Part 15

Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin oli löytynyt langattomia lennätinasemia... Kukas tiesi, jos täälläkin paikat tarkoin katseltaisiin... Ja mitäs muuta varten tänne sitten tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.

Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja niiden salaisia kätyrejä.

Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea. Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.

Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä mielikuvituksessa.

Toiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä huhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen laivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä tänne rannikolle...

Tällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa kuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu, sen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan.

Sen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista kesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää junissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että jättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen, ja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon.

Toisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai virkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu. Yht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä silloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai perhe tulla mukana ennen aikojaan.

Väkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni nopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista suurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli ollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse menit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa. Puut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista, mutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia hävinneen onnen unohdettuina muistoina.

Merenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet talteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla, jossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet. Muutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen ne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä muistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja uimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon lepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli ripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja.

Yhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla, viertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui yhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa oli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain yksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja, jotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky ollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt.

Ajureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita. Hevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui kuskipukilla...

Suurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista näyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat katon rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas aloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden raskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa kankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja tyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa liikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen. Kirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja kangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista huutelua: »trikoota koko pakka»... »silkkiä puoli»... »taftia koko», »trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat luetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»... »silkkiä —».

Ylettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen pietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta ne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti jäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat pietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat täältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt nekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se teki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin hilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä saatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle saattoi vetäistä koko suuri puuha.

Monessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä naulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä kuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa kilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:... kesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria yhteishautajaisia...

XX.

Sion Lipiäinen paistatteli päivää matalan, tavaroista ja ostajista tyhjän kalakauppansa ovella, siellä viertotien loppupäässä.

Sionin alahuuli oli venynyt entistä enemmän pohjukalle. Sileiksi ajellut maallikkosaarnaajan posket olivat niin laihat, että niistä voi jokaisen luunmukuran nahan alta lukea. Myös Sionin takki näytti tykkänään liian tilavalta niin hinteläksi solahtaneelle miehenkuvalle.

Siinä Sionin vastapäätä oli myös muuan helsinkiläinen naisten muotiliike, jota tyhjennettiin parhaillaan. Muun tehtävän puutteessa seurasi Sion tätä toimitusta räpytellen tämän tästä hiukan vetisteleviä silmiään.

Jo oli kaikki viettelevät näytetavarat korjattu pois ikkunoista. Ainoastaan ilkoalastomiksi riistetyt mannekiinit seisoivat typertyneen näköisinä vielä paikoillaan. Mutta nyt tuli muuan myymäläneiti ja alkoi kovakouraisesti retuuttaa niitäkin tiehensä. Sionin teki mieli huutaa:

— Sääli vähän niitä raukkoja ja kääräise edes saali ympärille, kun ovat koko kesän tottuneet koreilemaan niin hemaisevissa pukimissa.

Kun mannekiinit oli mätetty pitkään tavaralaatikkoon ja sekin naulattu umpeen, alkoivat työmiehet raahata täysinäisiä laatikoita ulkona odottavien hevosten kärryille. Toiset naulata ropsivat sillä aikaa laudanpätkiä ikkunain eteen.

Hetkisen perästä oli kaikki valmista. Tavarakuormat läksivät perätysten asemalle päin, ja pian poistuivat myös liikkeen hoitaja, lihavahko rouvasihminen, sekä hänen neljä naisapulaistaan ja mieskonttoristi. Vilkkaasti rupatellen he painuivat tiehensä ainutta kertaa taakseen vilkaisematta. Kateellisena katseli Sion heidän jälkeensä ja ajatteli:

— Tuolla tavoin nuo menevät, mutta mihinpäs meikäläinen meni. Ei muuta kuin näivety paikallesi.

Sion oli koko aamupäivän seisoskellut ostajaa odotellen, mutta semmoista ei tullut. Muotiliikkeen väen mentyä jäi tie kuolettavan tyhjäksi. Sen kahden puolen, niin pitkälle kuin Sionin silmä kantoi, näkyi vain rautakangella suljettuja ovia, laudoitettuja ikkunoita. Hän oli jäänyt ypöyksinään, unohduksiin, niinkuin aikansa palvellut variksenpelätti sänkipellolle, jolta kuhilaat on pois korjattu.

Jo aikoi Sion seisoskeluun väsyneenä painua myymäläänsä, mutta silloin ilmestyi näköpiiriin asemalta päin mies, jonka omituinen käyttäytyminen herätti hänen uteliaisuuttaan. Mies näytti vuraskalakkeineen, ryssäläistakkeineen ja vormusaappaineen joltain kaupustelijalta, mutta mitään kaupustelijan kompeita ei hänellä näkynyt. Sen sijaan tulija pysähteli jokaisen puhelin- ja sähkölamppupylvään luo, syynäsi niitä tyystin tarkoin joka puolelta ja jatkoi sitten taas raskaasti kävellä väännätellen matkaansa seuraavalle pylväälle.

Kun tämä pylvästen syynääjä oli tullut lähemmäksi, tunsi Sion hänet entiseksi naapurikseen Mooses Määttäseksi, valtioneuvos Lazarevin vornikaksi.

— Mitähän Mooseksella on hommia? mutisi Sion kummissaan.

Mutta Mooses ei häntä huomannut, vaikka oli jo joutunut melkein kohdalle. Hän näytti olevan perin syventynyt tehtäväänsä. Lihavahkot, typerät kasvot olivat hikiset paljosta kävelemisestä, ja niillä näkyi varsin huolestunut ilme.

Mutta äkkiä, muotikaupan oven kohdalla seisovan pylvään luo jouduttua se ilme kirkastui. Mooses näytti löytäneen haettavansa. Vielä kiersi hän varmuuden vuoksi pylvään ympäri, kalvoi sitten taskustaan huolellisesti taitetun paperin, jossa näkyi suurta koukerokirjoitusta, toisesta taskustaan pienen liimatölkin ja alkoi touhussaan liimata paperia patsaan kylkeen.

Sionia alkoi hymyilyttää. Hän jo osapuilleen arvasi, missä hommissa Mooses liikkui, mutta kysyi kuitenkin:

— Mitäs kuulutusta se Mooses siihen liimailee?

Mooses hätkähti, kun kuuli nimeään mainittavan, vilkaisi tien yli ja silloin vasta ihmeekseen huomasi joutuneensa aivan Sionin myymälän kohdalle, jossa hän oli käynyt monta monituista kertaa aikaansa kuluttelemassa. Nolostuneena, aivan kuin anteeksi pyydellen hän virkkoi:

— Kas kun en yhtään älynnyt katsoa.

— Eihän mitä kun on toinen tärkeämpi tehtävä, lohdutti Sion.

Mooses tuli heti hyvilleen, kun Sion älysi hänen toimensa tärkeyden. Hän alkoi mestaria tavoitellen sivellä liimaa ja toimesi sitä tehdessään.

— Siinähän se, kun on pantu tämmöiseen virkaan. Se valtioneuvos lähetti, suvaitsivat lähettää, niinkuin sen Justiinan mielestä pitäisi olla. Ja kysyitkös sie, mitä minä muka tässä?

— Niin, sitähän mie utelen, että mitä se kuulutus?

— E-hei tämä mikään tavallinen kuulutus, naurahteli Mooses tarkastellen ylpeästi työtään joka puolelta. — Huviloita tässä pannaan myytäväksi. Tuossa justiin seisoo venäjäksi: »protajutsa».

— Mitä huviloita? oli Sion ihmettelevinään.

— Ka tietysti niitä mitä on, niitä meidän omia huviloita — tuota Lazarevin, selitti Mooses painokkaasti. — Valtioneuvos suvaitsevat tarjota, niinkuin Justiina opetti sanomaan, jos kuka sattuisi kysymään.

— Elähän nyt, vai jo suvaitsevat tarjota. Ja aivanko kaikki panette myytäväksi, kaikki viisi huvilaa?

— Kaikki pannaan, kaikki, jos vain tulee semmoinen ostaja. Vanhuus... tuota mitenkä minä... valtioneuv—

— Valtioneuvos ovat suvainneet vanheta? auttoi Sion.

— No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat myydä pois. Niin tässä seisoo.

— Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, ‒ vai jo teidänkin valtioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään suvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun on luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten vasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa tolpassa?

— Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena.

— Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä katselin, kun sie noita tolppia syynäsit.

— Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja vielä näin näkyvällä paikalla. Tuota... eikös tämä ole hyvä tolppa?

— Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion ylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi semmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se mies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti.

— Elähän, vai pääsi! innostui Mooses.

— Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois... Kuuluivat toissa yönä ne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla puhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja nitisemään, täydet rahat putosi.

Mooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä jatkoi selittelyään:

— Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi kolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta yhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai jää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit jälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten panit... Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä sinun tolppasi.

Suu auki kuunnella tollotti Mooses Sionin puhetta. Lopulta hän näytti päässeen ongen koukkuun kiinni. Leveästi naurahtaen hän virkahti:

— Emmehän me semmoista meinattu. Myynnistä tässä vain, oikeasta myynnistä...

— Kukas sitä nyt semmoista meinaamaan kuulutusta pannessaan, pakisi Sion silmää räpäyttäen. — Mutta jos vahinko sattuu tulemaan, niin selvän teki. Tolppa on silloin virkansa toimittanut ja saa ruveta toista palvelemaan.

Mooses näytti edelleen jäävän kahdelle päälle, mitä hänen pitäisi Sionin puheista ajatella. Ylen syvissä mietteissä tuskin muistaen hyvästiä sanoa, läksi hän saapastamaan samaa tietä, mitä oli tullutkin.

Silmiään räpytellen katseli Sion hänen jälkeensä hyvän aikaa. Häneltä olivat unohtuneet olemattomat ostajat, hyvätuloisena hän irvisti alahuultaan venyttäen ja mutisi itsekseen:

— Näinköhän tuo Mooseksen kuulutus tehonsa tekee. Jos suvaitseisivat valtioneuvos vihjata Justiinalle, niin kyllä Justiina Moosekselle...

Aseman ajuripirssissä oli koko seura koolla.

Odotettiin Pietarin iltapäiväjunaa. Eihän siitä junasta tosin monelle setakoita riittänyt, mutta mitäpäs tässä osasi. Ajurit olivat vielä pietarilaisten äkillisestä karkuun lähdöstä niin hölmistyneinä, ettei heidän mieleensä edes juolahtanut yhdeltä ainoalta junalta pois jääminen. Sinne kiiruhtivat täyttä ravia lasketellen jo hyvissä ajoin ennen junan tuloa, sinne asettuivat satalukuisena laumana ajuripirssiin odottamaan. Jo parin viikon ajan oli saatu palata kaikilta junilta tyhjiltään, mutta säännöstä ei luovuttu.

Sen verran vain oli höllitetty sääntöä, ettei moni enää viitsinyt ennen junan tuloa päästellä tyhjää syöttöpussia hevosensa päitsien hakasista. Ajokkaat olivat tähän uuteen järjestykseen erittäin tyytyväisiä. Muun aseen puutteessa olivat ne totutelleet käyttämään näitä pussejaan kärpästen ja paarmojen hätistelyyn, jos ne tungettelivat pureskelemaan kaulaa tai ruumiin etupuolta. Se oli semmoista tasapuolista työnjakoa: häntä sai palvella takapuolta, tämä pussi palveli etupuolta.

Itse ajurit seisoskelivat ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä pohdittiin sotatapahtumia ja omia oloja, jotka molemmat alkoivat saada yhä vakavamman käänteen.

Peräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin kärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri Taavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta. Ainoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko pirssissä.

Salamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti pitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen loppumiseen ja pietarilaisten paluuseen.

Ei tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä. Alkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten kesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan kuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin mieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan sainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä, kaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila, varsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä mitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen.

Mutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin pakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä olla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan tämän kesän lukuun.

Eivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli käännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt olevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista loppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet. Berlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti lykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan.

Eipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui kovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä edelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua epäröiviä ääniä.

Niinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan Anton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna saaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että saksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta.

— Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen epäilevästi naurahtaen.

— Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän tien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies tietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin luo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta.

— Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton säyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat Berlinissä nälänhädän alkaneen.

— Se oli silloin semmoista joutavaa hölyä, mutta nyt on kuulemma tosi kyseessä. Engelsmanni on ottanut tuhottomasti saksalaisen viljalaivoja, ja niin rupesi purnuissa pohjat kolisemaan. Ei anneta enää leipää muuta kuin semmoisella kortilla, vähän henkipitimiksi.

Tämä korttiuutinen oli voimakas valtti. Siitä oli kyllä jo näkynyt sanomalehdissä, mutta nyt se vasta Salamonin esittämänä tuntui selkenevän oikeassa valaistuksessaan. Yhtäkaikki uskalsi Anton epäröidä:

— Kun ei vain saksalainen olisi keksinyt niitä kortteja toisten huiputtamiseksi. Onhan se jo niin monta muuta samanlaista jutkua tehnyt, niinkuin esimerkiksi siellä Itä-Preussissa kuuluu tehneen.

— Niin, siellä taisi meidän pojille käydä hullusti, myönnytettiin Antonin ympärillä. — Miten se saksalainen lie siellä oikein pelannut? Eihän sen voimissa pitäisi piisata.

— Vielä mitä se voimia tarvitsee. Pussiin kuului pistäneen meidän Iivanat, ja siitä otti ensi nipsauksella kolme parasta kenraalia ja kaikkien niiden armeijat vangiksi.

— Se on totta, siitä on ollut jo vähän sanomalehdissäkin, myöntelivät useat äänet. Oli se aika apaja.

— Oli se. Mutta sitten meidän poikien pakoon yrittäessä se vasta kuului paremman konstinsa tehneen.

— Elähän, millä tavalla? kyseltiin innostuneina.

— No tällä tavalla kertoivat tuolla Toivolaisella, jossa tiedetään vähän niitä senkin puolen asioita: Oli laittanut saksalainen tykkänään uudet tiet meidän purlakoille. Tukennut oli entiset tiet ja metsän päälle istutellut ja uudet soreat tiet rakenteli. No eihän siinä mitä, meidän Iivanat juosta lipittivät niitä myöten hyvällä halulla. Tietäähän sen, kun kuularuiskut takana pelaavat. Ei siinä oikein malta tiehaaroja tarkastelemaan.

— Eipä ei, kyllä siinä juoksu kelpaa! nauraa hohotettiin kuorossa.

— Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen avara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä, tasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun yrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta kymmentä rykmenttiä.

— Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle?

— Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä. Sinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen männikkönsä hyllyvien hetteiden päälle.

— No jopa on konstit juupelilla!

— On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa ja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja unohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan, jos mieli Berliniin yrittää.

— Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat järkiään kallistua saksalaisen puolelle.

— Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä työlästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja kortin nenään kannikka joutua.

— No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä venäläisellä leipä riittää.

— Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton säyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin meni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja vei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan?

Vakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä Salamon vielä väittää vastaan.

— Eihän tässä mitä hätää vielä. Jouluun mennessä se sota pakosta loppuu, jos ei jo ennen lopu. Ja sitten palaa elämä entiselle ladulleen. Ensi keväänä on pietarilaiskuhina suurempi kuin konsanaan.

— Hyvä jos olisi, puheli Anton, — hyvä jos niin kävisi. Mutta pahoja alkaa näkyä merkkejä. Kovin on runsaasti kaupan noita huviloita, ja palamaankin on niitä ruvennut tavallista rotevammin. Harva se yö, jottei tulipaloja kajastele.

— No se nyt on ryssien tavallista hätäilyä, puolustausi Salamon,

Ja häneen yhtyi ukko Rehmonen todistaen:

— Onhan niitä joka syksy palanut siksi merkiksi. Polttelevat pois vanhimpia rähjiään ja ottavat hyvät vakuutusrahat.

— Niin juuri, rahat ottavat ja yltyvät rakentamaan niillä uusia, säesti Salamon.

— Eipähän niitä kuulu uusien palstojen ostajia, väitti Anton. — Viime syksynä näihin aikoihin vilisi niitä joka paikassa, mutta olemattomiin ovat nyt hävinneet.

— Hävinneet ovat, se on totta, kuului arastelevia ääniä.

— Hävinneet, jatkoi Anton, — hävinneet tai herenneet odottamaan. Kukaan ei kaupoista hisahda, ei yritä mitään. Ihan on outoa tämä hiljaisuus. Muualla maailmassa käy myrskyn humina, mutta täällä meidän kolkalla jouduttiin äkisti melkein liian tyyneen kohtaan, niin ettei päästä paikaltaan päkähtämään. Ja mitäs te siitä sanotte, kun nuo kauppiaat kuuluvat jo alkaneen kysellä vanhoja saataviaan? Paras aika ruveta niitäkin nyt maksamaan.

Näitä Antonin viimeisiä sanoja seurasi yleinen, hisahtamaton hiljaisuus.

Kaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän miehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias Kyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan unohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta nyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään alkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja piti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa.

Ei tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli vain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi, jos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären Taavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen iso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane vasara paukkumaan...

Odotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin setakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei niistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan.

Peräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat miehet ääneti päästellä irti hevosiaan.