Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja
Part 3
En tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua englantilainen fregatti _Bellone_ tapasi erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerinaisen ja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä, ja kun _Bellone_ saapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Sitten kyseltiin hänen elämänvaiheitaan. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitäpaitsi olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen suhteensa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien suhteen menetellään. Hänet laskettiin vapauteen, s.o. hänet pantiin kruununtyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:nnen rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin lyöjäksi rykmenttinsä soittokuntaan. Siellä hän oppi hiukan englanninkieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan hän joi liiaksikin rommia ja sokeroitua palo viinaa.
Hän kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen.
Mateo Falcone.
Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikkalaisten paimenten ja kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein, että korsikkalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu — koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljon vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja nimitetään sitten korsikan murteella _maquis_. Siinä kasvaa erilaatuisia puita ja pensaita sikin-sokin niinkuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi, ja onpa olemassa niinkin sankasti pensastuneita palomaita, etteivät villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.
Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä turvassa; mutta älä unohda myöskään ruskeata, huppukauluksista viittaa, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia, eikä sinun tarvitse vähääkään pelätä oikeutta tai murhatun omaisia, paitsi ehkä silloin kun sinun täytyy laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.
Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin Korsikassa, asuntonsa puolen penikulman päässä palolta. Hän oli maan oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja pelkästään karjansa antimista, jota vaeltelevat paimenet kuljettivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan nurjalla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten on hyviä pyssymiehiä niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla, vaan kuulalla hän sen kaatoi sadankahdenkymmenen askeleen päästä, satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä hän käytteli asettaan yhtä helposti kuin päivälläkin, ja minulle kerrottiin hänen osaavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan paperipalasen taakse. Hän tähtäsi, kynttilä sammutettiin, ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperipalasen kolme kertaa neljästi ampuessaan.
Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.
Eräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten pian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.
Oli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä keskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.
[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana, jonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja jonkinlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ eli maakunnassa. Korsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan: _aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_, toisille herra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset, alhaiso_ ja _muukalaiset_.]
Tulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten jääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä auttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.
Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:
— Oletko sinä Mateo Falconen poika?
— Olen.
— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.
— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?
— Hän sanoo, että teit oikein.
— Kukatiespä ei sanokaan?
— No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.
— Varrohan kunnes isä on palannut.
— Varroko, sinä kirottu! Viidessä minuutissa he ovat täällä. Kätke minut nyt pian, muuten tapan sinut.
Fortunato vastasi hänelle vallan kylmäverisesti:
— Pyssysipä on tyhjä, eikä vyössäsi ole enää patruunia.
— Onpa minulla puukkoni.
— Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?
Samassa hän hypähti syrjään, niin ettei ollut tavoitettavissa.
— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut vangitaan vallan asuntosi edessä?
Tämä näytti poikaan vaikuttavan.
— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi tullen.
Rosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten. Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi Gianettolle:
— Ole huoletta!
Samassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan. Gianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle mieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.
Hän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan. Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän peitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.
Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan, keltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla. Ajutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat korsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.
— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään miehen juuri kulkevan tästä ohi?
— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi poika typerän näköisenä.
— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppa, etkö ole nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?
— Olenkoko nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?
— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja punakeltaisella kirjailtu takki yllä?
— Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punakeltaisella kirjailtu takki?
— Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.
— Aamulla pastori ajoi Pekka-nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan kautta. Hän uteli mitenkä isä jaksoi, ja minä sanoin hänelle, että...
— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.
— Kuka sen tietää?
— Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.
— Näetkös sinä, kun nukut?
— Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.
— Sinä luulet siis, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni tussari pamahtaa paljon kovemmin.
— Vieköön sinut saakeli, senkin kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet hänet kätkenytkin. Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa, eikö junkkarimme ole siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä, ja se lurjus on liian viisas lähteäkseen sillä tavoin palolle asti pyrkimään. Sitäpaitsi loppuvat verijäljetkin tähän.
— Vaan mitäs isä sanoo, kysyi Fortunato ilkamoiden, jos saa tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?
— Kuules, junkkari, sanoi ajutantti Gamba nipistäen poikaa korvasta, tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä lyöntiä sapelin lappeella.
Fortunato vain naureskeli pilkallisesti.
— Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.
— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa olkivuoteelle makaamaan, ja mestautan sinut, jos et sano missä Gianetto Sanpiero piileksii.
Poika remahti suureen nauruun kuullessaan tämän lystikkään uhkauksen. Hän vain toisti:
— Isäni nimi on Mateo Falcone.
— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, älkäämme riitaantuko Mateon kanssa.
Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle.
Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus, joka muuten ei kauan kestänytkään, sillä korsikkalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa pikku Fortunato hyväili kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan jääkärien ja sukulaisensa hämmennystilasta.
Eräs sotamiehistä lähestyi heinäsuovaa. Hän huomasi emäkissan ja sohaisi pistimellä huolettomasti heinäsuovaan kohauttaen olkapäitään merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Suovassa ei mikään liikahtanut, eivätkä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään mielenliikutusta.
Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoen palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateo Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.
— Kuules, pikku serkkuni, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu viikari ja tulet varmaankin vielä menemään pitkälle. Mutta nyt sinä lasket minusta ilkeää leikkiä, ja ellen minä pelkäisi suututtavani sukulaistani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut mukaani.
— Hui-hai!
— Vaan kun sukulaiseni tulee kotiin, niin kerron koko jutun hänelle, ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.
— Jokohan?
— Saat nähdä... Vaan kuuleppa... ole nyt siivo poika, niin minä annan sinulle jotain.
— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.
Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:
— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa kelloani».
— Kun tulen isoksi, niin korpraali-enoni kyllä antaa minulle kellon.
— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello... ei sentään niin kaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.
Poikanen huokasi.
— No, tahdotkos tämän kellon, pikku serkku?
Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä poispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän leikkinne on liian julmaa!»
Ajutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa. Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:
— Mitä te minua suotta pilkkaatte?
— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.
Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran tämän sanoihin oli luottamista.
— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.
Tätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Sillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä... Numerotaulu oli taivaansininen... kuori vasta kiillotettu... päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli liian suuri.
Fortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi peukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi hänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.
Pian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.
Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto käänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.
— Senkin... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.
Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille:
— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa minut kaupunkiin.
— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta vaikka selässäni kantaisin sinua penikulman väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla on meillä hevosetkin.
— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, jotta minun on mukavampi olla.
Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen jonkinlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään palolle vievän polun käänteestä. Vaimo asteli hyvin kumarassa kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä kulki herrana edellä, ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantohihnassa; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.
Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; mutta hän oli korsikkalainen ja vuoristolainen, eikä Korsikan vuoristolaisten joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta, sellaista kuin pyssynlaukausta, tikarinpistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä. Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä kohti; mutta siitä huolimatta hän oli varovainen ja varustausi ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.
— Vaimo, sanoi hän Giuseppalle, heitä maahan säkkisi ja ole varuillasi.
Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka oli ollut kantohihnassa ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena. Sitten hän latasi kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välitse ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä saattoi turvassa ollen itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patruunalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.
Ajutantille taas tuli aika hätä, kun näki Mateon lähestyvän näin verkkaisin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.
— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisi olemaan Gianetton sukulainen tai ystävä ja tahtoisi häntä puolustaa, niin tulisivat luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta...
Tällaisessa hämmennystilassa hän teki sangen rohkean päätöksen: hän astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.
— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — mitäs sinulle kuuluu, hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba serkkuasi?
Sanaakaan vastaamatta Mateo pysähtyi, ja sillä aikaa kuin toinen puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.
— Hyvää päivää, veliseni [_Buon giorno, fratello_, korsikkalaisten tavallinen tervehdys], sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa siitä aikoja, kun olen sinua nähnyt.
— Päivää, veli.
— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja serkku Pepalle hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.
— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla hän varasti meiltä lypsyvuohen.
Gambaa nämä sanat ilahuttivat.
— Kurja raukka, sanoi Mateo, hän oli nälissään.
— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan nolostuneena, — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä siihenkään, vaan katkaisi korpraali Chardonilta käsivarren... no, vahinko ei ollut suuri, olihan tämä vain ranskalainen... Sitten hän oli piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman pikku Fortunatoa en olisi häntä ikinä löytänyt.
— Fortunatoa! huudahti Mateo.
— Fortunatoa? toisti Giuseppa.
— Niin, Gianetto oli kätkeytynyt tuohon heinäsuovaan, mutta pikku serkkunipa ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen, korpraalille, että lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle syyttäjälle.
— Kirous! mutisi hiljaa Mateo.
He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hän hymyili omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäisi kynnykselle sanoen:
— Kavaltajan asunto!
Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei tarvitse uusia, olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.
Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäytynyt tupaan. Sieltä hän ennen pitkää palasi tuoden maitotuopin, jonka hän katse maahan luotuna tarjosi Gianettolle.
— Pysy loitolla minusta! ärjäisi vangittu jyrkästi.
Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen hän virkkoi: — Toveri hyvä, annas minulle juotavaa!
Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen, ja rosvo joi sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa äsken oli laukauksia vaihtanut. Sitten hän pyysi, että kätensä, jotka olivat köytetyt selän taakse, sidottaisiin ristiin rinnalle.
— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.
Pyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin lähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.