Part 7

Teodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä Ranskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa, ja puhui sitten kylliksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, seuraavaan tapaan:

— Niin, pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_. Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strassburgin Münster on ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyfin näky jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljon matkailijoita, joita sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen ihmisjoukon ulkomuotoja ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistiinpanoja maatessani sairaalassa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairaalansa! Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmensadan ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_, joka on ollut kuuluisan Murad beyn oma. Teille, eversti, on minulla muuan _jutaghan_ ja Augustelle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnus'_ini ja _haikk'_ini. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljon Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi... Mutta äitini tähden... Pashan kanssa keskustelin paljon. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloton mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa huvittaa häntä erityisesti tilastotiede. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin Napoleonista. Voi mikä suuri mies se _Bounabardo_! sanoi hän minulle. Bounabardoksi he Bonapartea nimittävät.

— _Giourdina, c'est à dire Jourdain_, mutisi aivan hiljaa Thémines.

— Aluksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettua, tuiki epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Mutta muutamien näkemien perästä hän huomasi minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan. Silloin hän astui kuorestaan ja puhui minulle avosydämisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: »Minä en ymmärrä, miksei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?» — »Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, mutta pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi.» Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokerileivoksia; mutta eniten kaikista hänelle antamistani lahjoista hän piti Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.

— Onkohan pasha romantikko? kysyi Thémines.

— Hän ei paljon välitä kirjallisuudesta; mutta te tiedätte, että arapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillista. Eräs heidän runoilijoistaan, nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi äskettäin kokoelman »Mietelmiä», joiden rinnalla Lamartinen mietelmät tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin arapiankielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni, kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko nähdä arapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana merkitsee _Allah_, s.o. Jumala.

Näin sanoen hän näytti kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

— Kuinka kauan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.

— Kuusi viikkoa.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä maailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä iltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignyta!... Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa minua... koko sielullaan... niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignytakin!... Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä mitä sitten teemme.'»

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

Kunnia mainio olla on toisen jälkeläisenä...

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos hän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle Massignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän pysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!» mietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.» Sydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan, mutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta ei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea ikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan kelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen orjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!»

Lakkiinsa tarttuen hän läksi suinpäin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »mutta _jos_ minä oikein tahtoisin...!»

Verkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista.

Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar, Leslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa), eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: »Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen puvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä... Jos hän vielä sairastuu?

— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen pienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piilotettuna:

— Toissa iltana minä särin teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina tyhmän näköinen.)

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.

— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa, onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

— Oh, en minä paljoa sellaisista ymmärrä, sanoi Saint-Clair.

Hajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.

* * * * *

_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä, ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.

— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin etruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.

Ja hän tempasi Augustelta avaimen pois.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.

— Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.) Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi, ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.

— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan Massignyta varten!... Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella kuin minä häntä!... ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!... hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei... Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa, ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus. Edellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen hetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.

— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

Sitten hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä:

— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun selässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.

— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt hevostani?

— Miksikä sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.

— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko kenelle puhut?

— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.

— Saint-Clair!... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaa, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.

— Huomiseen siis, hyvä herra.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.

Nyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona. — — —

* * * * *

— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.

— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika ikävystyttävä. Mutta tänään olen ollut ulkoilmassa, olen ollut liikkeellä ja voin ihan mainion hyvin.

— Minä taas nousin myöhään, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.

— Vai niin, vai unia? Uskotteko te unia?

— Mitä hullutuksia!

— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen tapauksen olevan tulossa.

— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen... nähneeni Massignyn; huomaatte siis, etteivät ne olleet mitenkään huvittavia.

— Massignyn! Päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan nähdä häntä?

— Massigny raukka!

— Massigny raukkako?

— Auguste, sanokaapa mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä, kuin laskisitte leikkiä itsestännekin.

— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.

— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he katselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä maahan ja huudahti:

— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi! Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä tai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

Hän otti pöydältä erään paperilipun.

— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...

— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin madame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.

— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...

— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies, jolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

— Ja mihin tuo nainen on joutunut?...

— En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.

— Auguste... jos se olisi totta, niin te ette voisi olla noin huoleton.

— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen miehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.

— Kuinka hyvä te olette!... Mutta miksi tahdotte näyttäytyä häijynä?

— Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.

— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen... Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa vai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.

— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.

— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut koskemattomana ja marttyyrina...

— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta... Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?

— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.

— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille erään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!...