Part 1

language: Finnish

ORJAVALLAN PERINTÖ

Romaani Kannakselta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

I.

Taajaan asutun huvilayhdyskunnan vallasväki oli tapansa mukaan joukolla odottelemassa Pietarin iltajunan saapumista. Tässä junassa palasivat pääkaupungista viimeiset siellä päivän tehtävissään pistäytyneet virkamiehet, ja siksi tahtoi jokainen olla heitä vastassa kuullakseen edes toisella korvallaan päivän tuoreimmat uutiset ja juorut. Samalla sopi siinä junaa odotellessa myös tyydyttää seurusteluhaluaan ja näytellä muotiuutuuksiaan. Oltiin näet elokuussa ja keskikesän kevyet pukimet olivat jo hyvää kyytiä vaihtumassa ensimmäisen syyskauden vaatetukseen.

Kirkkaasti palavien sähkölamppujen valossa elehti ja aaltoili koko asemalaiturin tungokseen asti täyttävä väenpaljous levottomana edestakaisin Vilkas puheenporina soi monikielisenä. Ylinnä kaikui tietenkin leveä ja luistava venäjä, mutta korva voi erottaa myös soinnahtelevaa ranskaa, vieläpä sangen runsaasti kankeata, selvätavuisesti äännettyä pietarilaista saksaakin. Ei ollut maailmansota vielä nostattanut kansoja toisiansa vastaan, ja niinpä Kannaksen huvila-alueellakin rajantakaisen suurkaupungin vallasyleisö asusti ja seurusteli sulassa sovussa kansallisuusrajoituksista välittämättä.

Ainoa kansallisuus, jota toisten taholta katseltiin epäsuopein silmin, olivat juutalaiset. Jos minkä huvila-aseman ympäristöön alkoi tavallista runsaammin ilmestyä koukkunokkaisia israelinlapsia, niin hävisi sieltä muutamassa vuodessa muu ensiluokkainen huvilayleisö, jollei se laajoine maaostoineen ja kalliine huvilarakennuksineen ollut ennättänyt jo liian lujaan juurtua.

Tämä puheenaoleva huvilayhdyskunta oli säilynyt jotenkin puhtaana juutalaisista. Sen lisäksi se oli juuri parahiksi kaukana Pietarista, joten pienempituloisten ja jokapäiväisissä toimissaan pääkaupungissa käyvien virkamiesten ja pikkuporvarien kukkaro ei oikein kestänyt matkan kulunkeja. Siksi olikin koko seura melkein kauttaaltaan varakasta, valikoitua väkeä.

Tämä varakkuus näkyi hyvin varsinkin naisten pukimista. Jo ensi silmäyksellä niistä huomasi, ettei oltu tekemisissä minkään halpasäätyisen, väärennettyinä koruineen muotia tavoittelevan joukkokunnan kanssa. Hameiden uutuuttaan sihahteleva silkki ja pehmeä tafti oli hienoa peittäen sulavina laskoksina kiehtovasti notkahtelevia, täyteläisiä lantioita. Illan vienoisen viileyden varalta hartioille kietaistut harsovaipat verhosivat pehmeästi, läpinäkyvinä pyöreitä olkapäitä ja upeita, täyteläisiä rintoja. Hatut kalliine sulkatöyhtöineen olivat nähtävästi vasta joku päivä sitten siirtyneet muotikauppojen näyteikkunoista omistajattariensa päitä koristamaan, ja kaulavitjain, korvakoristeiden, rintaneulojen sekä rannerenkaiden jalokivet välähtelivät sähkövalossa silmiä häikäisevinä. Yksin runsas hajuvesien lemukin oli ylhäistä, taatusti pariisilaista alkuperää. Se ei vaikuttanut äitelästi, vaan hermoja hivellen, salattuihin nautintoihin kiehtovana.

No, olihan joukossa yksinkertaisempaakin väkeä. Oli kaikilla huvila-alueilla kotiopettajina eleleviä ylioppilaita ja naiskurssilaisia, mutta nekin olivat tavallista paremmin puettuja ja puhtaampia. Ylioppilaiden mustissa vormuhousuissa näkyi silitysviiva, eivätkä naiskurssilaisten puvutkaan olleet niin mielenosoituksellisen jäykkiä, kuin Vasili Ostrovin yksitoikkoisilla kaduilla tavallisesti näkee. Näki jo päältä, että täällä maksettiin tuntiopettajillekin siedettävästi.

Asemarakennuksen rappujen vieressä oli pari kukkasten kaupustelijaa isot korit upeita, väkevätuoksuisia ruusuja kukkuroillaan. Korien ympärillä tungeskeli joukko huolettomasti tennismailojaan heiluttelevia, uudenuutukaisissa flanellihousuissa teiskaroivia keikareja sekä näiden käsipuolissa kikattavia hienohelmoja. Ei paljoa ostettu, mutta yhtäkaikki naiset penkoivat neniänsä nyrpistellen korien sisällön ylösalaisin paljoakaan välittämättä myyjäpoikien hätääntyneistä katseista ja aroista vastalauseista, joilla nämä koettivat huostaansa uskottua omaisuutta suojella.

Toinen liikepaikka, jossa myös tungeksi paljon väkeä, oli hiukkasen matkaa asemarakennuksen toisesta päästä aivan asemalaiturin vieressä. Siihen oli kyhätty laudoista matala, mutta muuten sangen tilava hedelmä- ja siirtomaatavaramyymälä, jossa valkoisiin esiliinoihin puetut puotipojat puikkelehtivat kuin rasvatut. Täällä seisoskeli varsinkin huivipäistä palvelusväkeä ja ylioppilaita, mutta eksyi sinne silloin tällöin myös parempaa väkeä aikaansa kulutellessaan.

Juna myöhästyi, kuten tavallisesti kaikki tungokseen asti täydet huvilajunat, mutta tämä ei näyttänyt odottelijoita paljoakaan hermostuttavan. Puheenporina kävi vain yhä vilkkaammaksi, aaltoileva väkijoukko paisui yhä taajemmaksi. Näki hyvin, ettei junan odottaminen ollut kenenkään pääasiana. Pääasiana oli slaavilaisluonteen synnynnäisen, kiihkeän laumavaiston ja piintyneiden suurkaupunkitottumusten tyydyttäminen. Venäläinen ei menesty missään yksinään. Vähintään kerta päivässä hänen pitää nähdä ympärillään kuhiseva väenpaljous juoruavia, korujaan näytteleviä, toisiaan halailevia ja suukkoja mäiskytteleviä kanssaihmisiään. Silloin hän on vasta onnellinen. Muussa tapauksessa hän pian menehtyisi ikävään.

Täällä ei ollut kellään ikävä. Täällä elettiin ja levenneltiin täysin purjein, aivan kuin konsanaan Nevskin prospektilla iltapäivän parhaaseen kävelyaikaan.

Vaikka oltiinkin supisuomalaisessa ympäristössä, niin ei siitä suomalaisuudesta ensi silmäyksellä mikään muistuttanut. Jos joitakin paikkakunnan synnynnäiseen asujamistoon kuuluvia oli eksynytkin tähän ihmisvilinään, niin he pysyttelivät enimmäkseen asemarakennuksen seinävierustoilla. Siellä he juttelivat keskenään hiljaisella, melkein kuiskuttelevalla äänellä ja silmäilivät ihailunsekaisella kateudella tuota kirkkaassa sähkövalossa kuhisevaa, leveästi isännöivää ja kovaäänisesti pajattavaa väenpaljoutta.

Itse vähäpätöinen, tyylitön asemarakennuskin näytti melkein kuin häpeävän mitättömyyttään. Se koetti kyhjöttää niin huomaamattomana kuin suinkin, ettei vain millään tavoin loukkaisi tuota ylhäistä ja hienoa seuraa, jonka arvostelevien katseiden alta se ei päässyt karkuun pujahtamaan.

Mutta olipa suomalaisuudellakin oma tyyssijansa tämän loiston ja komeuden lähettyvillä. Sen löytääkseen täytyi kulkea asemarakennuksen ja jo puheena olleen hedelmämyymälän välitse rautatien varastorakennusten ja maantien sivua kulkevan aidan rajoittamalle taka-alalle. Siellä oli tilava ajuripirssi, jonka halki kulki pitkä hevosten pidinpuomi.

Täällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi ainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen verran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan, melkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli jo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan juontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua ja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt kuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten seisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi puolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi pohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta levisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön.

Ajurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti pidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten päitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja heinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat siinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan kuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet tähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä tappelullakaan niitä liikkeelle saanut.

Ajurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin tuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että täällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä yksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan joku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin näytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti.

Puheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin setakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet, niiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin. Välillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja huvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset, tullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon, ylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei siinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska setakkaa odotellessa.

Puheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä asemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle asemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja setakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi niistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen korva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin olla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan pitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä.

Vaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen syytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä setakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka maksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti oli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan.

Niin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin tavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista, jotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet myydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman korkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä palstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä setakoita, paranevaa ansiota kaikille.

Tosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen kautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita pieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen rahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä laihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki.

Tämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla konnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä niinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten ja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla rehennellessä.

Ehkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin hämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi asti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty tottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi tuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra rehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät muille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin perillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä vielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla paremmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki mielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen.

Vähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet yhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan kuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale, jota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin Salamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja hän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä asemalta muutaman syrjätien varrella.

Salamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan lohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä kauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat ruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä kerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle asemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen päivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin naapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville tuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut Mooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt.

Toisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs keskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut syrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan keskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko Vesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen isoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista suunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen nakkasi Salamonin kehumisten lomaan:

— Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi vetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan.

— Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se naapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja tyhmempäänsä opastanut.

— Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää, selitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen Mooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa sen tilan hinnan.

— Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin huviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja taatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet ja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna huviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit kilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria!

Yleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko oli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin lepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti:

— Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria nyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin mikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan suvaitsee maksaa.

— Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet kuorossa.

— Totta se on, minkä sanon, kehaisi Salamon. — Ja mikäpäs siinä toisekseen onkaan joutilaita palstoja myydessä. Möisit vain siekin, Jaakko, ja ottaisit rahat, kun tarjotaan.

Näissä viimeisissä Salamonin sanoissa oli taas pieni sivuletkaus Jaakolle. Yleiseen näet tiedettiin, että se samainen valtioneuvos, joka oli ostanut Mooses Määttäsen tilan, oli tahtonut ostaa osan Jaakonkin tilasta, kun se pisti Mooseksen tilapalstojen väliin ja oli niinmuodoin pahana haittana ryssälle. Jaakon emäntä Mari oli kuitenkin tehnyt tiukan tenän, ja niin olivat Jaakon kaupat jääneet sikseen.

Ei Jaakko kuitenkaan ollut kuulevinaan Salamonin letkausta, sanoi vain:

— Ehkä myynkin vielä, kun aika joutuu, mutta saavat ensin toiset hätäisemmät myydä.

— Kukahan tässä hätäisempi olisi ollut, yritti Salamon. Mutta samassa vihelsi juna katkaisten rutosti keskustelun. Kaikki alkoivat painua asemalaiturille päin, ja heidät valtasi voitonhimoinen jännitys, samanlainen kuin valtaa uhkapelurit pelin viimeisen, ratkaisevan vaiheen joutuessa.

Rivissä torkkuvat hevosetkin heristivät korviaan vihellyksen kuullessaan ja alkoivat sitten levottomasti vilkuilla taakseen. Ne veitikat tiesivät tottumuksesta, että tältä viimeiseltä junalta tuli setakka jokaiselle. Parasta oli siis pitää varansa, ettei tulisi aivan pahasti yllätetyksi.

Kun juna oli pysähtynyt asemalle, alkoi ihmisvirta kantamuksineen suoltua ajuripirssiä kohti. Siinä puolitiessä oli sakea ajurirypäjäs heitä vastassa, kaikki kilvan kumarrellen ja viheliäistä venäjäänsä solkaten. Melkein puoliväkisin tarrattiin matkustajain kantamuksiin, varsinkin jos setakka sattui olemaan ennestään tuttava ja paremmassa huudossa ajurien kesken.

Salamon Hakuli sieppasi setakan ensimmäisten joukossa. Sen sijaan hänen riitakumppaninsa Jaakko Vesterinen jäi melkein viimeiseksi, mutta sitten hänelle sattuikin setakka, jonka piti ajaa pitkän matkaa rannikolle päin. Setakan kysymykseen ilmoitti Jaakko lyhyesti vaativansa ajosta kaksi ruplaa. Toinen vilkaisi häneen kummissaan. Nähtävästi vierasta ihmetytti tämän ajurin suora, tavallisuudesta poikkeava käyttäytyminen. Mutta sitten hän ojensi tinkimättä tavaransa Jaakolle lähtien itse perästä tallustelemaan.

Siinä samassa pyöräytti jo Salamon hevosensa lähtöön ja oli vähällä töykätä Jaakon kumoon mennessään. Kuskipukillaan käännähtäen hän huutaa huikkasi Jaakolle:

— Ei pidetä kaunaa, naapuri. Tulehan ajosta jouduttua Tereskan sainoihin, siellä mie panen pienet litkat sen palstakaupan rotinoiksi.

Jaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori sitten joutuisasti hevosensa taipaleelle.

II.

Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.

Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.

Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle. Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta. Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.

Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa, voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen, salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.

Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin. Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi, täydemmäksi.

Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa, niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.

Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti, mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut tyhjentämään.

Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton: Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös, sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla omistajalleen hyödyksi.

Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan, jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta. Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi kelpaavaa maata aivan liian vähän.

Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna. Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta itsepäisyydestä.

Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi toimeentulonsa hankkia.

No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen, saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.

Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.

Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää, että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut saamaan.

Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.

Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.