Part 4

Kului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimasti.

— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.

— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen heittäytyä hänen jalkojensa juureen.

Mutta Mateo ärjäisi hänelle:

— Pois minusta!

Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen päässä isästään.

Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.

— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.

— Serkkuni, ajutantti.

Falcone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla vasten kiveä, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.

— Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?

Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.

— Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko kenelle puhut!

— No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimäinen kavaltaja.

Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi, ja Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin hän löi pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.

Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.

— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä mitä hänen mielessään liikkui.

— Laske irti minut! vastasi Mateo. Minä olen hänen isänsä.

Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä hän heittäysi polvilleen pyhän Neitsyen kuvan eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne laskeusi. Siinä hän tutki maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseen soveliaalta.

— Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.

Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.

— Lue rukouksesi.

— Isä, isä, älkää tappako minua.

— Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.

Supattaen ja nyyhkyttäen poikanen luki Isämeidän ja uskontunnustuksen. Isä vastasi kovalla äänellä: Amen! kummankin rukouksen jälkeen.

— Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?

— Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.

— Se on kovin pitkä, mutta menköön.

Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.

— Oletko lopettanut?

— Voi, isä hyvä, armahtakaa! Antakaa anteeksi! En minä koskaan enää semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauan korpraali-enoa, että hän armahtaa Gianettoa!

Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli virittänyt pyssynsä ja painoi perän poskelleen lausuen:

— Jumala antakoon sinulle anteeksi!

Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen isänsä polvia syleilemään, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukaisi, ja Fortunato kaatui kuolleena paikalle.

Luomatta silmäystäkään ruumiiseen lähti Mateo talollensa päin hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt astua muutamia askeleita, kun tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.

— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.

— Oikeutta.

— Ja missä hän on?

— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä, ja minä luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiodoro Bianchille, että hän muuttaa meille asumaan.

Etuvarustuksen valloitus.

Eräs ystäväni, upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:

Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:nnen päivän iltana. Everstin tapasin leirikentällä. Ensin hän otti minut jotenkin tylysti vastaan; mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa hän muutti käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.

Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa tunteakseni, oli kookas, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä hän oli alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunniamerkkinsä taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen hänen melkein jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.

Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta, hän väänsi kasvonsa irvistykseen sanoen:

— Luutnanttini kaatui eilen...

Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: »Teidän pitäisi muka täyttää hänen sijansa, mutta siihen ette kykene.» Huulillani pyöri jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.

Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden kanuunanhan tämän päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana se näytti tavallistaan suuremmalta. Hetken ajan häämötti koko varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti purkautumaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.

Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.

— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus käy meille kalliiksi!

Minä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta en saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.

Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti minä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi panssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.

Noin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme venäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.

Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta molemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.

Eräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.

Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen-kadun varrella.

Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»

Minä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli viskannut päälleni.

Venäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin päästäni ja tappoi miehen sivultani.

— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle, juuri kun olin saanut lakkini maasta; kas nyt te olette turvattuna täksi päiväksi.

Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka uskovat, että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen päähäni.

— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.

— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei teille tule tapahtumaan, ja vielä tänä iltana on teillä komppania komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka kerta kun olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut kuolettavan luodin ja — lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään — heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.

Tekeysin urhoolliseksi, ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niinkuin minuunkin. Ensikertalaisena minä tunsin, etten voinut uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja urhoolliselta.

Puolen tunnin kuluttua venäläisten tuli hiljeni tuntuvasti; silloin astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.

Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta; molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa pataljoonassa.

Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinnepäin saaden vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta tovereiltani.

— Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.

Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yhtäkkiä venäläiset kiljaisivat kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten vallan hiljaa ja ampumatta.

— En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei ennusta hyvää.

Mielestäni meikäläiset melusivat liian kovasti, enkä voinut olla sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen juhlalliseen äänettömyyteen.

Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille raunioille huutaen _eläköön keisari_! kovemmin kuin olisi voinut odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljon kirkuneet.

Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin telttakatos noin kahdenkymmenen jalan korkealla varustuksen yllä. Sinertävän usvan läpi näkyivät puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset krenatöörit, jotka seisoivat pyssyt koholla ja liikkumattomina kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä kanuunansa vieressä.

Minua värisytti, ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.

— Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteeni. Hyvästi!

Ne olivat viimeiset sanat, mitkä kuulin hänen lausuvan.

Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs kuula murskannut, ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.

Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä. Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimäisenä rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti kaikki muut eloon jääneet. En paljon muista mitä sitten seurasi. Me jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan. Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin kuulin huudettavan: »voitto on meidän!» ja savun hälvetessä näin koko varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat olivat vallan haudattuina ruumiskasojen alle. Noin kaksisataa miestä ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä, toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista venäläistä vankia oli heidän keskessään.

Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään; minäkin lähestyin häntä.

— Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.

Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.

— Entä vanhin luutnantti?

— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä äänellä.

Eversti hymyili happamesti.

— No niin, hyvä herra, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä voimakas, mutta kenraali C... tulee avuksenne.

— Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?

— Yks'kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!

Arpapeli.

Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli kirkas kuin peili, ilma tukahuttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.

Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota, pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa sadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne ensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee, ja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo tunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä kertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa olisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka vei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja jalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän näet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran, miten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä kertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt...

Entä vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään jonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata hänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.

Upseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä parhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!...

Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme olimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin mahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin yksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko laskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo kahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.

Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava toimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien tavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin esimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa kaatui...

Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta. Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:

Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä. Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui. Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen, joka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi ollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi hän heti:

— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset ja lähde kanssani päivälliselle.

Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan sotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen, ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen näyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus hän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi katkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti upeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan hullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori pannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei tämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen: »Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo korvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää kenestäkään riippumatta.

Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger, että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse. Gabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan kolmisen sanaa.

Niin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä siroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun käteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin meren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin männikköön.

Sangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut; ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut näyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen. Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle. Ensimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella, kunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti tavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän puhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.