä oli ehtimiseen ja kaskuili siellä pitkät kaskut, mutta ei näyttänyt niiden pilttuiden olemassaoloa edes muistavan, vaikka siellä olisivat istuneet hänen kaikkein parhaimmat ystävänsä.

Semmoinen oli järjestys ja komento Tereskan sainoissa, ja vieraita oli siellä varhaisaamusta myöhään yöhön tungokseen asti. Erikoisesti se oli ajurien suosima kokouspaikka. Pitkin päivää siellä istuttiin junien väliaikoina, jolloin setakan saanti oli enemmän satunnaista. Ja kun iltaisin viimeisestä junasta oli selvitty, kokoonnuttiin miehissä sainoihin viimeiseen täysistuntoon, joka saattoi monasti venähtää pitkälle ohi puoliyön.

Ei muistettu lepoa, ei ruoka-aikoja, ei mitään. Siellä pöristiin vain väkevää teevettä hörppien ja sätkiä pyöritellen. Hevoset saivat seistä sainoin liejuisella pihamaalla, jossa oli samanlainen pidinpuomi kuin siellä aseman ajuripirssissäkin. Kummakos sitten, jos hevoset nuutuivat, kun saivat seistä valjaissa miltei vuorokaudet läpeensä. Vähemmälläkin se ajokkaasta liika virkeys häviää.

Itse ajajat viihtyivät sen sijaan sainoissa mainiosti, paremmin kuin kotona konsanaan. Kotona marisi usein eukko, valitteli puutetta ja mankui yhtenään rahoja senkin seitsemään tarpeeseen, mankui enemmän kuin parhaimmallakaan menolla jaksoi pyytää. Sainoissa sai siltä mankumiselta ja marinalta olla rauhassa, ja muutenkin oli siellä oleilu niin leppoisaa. Jos oli talvi ja pakkanen, oli siellä niin hiottavan lämmin, että ihan takitta tarkeni. Jos oli syksyn likasiivot ja kylminä vasten kasvoja lyövät sateet, niin suloisesti hiveli ulkosalla tultua sainoin lämmin, höyryävä ilma kohmettuneita jäseniä. Oli aivan kuin olisi päässyt saunan lauteille köntistyneitä raajojaan sulattelemaan. Jos oli päivän pyytö luonnistanut huonosti, niin unohtui nurkumieli aivan itsestään siellä höyryävän teelasin ääressä ja kaiken maailman kaskujen vuolaana virratessa sanaseppien huulilta. Jos taas päivän ansio oli sattunut mielenmukainen tai sitäkin runsaampi — no niin, silloin ei ollut ensinkään liikaa, vaikka pujahtikin hyvien ystävien kera sinne pilttuun puolelle ja suhahti sanan pari sen Martiska-Maijan Israelin korvaan.

IV.

Tereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli nimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti, että siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat olleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella kiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain rakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään.

Yhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä kesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin asti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista, ja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä Kronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut ajatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin setakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla kotinurkilla.

Näin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua entisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista kiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman seikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus, ja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden laajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi rakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka rakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana ihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo kiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven ansioista.

Näiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli yhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai tämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka kerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä olevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen siirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin.

Mutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti siellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi.

Salamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin se tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä kalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin kantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina elelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen. Kaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin.

Lopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että älyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä sen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita. Varsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis myönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa höpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi ihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea olkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi ulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti alkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina vinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli ohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei ollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein eri taloksi muusta ruumiista.

Harras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä ihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi sen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas puhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko, pyöreänaamainen, katse tyhmän unelias.