Part 13

Arttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut lavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi oli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia taimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis tavallaan yhteistä tavaraa.

No pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut reilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia meneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista sekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin. Vasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse istuttaminen.

Se oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin ensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä reikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin sovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun, ja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien ympärille.

Kun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla lantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin terhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta uuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja ilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa ne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta pakkasi ihan tukehuttamaan.

Istutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat istuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin myös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen. Mari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän pani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin valvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä valmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä, puolitodella valittamaan:

— Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä tule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä.

— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja pistelee.

— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.

— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. — Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit Laurin kokoinen.

— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi, selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.

— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi hirsiä.

Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen. Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa. Eikös niin, Lauri-pojuseni?

-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.

Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja. Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.

Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin kumppanina ahertamaan.

Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia. Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.

— Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä.

Se kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille:

— Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku poikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä niin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja kaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä pitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden perästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan antimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen.

Näin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet sen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista ja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään jonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta lähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan, ja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan.

Eikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti kiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä katsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet unohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä, että äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti.

Kolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata muokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera kaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien varrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja naurista.

Silloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja ilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä itsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu.

Maria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut hevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut koko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin kokonaan avustamatta.

Hevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana päivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi.

Parina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin peruna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja naurismaalle, vieläpä sitä jäikin.

Mari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi kaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari kuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan Se olisi mennyt jo liikoihin.

Kun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan kynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut mitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa auran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa kauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin päivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen.

Mutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella, huvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen Jaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle lantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn toisen peltonsa kesannoksi jättämiseen.

Mari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi nähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan jäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa puoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut.

XVIII.

Kylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla suoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien harventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se ei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja istuttaminen.

Sivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa kukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten ei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä kasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi. Istutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä, jotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi, vetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi saamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti haitaksi ollut.

Helpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin iltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut kokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä pohjasta.

Eivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen erikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana iltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän itse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua.

Tämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi käyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla.

Kun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille tekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja, joita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä ulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse metsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet huvilarakennuksella.

No ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi tällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä kasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina, mitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita hiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän huvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin hökkeleistä.

Eikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin erin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä hätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla. Varsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli pojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä mukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat jäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut, haravat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut monasti aikaa niitä ajatella.

Mari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja päätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa.

Mutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan ihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa voitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan Jaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen sivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin. Vien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet hameissasi kiinni riiputtaa.

Mari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti hänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli Jaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä, jolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut.

Tätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka, että myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he olivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui valmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät ajuriarttelissa suunsa tukossa.

Ja sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona peräkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran myymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi:

— Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet toimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä, missä toiset pyrkivät velassa pyörimään.

Tämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko siitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa huudahtaen:

— Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat haastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä.

— Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli sitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden naulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt.

— Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään. Ja hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen mielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari purjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan asettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan olemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla ylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa...

Mutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana varhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä vihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen enää olisi niille vahingoksi.

Hän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten hankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi sakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja. Otti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne, listi ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä, otti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain huuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin nippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti ruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti vasuihin.

Siitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat, hiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta ihmettelemään:

— Mitä sinä, äiti, nyt teet?

-— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera lähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko Arttemin kaalipojat tekevät.

Silmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He alkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät taltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä.

Mutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut.

Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.

Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti, täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.

Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat he arastellen tiedustella:

— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?

— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.

Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä tehdessään selitti hän ystävällisesti:

— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä vielä voi paljon mitään ottaa.

Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:

— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa kitumalla.

Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille pusertaa.

Vasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin kantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui lähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa.

Se oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut aseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin kaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä kaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat ensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista.

Pojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat ostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet äiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä lähtiessä:

— Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa mennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja vartijaksi kärryjen luo.

— Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä voileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen.

Ja hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki. Jo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia porhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että olivat tämän tästä ojaan lennähtää.

Kaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja Martin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja hienoa hopearahaa.

Siinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin.

Aamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista saadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun niitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten postisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa.

Äidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän näytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat pojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja kirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi.

— Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman hevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään.

— Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina.

— Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria.

Ei tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään. Vilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat sitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä.

Ja huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat penkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi ojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta.

Kokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun ne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden rehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin juhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi.

Päivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä nimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen kasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille, niinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi.

Yksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti ja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes vastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä mukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin piilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana.

Seuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista. Marin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä huviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin pitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri, ei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti aseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista tai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja.

Yhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme poikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta huvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin lähetyksiin erittäin tyytyväisiä.

Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla, kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän höysteitä.

Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.

Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan. Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi, läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää, ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin kasvimaalla.

Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa, jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun. Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.

Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu, puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä masentavan autiuden keskellä.

Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle mitään hyötyä tuottavan.