Part 6

Kello kolmen tienoissa puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme lakkaamatta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Mutta meillä oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja, ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo laimentunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria vaurioita, ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella ryskeellä. Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui laivamme perä puolelle ja lähetti siitä puolen pistoolinkantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti-parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn katsomaan ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut kartessilaukauksen vatsaansa.

Kapteeni juoksi hänen luoksensa:

— Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.

— Pitää naulata lippu tuohon mastontynkään ja upottaa laiva kaikkineen päivineen.

Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.

— No, sanoi Roger minulle, muistappa nyt lupauksesi.

— Ei hätää mitään, kyllä sinä voit tuosta parantua.

— Heitä minut mereen! huusi hän hirmuisesti kiroten ja tarttuen takkini liepeeseen. Näethän, etten voi välttää kuolemaa; heitä minut nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

Kaksi matruusia lähestyi häntä aikoen kantaa hänet ruumaan.

— Tykkinne luo, te lurjukset! jyrähytti Roger heille. Ampukaa kartesseilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

— Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...

— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten luoksemme.

— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja jättäen kertomuksensa sikseen. Vene pian vesille!... Ruuhi mereen!... Kaikki veneet vesille! — Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.

Etruskilainen vaasi

Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden seuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän oli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti neiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän keskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä lähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa naista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva B——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo päätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti maailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta vailla oleva nuori mies.

Luonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta siinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä vaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut kumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi. Hän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana ja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.

Tavata oikea ystävä on todellakin vaikeaa!

Vaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä, joilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei suuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti nimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme — valittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.

— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.

Sitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Italian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja ennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut Saint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja, ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen naisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär Matilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken luona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja kreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja sieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi häntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän poistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja muutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan hän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä hän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.

»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen. »Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!... — Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty... Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!... Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua...» Ja kun turhamaisuus aina sekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin ihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään; — tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa... hän on heidät kaikki hyljännyt. Vain minut!...» Ja sitten seurasi taas loppulaulu: »Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna voidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskustelualuetta.

Mutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seuraan...

* * * * *

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy — jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelotella huonompipäisiä.

— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Puhuessaan hän täytteli omansa ja naapureittansa lasit.

Hieman hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; mutta Jules Lambert ehti häntä ennen:

— Minä pidän paljon tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän lasiansa kohottaen — paitsi kolmikymmenvuotiaitten, silmäpuolten ja ontuvaisten y.m.s.

— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.

Saint-Clair nousi seisomaan lasi kädessä.

— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydäminen kuin ystävämme Jules, mutta olen sittenkin uskollinen. Ja tämä uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani. Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla Euroopan ensimäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa, mutta hyvähuudot keskeyttivät hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta päästiin sitten siirtymään politiikkaan, lordi Wellingtonista englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi. Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa, mutta näistä emme huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimäinen ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi. Mutta oliko olemassa mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.

— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvalla ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella!

— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten — ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista, _eccentric_, kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä kuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin tunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa käy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat heti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.

— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.

— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska me, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.

— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka päivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...

— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta oli häntä leikattu.

— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän loi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita sydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois takkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.

— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...

— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen. Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin aasi... Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen tuntenut.

— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!

— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

— Mutta ettekö tiedä, että rosvot murhasivat hänet Fondin luona? kysyi Jules.

— Oikein; mutta Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten heti saatte kuulla. Useita matkustajia, joiden joukossa Thornton, oli päättänyt rosvojen vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhuissaan siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle, ja lopun te tunnette.

— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines. Kahdesta kuolemasta hän valitsi helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?

— Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.

— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.

— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja kuvitteli, että kaikki tarkastivat vain häntä.

— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartaen lautasensa yli ja näennäisesti suurella uteliaisuudella tutkistellen posliinille maalattuja kukkasia.

— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on yksi.

— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein vaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.

— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen aikana.

— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin Pariisiin... Minä... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä maalla.

— Tokko aiotte kuulla minua! huusi Thémines.

— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.

— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy antautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman_!

— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela... ja...

Puhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja — mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.

Sanat kuivivat hänen huulillaan; hän näki enää vain yhden esineen ja ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä senvertaisen asian vuoksi!

Oletteko te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi huolettoman ja hyväsydämisen näköisenä:

— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa pidettiin varmana siihen aikaan kuin te olitte Saksassa. Muuten minä tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain erehdystä ja Massignyn valeita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset...

Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.

— Teodor! niin pian takaisin! — Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.

— Toitko muassasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja arapialaisen hevosen, ja egyptiläisen _groomin_?

— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin hän julistautuu itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin iskulla?

— Entäpä _almeet_? Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusteli Roquantin.

— Näittekö kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu; Mitenkä hän on järjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C——— teille erään sapelin minua vasten?

— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Kaikki puhuivat yhtaikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista vaasia.