Part 14

Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut. Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä, niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti. Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa, ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen jalkojensa juureen kantaa.

Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa. Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun hän vain pysyi sen uskollisena lapsena.

Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden kalleuksien kera.

Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta, vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.

Vaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä kauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi, alkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä.

Kylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet joutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa kerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa Martin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti suutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita, työssä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan yrittäjille.

— Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen.

Siitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos heille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan päästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He liikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa äidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla nalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat.

Isän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa vetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa houkuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia tehtäviä.

Jaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten tahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä kasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit poikien mieltä puoleensa vetämässä.

Se katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään riemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa houkutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari masensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin.

Tuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet nielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita hän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa.

No Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt numeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat toiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi rakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien tarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko kirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta vielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä sisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä sitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin kateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet.

Ja kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan metsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha lähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin helpolla.

Mutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä maanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä, hiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu kuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista.

Se sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten valmiiksi.

Kaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen rauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja sen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja varoitukset.

Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli kaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä pojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa silmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden pakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella askeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään, mutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään.

Mutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo maksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset rakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä siihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla.

Ja sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha, jonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli tuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä aikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän maita saamattomilta naapureiltaan.

Jaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti voitonvarmana kantapäillään...

Kokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata. Yhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen aitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin ja poikain ahertelua.

Eikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi siellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin kera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan tukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän hommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä.

— Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.— Mutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän aitauksen sisällä.

— Miten niin? ihmetteli Antero.

— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi. Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia opettelemaan, vaikkapa vain leikillään.

— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.

— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.

Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.

Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi jätti paljaaksi.

Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.

Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan, niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta hän ei vielä perillä ollut.

Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.

— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän päättäväisen katseen.

Antero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan asiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan silottelemaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon katsahtaen:

— Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus mieli tekisi.

Antero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että Marilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle.

Mutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo Marin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä välähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei ollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta.

Ja Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin silmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki hänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä voimakkaammin sinne kasvimaalle.

XIX.

Helteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka leveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden ääriä.

Hiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä kokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen on tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta kauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää silmänkantamattomiin.

Aivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton kävelytie keskikesän alhaisen veden aikana.

Laudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta, pehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että yksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas metsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja seläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös riittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin.

Keskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla hiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen yltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana, kaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää paistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten luvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa. Seurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu uimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin kuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa kaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien välisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein kauas paenneen metsän reunaan asti.

Näkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen elostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot puoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia, jotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä jäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä olevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja upeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei tarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa jättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset, välähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan paljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain arvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain pistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan.

Lämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle terveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen, siinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan ryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat virvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön oloaan ja ilonpitoaan häiritä.

Rantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden porskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta vesisotaa käyden.

Hiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä kaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin ajelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit haaveilevat.

Niin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas huvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna. Niin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä antaumuksella.

Niin lekotteli se tänä siunattuna kesänä...

Silloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta taivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin jysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen.

Maailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat, niinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen hengähdyksen ohiliitäessä.

Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä. Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin Suomenlahden.

Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla, mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan hälyyttävämpiä huhuja.

Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä. Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa, niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran kiihtymyksen valtaan.

Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä. Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.

Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset, jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.

Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla. Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa. Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen. Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.

Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä, ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja vaikeni.

Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata, tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.

Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.

Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää, että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää tämän aseman ohi — pois Pietarista.

Ne uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä!

Oli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan lähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta eipäs ryöminyt.

Se vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän ruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan pakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon.

Sodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti hiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin äkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi kielen, pani melkein polvet vapisemaan.

Myöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi alkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi asemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella seisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla asemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen katseltiin junaa.

Se oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti verhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin kuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien, tietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus kävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa.

Juna sai rauhassa jatkaa matkaansa...

Mutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille. Kansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan vauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa rukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin suoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden tiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty hyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se ystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin mahdollista.

Saksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen, lennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari Wilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa murhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin kymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi poikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain Berlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne kahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja ranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä.

Yhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle kaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen valtakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi, jotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi huiske kävi.

Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa, mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä. Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun niitä käytiin joukolla hyvästelemässä.

Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.

Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen, mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten pois mentyä suuren sodan teille.

Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista, onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.

Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.

Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta...