Part 16

Hetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin viertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon hautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset. Heille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun kantajina.

Seuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä näistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki; sen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli mukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse Taavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso ajurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli. Hän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa naamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon näytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että ollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen istui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla velttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas kai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän, palvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä häntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä täysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi siirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka olivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja puhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton ajatteli katkerasti hymähtäen:

— Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan vainajien perut myytäviksi.

Antonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat silmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet, halpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä, tottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät kaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua kantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin käyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit.

Niin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien sekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä ovilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti sormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli päässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja heitti sikseen.

Neljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue. Muutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin osa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan sainoihin.

Pian oli sen pihalla oleva pitkä pidinpuomi täynnä torkkuvia hevosia, ja yhtä täynnä oli sisällä sainoin pitkä vieraspöytä. Vain perällä olevat pilttuut pysyivät tyhjinä. Ei ollut enää tilan- ja huvilapalstan kauppojen litkoja, ja niin sai Martiska-Maijan Israel seisoskella joutilaana, orvon näköisenä siellä pilttuiden ovipuolella. Jurosti hän tähysteli lattiaan, hänen luihut silmänsä näyttivät aivan kuin paenneen piiloon syvälle kulmien alle.

Itse Tereska pani kyllä parhaansa saadakseen vieraansa viihtymään. Väsymättä hääri hän pöydän ympärillä, lasketteli sukkeluuksia, kertoili kaskujaan, mutta entiselleen ei mieliala päässyt kohoamaan. Pakosta vei keskustelun menneiden onnen ja yltäkylläisyyden päivien muisteloihin. Tarinoitiin edellisen kesän hyvistä ansioista, menneen syksyn loputtomista litkoista, Inon ikimuistoisista päivistä ja tämän kevään sekä alkukesän verrattomasta pietarilaiskuhinasta.

Sitä elämää kannatti muistella. Tuskin oli mennyt yhtä ainoata iltaa, jottei joka mies olisi terästettyä lasia maistellut. Monasti oli maisteltu pitkin päivää ja illalla otettu hyvä loppuhumina ennen yöpuulle painumista. Ja rahaa oli helissyt joka miehen taskussa, ei siitä konsanaan puutetta ollut.

Eipä siltä, että tässä vielä nytkään olisivat hampaat ihan naulaan joutumassa olleet. Vielä mentiin tuota tuonnemmaksi viimeisillä, muuttokuhinan aikaan kiskotuilla ajopalkoilla. Mutta huristelemaan ei oikein mieli tehnyt, kun tulevaisuus alkoi kuvastella niin epävarmalta.

Ah, jospa olisi tuohon odottamatta ilmestynyt maakeinottelija, huvilapalstojen tai tilojen ostelija. Jos olisi ilmestynyt, alkanut kapoista haastaa, käsirahoja tarjotella. Joka mies olisi ollut siinä tuokiossa kauppoihin valmis. Paljaasta ilosta olisi antanut tilatieransa mennä hurahtaa, kun olisi vain päästy varmuuteen, että vielä lupaa pietarilainen palata näille maille, vielä alkaa kuhina entisen veroinen, vielä helisee hopea taskussa, vielä saa kilistää naapurien kera terästettyä lasia.

Niin kaivattiin pietarilaista, niin ikävöitiin herraansa, jonka armoilla oli totuttu elämään miespolvet, orjavallan ajoilta lähtien. Oma häviönsä, perikatonsa olisi oltu valmiit allekirjoittamaan, kun olisi vain palannut vielä vähäksi aikaa läsnäolollaan ilahuttamaan, heliseviä kolikoltaan kylvämään...

* * * * *

Jaakko Vesterisen huvila oli valmis.

Pietarilaisten parhaan pakomylläkän aikaan olivat Launiais-veljekset saaneet urakkansa päätökseen, asettaneet suuren lasikuistikon viimeisen koristenäpräyksen paikalleen. Sitä ennen oli jo hienot kaakeliuunit kokoonpantu, keittiön komea hella muurattu, niin että huvila kelpasi sekä kesä- että talviasunnoksi.

Viimeiset rakennustarpeet olivat nielleet lujasti rahaa. Jaakolta olivat kesän pyydöt menneet niin tarkalleen, ettei hänelle pietarilaisten paettua omalle maalleen jäänyt taskuun kuin muutama kymmeninen ruplaa.

Urakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään huvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista rakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata. Niinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa kaivontekeleensä.

Kumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi Jaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla, mutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän oli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta vettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta olisi muuttunut liejuiseksi.

Ei Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa vedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän hitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle.

Jaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki näytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä hartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin askelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket painuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen terävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet. Välinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin nytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin sisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina.

Jouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti hajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan olevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka kihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä.

Sisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa kuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia ruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko parhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt muutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti höyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman lattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään hajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa.

Tämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva varjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin varjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan työ jättänyt.

Ajossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien varrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia, joiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä masentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen autiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset. Pois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä yksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä.

Ne suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes yrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen, ei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun joka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan enteet.

Jaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti varmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään päästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli yhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon jalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä, alakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään ja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta järjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut muisteloistaan, jos olisi voinut.

Päästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko pitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen mietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän tilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli viereksinyt Kronstadtin ajurituvissa.

Koko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli Jaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa itseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä ajurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan kyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle taivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti mokomasta hommasta.

Jaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys perimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä tyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli elämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun, mutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei ollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina nuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa, turrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se oli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia, niinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran oli ristinyt.

Ainoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin joutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa mieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan kotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain velkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus. Suuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen unelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei silloin tuntunut olevan mitään rajoja.

Mutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain, huomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä, kaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut alkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän oli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt sen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa, mutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä.

Nyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän kotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt. Se siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä loiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat alusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä, jotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet juurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä elinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä, näkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa rupesi näivettymään, kuoleutumaan.

Vuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle elämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä lähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi, väkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin mukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut laihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän silloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että juuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi.

Nyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt roikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana. Oli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän.

Monasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein itkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa kidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen takaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat velkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina.

Mutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari oli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli häilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta, konsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta. Hänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt hillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea vartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä.

Hän oli nähnyt ympärillään yhtenäistä alaspäin menoa. Yksi naapuri toisensa jälkeen oli vierähtänyt kuskipukiltaan mierontielle, yksi koti toisensa jälkeen särkynyt, ja sortunut hävittävänä vyöryvän muukalaistulvan jalkoihin. Hän oli huomannut nämä varoittavat enteet, mutta ei ollut vain uskaltanut tarttua siihen työhön, josta ehkä olisi voinut pelastus koitua.

Hän oli tuskallisin sydämin nähnyt oman kotionnensa pala palalta särkyvän, vaimonsa ja viime vuosina myös lapsiensa lähtevän itsestään erilleen, menevän omaa tietään, mutta hän oli vain epätoivoisesti etsinyt pelastusta sieltä niistä ei mitään pelastusta tullut.

Ja vihdoin hän oli Inossa heittäytynyt tähän viimeiseen kelkkaan, vaikka arvasi jo etukäteen vaimonsa tätä yritystä jyrkästi vastustavan. Hän oli kuvitellut tästä hommasta löytäneensä sen voimia ja ponnistuksia kysyvän työalan, jota oli vuosikymmenet turhaan ikävöinyt, ja niin oli hän töykeästi sysännyt vaimonsa syrjään, tukkinut korvansa Marin varoituksille, vaikka ne varoitukset olivat löytäneet vastakaiun hänen oman sydämensä syvimmässä. Villin voitonhimon, kiihkeän ponnisteluhalun sokaisemana hän oli väkisin koettanut tukahuttaa oman sydämensä äänen ja siihen päästäkseen loukannut vaimonsa tunteita jokaisella sanallaan, jokaisella eleellään.

Jo kykeni Jaakko nyt näkemään tähänastisen elämänsä oikeassa valaistuksessaan. Jo huomasi hän nyt, miten maaperästä irrallaan oli vuosikymmenet kulkenut, miten hyllyvälle perustalle oli vihdoin tämän viimeisenkin yrityksensä rakentanut. Yksi myrsky oli vain käynyt, yksi raju tuulenpuuska puhaltanut, ja kaikki oli raunioina.

Ja siinä raunioilla oli hän itse kuolemanväsyneenä, ruumis murtuneena, sielu rikki raadeltuna, sairas, kalvava omatunto päänalaisenaan. Hänen täytyi paeta omaa vaimoaan, ainoata läpeensä rehellistä ihmistä, minkä tunsi kotitienoollaan. Hän häpesi niin syvästi, että piiloitteli päiväkaudet täällä huvilallaan eineenpalaa maistamatta, uskalsi vasta puoliyön ajoissa varkaan tavoin hiipiä muutamaksi tunniksi kotiinsa.

Epäilemättä hän olisi ennemmin tai myöhemmin joutunut näille samaisille raunioille muutenkin, vaikk'ei tätä tuulenpuuskaa olisi tullutkaan. Jo tunsi Jaakko nyt itsensä, jo tajusi hän elävästi, ettei ollut syntynyt näitä teitä kulkemaan. Tällä tavoin oli vain loppu joutunut aikaisemmin, näin oli vain Marin ennustus nopeammin toteutunut, koko tämän hänen hedelmättömän elämänsä tilikirjan viime lehti pikemmin kirjoitettu.

Ei syyttänyt Jaakko kohtalon kovuutta ilottomasta lapsuudestaan ainaisen puutteen ahdistamassa isän kodissa, ei syyttänyt aikaisimman nuoruutensa armottomista kokemuksista Kronstadtin ajuriartteleissa, ei syyttänyt hedelmättömästä, hukkaan menneestä elämästään. Hänelle selvisi näinä yksinäisyyden hetkinä, että se oli heidän rajaheimonsa yhteinen kohtalo, orjavallan aikuinen perintö ja tämän vieraan almujen varaan rakentuneen loiselämän kiro. Ne painoivat heitä kaikkia maahan, ne olivat painaneet hänen naapurinsa, ne olivat painaneet hänetkin. Hän oli vielä ollut monia toisia onnellisemmassa asemassa, sillä hänellä oli hyvä ja uskollinen vaimo, joka oli koettanut nostaa ja tukea häntä, auttaa hänet ponnistautumaan pois tämän kaksinkertaisen kiron alta.

Murtunein mielin ajatteli Jaakko nyt hylyksi heitettyjä, rappeutuneita peltotierojaan. Päänsä piti niiden ohi kulkiessa alas painaa, jottei olisi nähnyt ympärillään leviävää surkeutta. Jospa hän olisi ajoissa noudattanut Marin kehoituksia. Ehkä olisi heidän maatieransa tällä hetkellä ollut siinä kunnossa, ettei olisi tarvinnut pelätä suoranaista mierontielle vierähtämistä.

Nyt oli myöhä enää aloittaa. — Jaakko kouraisi taskuaan: Siellä oli jäljellä kaikkiaan kymmenkunta ruplaa, kaikki muu oli mennyt tähän yritykseen. Ei ollut elämisen varaa edes ensi talveksi. Ei muuta kuin aloita uudestaan alusta, lähde taasen Kronstadtiin, sillä Inossa tai muualla lähempänä ei ensi talveksi ollut mitään rahanpyytöjä tiedossa.

Jaakko tunsi inhoavansa kuskipukille nousemista ja sen lisäksi hän tunsi itsensä niin loppuun asti nääntyneeksi, että aavisti lähtevänsä viimeiselle tielleen, jos joutuisi talvikaudeksi Kronstadtin ajuritupiin viereksimään.

Yhtäkaikki päätti Jaakko sinne yrittää. Muuta neuvoa ei ollut, ei ollut.

Näin mietiskeli Jaakko elämäänsä syksyn pitenevinä iltoina. Tuntikaudet hän istuskeli yksin huvilassaan höyläpenkkinsä nokalla. Pieni lampputuikku paloi penkin toisessa päässä.

Usein Jaakko näki ympäristöltä yössä kajastelevia huvilapaloja. Silloin hänen hartiansa painuivat entistään alemmas, pää taipui kumaraan, huolten rypyt otsalla juontuivat syvemmiksi...

Mari näki hyvin Jaakon murtumisen, arvasi hänen ajatustensa juoksun. Hän etsimällä etsi tilaisuutta päästäkseen luottamuksellisesti juttelemaan miehensä kera, rohkaistakseen häntä, kertoakseen hänelle säästöistään, pyytääkseen nyt vihdoin Jaakkoakin mukaansa, kun toivo kaikesta muusta oli mennyttä. Kaiken miehensä tylyyden, kaikki loukkaukset olisi Mari ollut valmis antamaan anteeksi, mutta Jaakko pakeni joka kerta hänen käsistään, kun hän yritteli pitempiin puheisiin käydä.

— No ainaiseksi ei Jaakko voi sinne autioon huvilaansa kätkeytyä, ajatteli Mari. — Tai menen lopulta sinne, jollei muu auta.

Mutta toistaiseksi oli Marilla enemmän kuin tarpeeksi työtä kasvitarhassaan. Pietarilaisten poislähtö oli sitä työtä tuntuvasti lisännyt. Se oli siirtänyt vihanneksien myyntipaikan Pietariin.

Niin, Mari ja ukko Arttemi lähettivät nyt yhdessä kasvitarhojensa tuotteita rajantakaiseen pääkaupunkiin. Arttemi oli käynyt siellä vakituiset myyntipaikat hankkimassa, ja näille ostajille hommattiin sitten joka päivä sievoiset määrät vihanneksia. Lähetykset täytyi tietysti huolellisesti pakata rautatiematkaa varten, ja tämä sekä lähetysten junaan toimittaminen antoivat aika runsaasti puuhaa.

Sen suurempaa harmia ei pietarilaisten odottamaton poislähtö tuottanut. Pietarissa saatiin vihanneksista hyvät hinnat, ja menekki oli mainio. Heti sodan alettua rupesi näet pääkaupunkiin tulvaamaan liika-asutusta, ja ruokatavaroin kysyntä silloin tietysti lisääntyi entistään suuremmaksi.

Tulevaisuuteen nähden ei Marilla ollut mitään huolia. Hän ei välittänyt yhtään siitä, palasivatko pietarilaiset enää konsanaan näille maille vai jäivätkö rajan taakse. Pietari jäisi aina paikalleen, ja siellä syötäisiin hänen maatieransa antimet aina hyvällä halulla. Ja vaikka Pietarikin sulkeutuisi, vaikka maailma miten mullistuisi, niin aina tarvittaisiin maan antimia.

Ehkäpä niitä tarvittaisiin tulevaisuudessa vielä entistä kipeämmin. Jo alkoi näkyä siihen viittaavia oireita. Sanomalehdet kertoivat jo monissa maissa elintarpeiden olevan arvokkainta tavaraa, ja sinnepäin oltiin varmaan kaikkialla menossa. Eihän muuten voinut olla, kun kaikki parhaat voimat oli monissa suurissa valtakunnissa riistetty pois työnsä äärestä, viety hävittävään sotaan, työn arvoja tuhoamaan.

Sitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä oltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä.

Näin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta näyttävään tulevaisuuteen.

XXI.

Eräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon pihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä.

Vasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu miehen kellukka huudellen kehoittavasti:

— Kakskymmentviis ruplaa ensimäine... Hyvä maitlehmä kakskymmentviis ruplaa... No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla. Nääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas.

— Hitto mie häne maijostaa.

‒ No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö, lähtöö varmast vähä paremma raha edest... Kakskymment...

— Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka.

— Mitä, luuromua... Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty asja. Kakskymmentviis ruplaa... Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää.

— Yhe rupla saat.

— Jaha, yks rupla lissää... Kakskyinmentkuus ruplaa... Kakskymmentkuus ensimäine... A siel takana, sie Uuvekirko mies... Eluka ostoo tulit, mitä sie veikkone siel noljotat... Haasta joutusaa, muuto vilaht mainio kauppa tykkänää toisaanne... Kakskymmentkuus ens...

-— Puolruplaa lissää.

— Puolruplaa... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine...

Ja taas kävi vasaramies Valkjärven karjaparisniekkaa houkuttelemaan haastellen:

— Sie oot oikee karjamies, etkös oo?... Kato nyt veikkone tarkallee, mimmone näyttävä elukka.

— Näyttävä, eihä tuossa päällepäi paljo muuta näy ko karvoi... Iha justii ko mikä metsäkarhu.

— No ouk se mikä vika, jos o karva hyvä. Laita vaik turkki siint, ei palella.

— Ois se sorti turkki, lehmä nahast.

— Sanoha muut, eiks oiskii harvinaine turkki... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine .. No lissäähä viel veikkone pari kolme ruplaa, mi lyyvvää kauppa lukkoo.

— Täys kakskymmentseitsemä. En pane päälle yhtä kopekkaa.

— Ai sie veikkone, ko oot nuuka mies hyvissä kaupoissa. Puolet parissoo halajat. Kakskymmentseitsemä ensimäine...

Nyt yritti taas vasaramies vuorostaan Uudenkirkon mieheltä lisiä houkutella, mutta tämä oli jo kääntynyt pois eikä ollut kuulevinaan hänen huutelujaan. Tovin turhaan vielä muualta miesjoukosta haettuaan lisänykäystä kohotti hän juhlallisella, laajalla liikkeellä vasaransa iskuvalmiiksi.

— Siis kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseit... No eiks tule ennää niistää päi lissää?

— Iske jo, pakana! kehoitettiin miesjoukosta.

— Nii iskenkii, ko ette älyä puoltanne pittää. Lahjan saat veikkone, nii jot pamahtaa, saat koko jouko nähhe. Kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseitsemä... kolmas kerta!

Vasara paukahti.

Valkjärven parisniekka talutti ostamansa elukan syrjään. Tilalle tuotiin miesjoukon keskelle toinen yhtä takkuinen ja laiha lehmän kuvatus, ja taas alkoi sama leikki alusta.