Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja

Part 1

Chapter 12,872 wordsPublic domain

ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. NOVELLEJA

Kirj.

Prosper Mérimée

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Prosper Mérimée. Orjakauppias Tamango. Mateo Falcone. Etuvarustuksen valloitus. Arpapeli. Etruskilainen vaasi.

Prosper Mérimée.

Prosper Mérimée (s. Pariisissa 28/9 1803, k. 23/9 1870) oli sekä isän että äidin puolelta lahjakasta taiteilijasukua, joten hänellä oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan tehnyt nimeänsä tunnetuksi, kuten isänsä, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella kynällään, jonka mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään helminä maailmankirjallisuudessa.

Lakitieteelliset opintonsa päätettyään Mérimée työskenteli koko ikänsä toimeliaana ja kelpo virkamiehenä. Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut, ja tämä selittääkin, miten hän vallankumouksien y.m. myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Pohjaltaan hän oli vapaamielinen, mutta tavoiltaan ja taipumuksiltaan kuin vanha englantilainen ylimys. Myöhempinä vuosinaan hän oli melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän sai läheltä tutustua historiallisiin tapauksiin ja henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen sananvapauden. Hänen kuuluisat „kirjeensä” ja niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä ovatkin senvuoksi tärkeitä lisiä Euroopan nykyiseen historiaan. Myöskin varsinaisena historiallisten tutkimusten kirjoittajana Mérimée kuuluu tiedemiesten joukkoon; sitäpaitsi hänen taidehistorialliset teoksensa pysyvät aina luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.

Suurimman ja pysyvimmän maineensa hän kuitenkin saavutti kirjallisella tuotannollaan. Hän alkoi kirjailija-uransa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskitettyjä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä, joista vanha Goethe lausui, ettei ikinä ollut niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta odottanut. Mériméen varsinainen suuruus on kuitenkin etsittävä novellien ja lyhyehköjen romaanien alalta, missä hän on voittamaton mestari. Muuan hänen kirjailijaluonteensa huomattavimpia piirteitä on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja asiallisella kuvaamisella. — Hänen kypsyneimmät, taiteellisimmat ja tunnetuimmat romaaninsa ovat espanjalais-aiheinen _Carmen_ ja korsikkalaistarina _Colomba_. Edellisestä on, kuten tunnettua, muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on tullut kuuluisaksi kautta maailman.

Tieteellisten ja kaunokirjallisten ansioittensa tähden Mérimée jo v. 1845 kutsuttiin Ranskan akatemian jäseneksi.

Orjakauppias Tamango.

Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin tappelussa eräs puunpirstale musersi hänen vasemman kätensä, joka täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla. Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin pian kuin tilaisuus merelle-lähtöön tarjoutui, meni hän eräälle kaapparilaivalle palvelukseen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa rahoilla hän osti kirjoja ja tutki tietopuolisestikin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten hän kohosi erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi, ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen urotöitään.

Rauha häntä huolestutti: sodan aikana hän oli koonnut pienen omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet antautumaan rauhallisiin toimiin, ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitäpaitsi — ja se olikin paljon uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille. [Näin nimittivät orjakauppiaat itseänsä.]

Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen tavallaan ovat kauan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimäinen suosittamaan isännälleen rautaisten vesisäiliöiden käyttämistä. Hänen laivassaan olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastoittain, valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen hän voitti orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi sille pantiin _Toivo_. Kapeat ja limitetyt välisillat hän tahtoi ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?

— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, he saavat seisoa liiaksikin!

Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen yhdensuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa kymmenkunta neekeriä enemmän kuin muihin, tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla inhimillisyyttä ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä temmellystila tuon yli kuusiviikkoisen purjehdusmatkan ajaksi. »Sillä», sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä, »ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin».

_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset ihmiset myöhemmin huomauttivat.

Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksain koko prikin, eivät huomanneet kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.s. rautaisia oikeudentankoja, jotka ties mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä _Toivo_ oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmä kuin Senegaliin vaihtamaan puutavaroilla norsunluuta. Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä jouduttaisiin?

_Toivo_ lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei hänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni) Joalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa soturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.

Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa piti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.

Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä valkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:

— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.

Istuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli asianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.

He tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.

Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.

— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.

Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan, mutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.

Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli Ledoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa; kuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.

Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja heikkoja naisia. Laiva oli täysi.

Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva. Ledoux muisteli, että hän »Sisilian verilöylyä» Nantesissa esitettäessä oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterrille ja löytävän istumasijoja — ihmisruumiin joustavuuskyvyn nojalla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.

Silloin Tamango pyysi jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse muuta kuin puolen sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme lasta, mutta selitti sitten, ettei huoli enää ainoatakaan mustaihoista. Nähdessään itsellään vielä olevan seitsemän orjaa ristinään tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähintä naista: se oli noiden kolmen lapsen äiti.

— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa tai laukaisen.

— Ja mitä p—lettä sinä luulet minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.

Tamango laukaisi, ja orjatar kaatui kuolleena maahan.

— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...

Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula lensi ilmaan. Vaimo oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti ampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen tulevan kuningattareksi.

Viinan villitsemänä ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta hän löi vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen.

— Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.

Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen käteensä ja virkahti:

— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.

Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten hän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta joutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.

Sillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta vitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle. Tamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.

Herätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa Aychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan Tamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä joen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.

Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.

— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle selkänsä.

Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas puski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että hänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.

Väittelyn aikana _Toivon_ luutnantti virkkoi kapteenille:

— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?

Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän Guinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan kuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja kuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä miekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut jäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä elävän.

— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.

Sillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin vuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä pelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.

Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään tarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan pelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus ilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat sallivat.

Liikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa, niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.

— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.

Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.

Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin hänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen orjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi tai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi peräkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.

— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi säikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan mitään Jumbo-Emoa?

Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.

Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.

— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää vaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset... se on niin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa soittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja, n.s. _balafoseja_ ja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä; naisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen, mutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:

»Voi, Jumbo-Emo tulee!»

Ja he kirkuivat kuin osterikauppiaat. Silloin miehet heille: