Part 2

»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos valehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.» Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat aviomiehiltään kelpo selkäsaunan.

— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli? kysyi kapteeni.

— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.

— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää varsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.

Näin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut lohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.

Yöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.

Niin pian kuin Ayché huomasi hänet, istuessaan peräkannella kapteenin vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen eteensä ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:

— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!

Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli kaukana, sanoi:

— Viila!

Ja paneutuen pitkälleen etukannelle hän käänsi Aychélle selkänsä. Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa muutaman korvapuustinkin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä hän ei ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.

Istuen muiden orjain kanssa vankina Tamango yllytteli näitä sillä välin yöt-päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin-voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomuutta; tarkemmin selittelemättä hän vakuutti sitten heille voivansa saattaa heidät takaisin kotimaahansa, kehui salaperäisiä tietojansa, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessä. Puheessaan hän käytti ainoastaan peulein murretta, jota useimmat orjista osasivat, mutta jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine ynnä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheittensa vaikutusta, ja mustaihoiset kehottivat häntä vain määräämään päivän vapautumista varten jo paljoa ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa aikeensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytellä valmiina seuraamaan ensi merkkiä. Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansyrjää vasten nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi laivaa; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita oli nähnyt matruusien tekevän harjoituksissa. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita herättämättä epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin pitipä sen olla uskalikko mies, joka tahtoi riistää pyssyn hänen käsistään.

Eräänä päivänä Ayché heitti hänelle erään leivoksen tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango varoi näyttämästä viilaa kumppaneilleen; mutta kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen hän kiihtyi niin, että jo huudahtelikin. Kuullessaan hänen vaihtelevaa äänenpainoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.

— Toverit, huudahti hän, Henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt te ette tarvitse muuta kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.

Hän antoi naapurien tunnustella viilaa, ja hänen yksinkertainen petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa täytenä totena.

Pitkän odotuksen jälkeen koitti sitten koston ja vapauden päivä. Juhlallisen valan sitomat salaliittolaiset olivat tehneet suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpien piti vuorostaan kannelle noustuaan Tamangon johdolla riistää vartijoilta heidän aseensa; toisten taas tuli kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä olevat pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki, piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan. Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää oitis vapauttamaan tovereitansa.

Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin tavallisuutta hän armahti erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut selkäsaunan. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti heille, että Martiniquessa, jonne kohdakkoin saavutaan, joka mies saa lahjapalkkion. Mieluisiin ajatuksiin vaipuneina kaikki matruusit jo mietiskelivät miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät mielessään vain viinaa ja Martiniquen värillisiä naisia, kun Tamango ja muut liittolaiset tuotiin kannelle.

Rautansa he olivat viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata viallisiksi, mutta että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella katkaista. Sitäpaitsi he osasivat niitä helistellä niin hyvin, että sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa he ottivat kaikki toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, Tamangon alottaessa heimonsa sotalaulun [kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa], jota hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan lähdettäessä. Kun tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin uupuneena pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojasi laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.

Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yhtäkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäisee vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja laskien jalkansa hänen vatsalleen riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla on rautojen avaimet, kaatuu ensimäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen. Ketkä eivät löydä muita aseita, tempaavat käsipuita tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomatessaan, että Tamango oli salaliiton johtaja, hän toivoi voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla tämä hyökkäsikin häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta hän käytteli sitä kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi, ja iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi, ja pirullinen mielihyvän hymy huulilla Ledoux kohotti kätensä lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta afrikkalainen jää alle. Menettämättä rohkeuttaan Tamango likisti vastustajaansa koko voimallaan lähemmäksi ja puraisi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin hervonneesta kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin karaten pystyyn hän päästi riemuhuudon lävistäessään useammilla pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.

Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jäljelle jääneet matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta säälittä tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäytynyt taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota saattoi käännellä navan ympäri ja joka ladataan räjähdysaineilla. Vasemmalla kädellään hän ohjasi kanuunaa ja puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauan, että hänen ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän sitten tuohon taajaksi sulloutuneeseen laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hänet hakattiin kappaleiksi.

Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina vieläkin, näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.

— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina, ja tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?

Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla huudettiin Tamangoa esille.

Hänpä ei huolinut pitää kiirettä. Vihdoin hänet löydettiin peräkajuutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä, toisella kädellä nojautuen kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuneena hänen edessään. Voitonriemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi hän oivalsi paremmin aseman vaikeuden.

Kannelle vihdoin ilmaantuessaan hän tekeytyi tyyneksi, vaikkei sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan suuntaa hän lähestyi verkkaisin askelin ruoria, ikäänkuin olisi tahtonut hiukan viivyttää sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.

Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi tavaillut niitä sanoja, jotka näki siihen piirretyksi; sitten hän nosti kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja silmät selällään hänen ympärillään ja seurasivat jännittyneinä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.

Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää takajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi hukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa kaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit kellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.

Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta kun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään kompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.

— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt olemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten jumalan.

Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä, viittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina, omiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.

Äkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa todistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen nähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät heidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö kokonaan.

Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri joukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä. Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka osasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin useita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen alakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta, joka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan heidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs vanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan neuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona heidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen elää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.

Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään unta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen päivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida, itkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.

Eräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli katkenneen suurmaston luokse.

— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne alaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.

Kaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät hänen ympärillensä.

— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden avulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme pursia.

Hän viittasi sluuppia ja muita prikin veneitä.

— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa kotimaatamme kohti.

Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty. Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.

Molemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille, poistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin, joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle. Kuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun voimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän onnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti peläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.

* * * * *

Miksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin korppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että väkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei _Toivo_-prikillä ollut muita hengissä kuin Tamango ja Ayché. — — —

* * * * *

Eräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi vuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.

— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä minun tähteni...

— En minä kärsi ensinkään, vastasi Tamango jyrkästi, heittäen vaimonsa viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.

— Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun luotansa; ei minun enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkään? Onhan minun hetkeni jo tullut!

Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään mastontyngän juurelle. Pää rintaa vasten painuneena hän vihelteli siinä heimonsa sotalaulua. Yhtäkkiä kuului voimakas huuto yli meren pauhun, ja pimeydestä tuikahti valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja näki suuren mustan laivan nopeasti kiitävän ohitsensa niin läheltä, että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran, ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi, ja pian se oli kadonnut pimeyteen. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa. Hetkisen kuluttua Tamango näki kanuunantulen leimahtavan ja kuuli laukauksen pamahtavan; sitten hän näki toisen kanuunantulen, mutta ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli edellisenä yönä kuollut.

* * * * *