Part 5

Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi. Te tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.

Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon niskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää häväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.

Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti upseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan lähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin kylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.

Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme. Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan teille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.

Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa. Parin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.

Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti hämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä kahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan täydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta suutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.

Kolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä aikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan häntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään mitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.

Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti kaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja varsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi. Vuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he kohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin panoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.

Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.

Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa. Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut paljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen, josta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän katsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan hävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta.

— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä tehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.

— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan teille neljä läpeä. Hyvää yötä!

Ja niin he poistuivat.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä ennen maljan punssia.

Roger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, ja Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.

— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä rikkaudella teemme?

Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän näytti käyneen aivan umpimieliseksi.

— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja kashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!

Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä kuuntelematta, pää käden varassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä synkimpäin ajatusten vaivaamana.

— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa sinulta sanaakaan vastaukseksi.

— Minä olen kovin onneton, sanoi Roger vihdoin tukahtuneesti huoaten.

— Onneton! No herranen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit tuon pitkän hollantilaisen?

Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.

— Joutavia!... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahasensa! Minä en sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan ihanampia.

Allapäin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään Roger asteli edestakaisin huoneessaan. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli nähdessänne hänet sellaisena.

— Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin.

— Ja entä jos se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen hänen eteensä.

— Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärin pelaajaksi.

— Mutta minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.

Gabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.

— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.

Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi siitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.

— Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.

Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä samana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.

Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti; olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän ulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa kunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin usein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle tietoja.

Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi Gabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän tätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa uuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt häneen käsiksi.

— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän. Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos hänellä vain olisi millä maksaa.

— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä rakastaa matruusiakin rahan edestä... _mutta en minä häneltä sentään varastaisi_.

Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen jalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.

Samana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja nähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä ensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan. Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään minulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.

— Mitä? Sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?

— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.

Sitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi kuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän... väärällä pelillä... ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen pikku veijari!

Ja hän nauroi täyttä kurkkua.

Ja minä itkin.

Äkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se oli Gabrielle.

— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut... Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon... Voiko pahempaa tehdä?

Roger pudisti epäillen päätänsä, mutta hänen otsansa näytti kirkastuvan.

— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän työntäen hellästi Gabriellen luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljon, minä en jaksa tätä surua kestää.

— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin minä kuolen kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiintynyt, on jo tottumustakin sellaiseen.

Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, mutta viimeinen lause sai hänet nauramaan, eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.

— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän taputtaen käsiään ja suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!

Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku karkeampi sana pöyristyttää.

Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.

— Rakas ystäväni Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri, jotka rakastavat sinua. Usko minua, sinulla voi olla vielä onnea tässä maailmassa, sinullakin.

Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen kanssa.

Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saamaan hänen päätöksensä toimeenpanon hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut ministeriltä käskyä lähteä ensimäisenä luutnanttina eräälle fregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea.. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä tuottamatta kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput hän antoi Gabriellelle, joka ensin vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa, mutta tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain jälkeenpäin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä hän osti itselleen koristeita.

Jouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille, jonka nimi oli _Galatea_; sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon ankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.

Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.

Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja ahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti. Hän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi upseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin päivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.

Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä sanoneeksi:

— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta hollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä. Kuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

Hän käännähti vuoteellansa mitään vastaamatta.

Minä jatkoin:

— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä nyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.

— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä tullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin. On ihmisiä, jotka tekevät murhia... tai itsemurhia... rakastettunsa tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta... varastaakseen kuin tehdäkseen itsemurhan.

Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen kertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia sanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin, minä olin nuori silloin?

Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten hän ojensi minulle kätensä.

— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistellen näyttääkseen maltilliselta, sinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna. Pettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita viittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minä _en_ ajatellut Gabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni... Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!.. Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa itselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta...» Mutta ei!... ei!... häntä minä en ajatellut... Minä en rakastanut häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja... vain varas... Varastin rahaa ainoastaan itselleni... ja tämä teko on minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta... minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä... minä olen mennyt mies.

Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta pistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti ojentanut.

Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Siinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon, mutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle, otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.

— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi eri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa vihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen kimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen, ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten näet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.

— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin minä.

— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen tosimerimiehen parhain kuolinvuode.

— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle annatkaan!

— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun täytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis, anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.

Mietittyäni jonkun aikaa minä vastasin hänelle:

— Annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.

— Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.

Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen hän oli tyynempi, ja näkyipä hänen silmissään jonkinlaisen taistelu-ilon välähdyksiäkin.