Part 9

Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen. Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä, eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa vaikutus.

— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?

Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen, niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella, huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä. Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa — vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi. Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat liikkuivat liukkaasti.

Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?

* * * * *

Sillaikaa olivat herrat saunassa.

Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa, koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle, liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan, ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja sytytti paperossin.

Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle, joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan nähtäväksi... Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin parhainta teatterimyrskyä.

Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.

Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus — liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti? Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa. Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia. Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään. Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?

Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?

Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin ihmisen. Hullunkurista!

— Ööö... hööö...

— Pööh! Ph... ph... ph!

— Hhhhh... hhhh!

Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.

Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.

— Hohoi, oletteko kaikki kuolleet täällä?

He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.

— Hengissä, hengissä ollaan.

— Jalo keksintö tämä sauna.

— Ihminen kuohuu täällä kuin savi. Nimittäin savi keväällä.

— Saveahan ihminen onkin.

— Ja sauna on suomalaisen saven kevät.

— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat kuohuneet ulos teistä?

— Aina vähin, aina vähin.

— Jonkin tuuman eteenpäin, jaa-ah.

— Mutta tuletko sinä pakana tänne täysissä vaatteissa? Katsokaas, pojat, hän astuu tänne kaikkeinpyhimpään syntisissä riekaleissaan.

— Se on epäkansallista!

— Isänmaatonta.

— Tänne pitää ihmisen astua paljaana. Hattu pois!

— Savimöhkäleet, eikö teihin puhallettukaan elävää henkeä!

— Pois herjaaja!

— Löylyä, löylyä — karkoitetaan herjaaja löylyllä!

— Mikä tämä tässä on? sanoi Rekola ja viittasi mieheen, joka istui uunin kyljessä lauteiden alla.

— Sen selkään saa piirustaa Suomen kartan, huusi Loila ylhäältä. — Hän ei tiedä kuinka saunassa ollaan.

Mies uuninkyljessä nosti päätään.

— Sihveri Palus on nimeni. Piirrä selkääni vaikkapa Kiinan kartta, kyllä siinä on tilaa. Tai vielä paremmin naisen kartta. Etköpähän ulkomuistista osaa, vaikkapa sitä Annikkia sieltä. Joko sinä olet päässyt siitä tykkänään eroon? Piirrä hiidessä, tee jotakin. Minun on vilu. Ja ikävä. Olen suuttunut. Henget eivät vastaa, ovat poissa, ovat suuttuneet. Ei sirkkaa, ei savun makua eikä häkää. Lähdetään pois naisten luo. Sano suoraan, oletko jo ihan erossa Annikista?

Rekola laski kouransa Paluksen päälaelle ja taputti sitä.

— Ota sinä vain hänet minun puolestani.

— Ei silti, että sitä kysytään kenen on, jos ottaa tahdotaan, piru vie!

— Vanhaparka, anna löylyä.

Jaakko Tyrni sai vastenmielisen keskustelun loppumaan. Tuli löylyä ja kuuluivat jälleen entiset epämääräiset äänet. Saunaeukko puheli kauniisti Palukselle, kehoittaen häntä nousemaan lauteille. Olihan tämä sauna ennen kelvannut, kehunutkin herra Palus oli sitä ja antanut hyvät juomarahat. Palus ei liikahtanut.

— Muusa, Muusa, eivät laula sirkat sinun herrasi saunassa.

— Mitä sirkoista — minun herrani on itse täällä sirkkana.

— Oo!

— Jaa-ah!

— Sillä lailla, sillä lailla!

— Ja Ella on tämän saunan sirkka — ja siinä se vasta sirkka onkin!

— Oikein, vanhaparka! huusi Tyrnilän isäntä. — Oikein! Mutta annapa löylyä lisää, että herra Palus lämpiää. Rekola, minne sinä menit, tule pois tänne, täällä paranee, jos missä.

Jaakko Tyrni ei olisi sallinut Rekolan lähteä sisään. Hän pelkäsi tosissaan, että Rekola aikoi vallata takaisin Annikki Rastaan. Oli vastenmielistä ajatella, että heidän välillään joskus oli vallinnut ystävyyssuhde. Tosin Rekola nyt oli naimisissa — kaikinpuolin onnellisissa —, mutta kuka taiteilijat tiesi. Jaakko Tyrni rauhoittui vasta, kun Rekola etuhuoneesta vastasi hänen huutoonsa ja sanoi odottavansa heitä täällä.

Rekola seisoi pienen hyllyn luona, oikoen tulitikun avulla kynttilän sydäntä. Sellainen vaivainen sydän oli tällä kynttilällä, että se vain ritisi ja rätisi. Olikin kosteaa. Hänelle selveni silmänräpäyksessä, että Tyrni oli iskenyt silmänsä Annikki Rastaaseen ja hänen teki mieli lyödä Tyrniä kasvoihin. Mokomakin vanha savimöhkäle haki vielä elämää ja henkeä. Sitten hän ajatteli Maija-Liisaa, vaimoaan, jolle hän oli sanonut lähtevänsä kokoukseen ja viipyvänsä myöhään. Miksei hän ollut sanonut lähtevänsä Tyrnin luo — Maija-Liisa ei olisi tietänyt neiti Rastaan olevan siellä mukana. Totta puhuen hän kai oli lähtenyt Tyrnin luo juuri neiti Rastaan tähden. Mitä hittoa ihminen oikeastaan olikaan? Nyt murskautui jotakin hänen jalkansa alla? Sammunut kekäle, musta hiili. Hän kumartui ja otti käteensä hiilen.

Vuoden minä kohta olen ollut naimisissa, ajatteli hän. Onnellisissa naimisissa. Olen vienyt rouvaani vieraisiin, olemme ottaneet vastaan vieraita. Ei mitään myrskyjä, ei mitään häiriöitä. Mutta työni? Tuleeko tätä näin jatkumaan? Me elämme hyvin — rouvan rahoilla. Mutta en suinkaan minä voi asettaa näytteille omaa vaimoani, en suinkaan voi pitää häntä mallinani. Mitä siis?

Hän seisoi ja piirteli seinään.

Jaakko Tyrni puolestaan ajatteli: pari vuotta kai hän nyt on ollut naimisissa eikä hän ole asettanut näytteille mitään. Hän tarvitsee Annikki Rastasta! Ja näiden ajatusten kaivautuessa mieleensä, niinkuin näveri kiertyy puuhun, Jaakko Tyrni piti pitkää puhetta saunastaan ja kiukaansa tarkoituksenmukaisuudesta.

— Niin, kyllä minusta tämä sauna on aika onnistunut, sanoi hän, — vaikka muutamat eivät sitä hyväksy. Esi-isien henget eivät ole minulle ilmaisseet mitään tyytymättömyyttä, vaan ovat varmaan iloinneet siitä, että heidän saunansa perusmuotoa on kehitetty edelleen. Teimme Jounan kanssa piirustukset ja senpätähden hänellä tuossa on omat kattopykälänsä, vaikkei hän aina — no niin, se ei kuulu tähän. Kiukaasta sitten oli paljonkin puhetta. Nykyään tehdään kaikenlaisia torvia ja johtoja lämmön säilyttämiseksi. Mutta ne ovat sittenkin kokeiluja. Minä annoin muitta mutkitta tehdä samanlaisen kiukaan, jommoinen oli nimismies Promssi-vainajalla siellä kotipuolessa. Hän oli suuri saunantuntija ja metsämies — kymmenen jahtikoiraa aina pihamaalla. Ja kotipuolesta oli kotoisin sekin muurari, joka tämän kiukaan teki. Paljonkos sinä oletkaan polttanut täällä puita, vanhaparka?

Saunaeukko ilmoitti puumäärän ja puhui jotain muutakin. Annikki ei välitä Rekolasta, päätteli Jaakko Tyrni. Koko viime kevättalven hän soitteli tänne, vaikka Ella esti häntä tulemasta. Täytyy päästä eroon Ellan holhouksesta, se on toki liikaa sellainen. Ei suinkaan kirjailija voi panna alttiiksi kirjallista työtään tyttärensä tähden, eikä edes vaimonsa tähden. Mutta jos sattuisi niin onnellisesti, että saisi vaimoksi työtoverin. Jaakko Tyrni näki Annikki Rastaan solakan, valuvaan silkkiin ja harsoihin verhotun olennon niin elävänä edessään, että hän miltei ojensi kätensä koskettaaksensa hänen olkapäitään. Hän toivoi koko tämän saunatoimituksen loppuvan päästäkseen nopeasti Annikin luo. Koko hänen elämänsä tuntui tällä hetkellä olevan Annikin käsissä Jaakko Tyrnille kuului johtoasema kirjallisuudessa tästäpuoleen. Ja siinä tarvittiin juuri tätä naista. Rekola oli vielä etuhuoneessa, kuului siellä yskähtelevän. Mitä sanoikaan Orelva? Täytyi varoa, etteivät nuo toiset huomaisi mitään. Kukaties Annikki väikkyi heidänkin silmissään.

— Se on selvää se, että sauna on hyvä, puheli Orelva. — Eikä vie paljon puitakaan. Mutta mitenkäs on sen asian laita: vieläkö tässä huomenna kylvetään?

Jaakko Tyrni käänsi päätään ja näki hikivirtojen kiirivän alas hänen sileiksi ajettuja rypyttömiä kasvojaan. Valde Orelva oli herkullisen näköinen. Jaakko Tyrnin mielikuvitus tarttui häneen niinkuin kehrääjättären kädet täysinäiseen kuontaloon. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa sanoessaan:

— Mitenkä niin huomenna? Emme ole kylpeneet kuin kerran viikossa, kun puut ovat niin kalliit. Paitsi kiireellisinä työaikoina.

— Jaa, sanoi liikemies hymyillen ja läiskytteli laiskasti vihtaansa, — kylvettääkö muori meitä vielä huomenna samalla puupanoksella? Olkaapas vähän hiljaa, pojat, että muori kuulee, taitaa olla vanhuuttaan kuuro. Kysypäs sinä Palus, joka siinä seurustelet henkien ja sirkkojen kanssa, vieläkö tämä saunahenki huomenna kiskoo kiukaastaan yhtä hyvän löylyn kuin tänään. Nimittäin samalla puupanoksella, se on huomattava se.

Muori, jolle ei ilta ollut antanut tilaisuutta puheluun ja jolle aika senjohdosta oli käynyt pitkäksi, lasketti tulemaan yhteen kyytiin:

— Jos yhden tai kaksi sylystä polttaa, niin kyllä taas kaikki saatte tulla huomenna. Ja huomenna löyly onkin sellaista, ettei Paluksen herra ensinkään erota sisäänlämpiävän löylyn mausta. Kun tässä joulun edellä lämmitettiin useammin, niin kyllä oli löyly kuin silkkiä! Eikös ollutkin, meidän herra? Ja paksu kirja tuli, sellainen oikea riihipölkky.

Nousi yleinen nauru.

— Riihipölkky! sanoi Palus kuin kaiku ja löi kädet polviaan vasten.

Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että hän jätti jotakin sanomatta. Jotakin joka epäilemättä oli epäedullista.

— Se on selvää, keskeytti liikemies hiljaisuuden. — Mutta siinä juuri on niksi: uusia puita, uusia plootuja! Minä olen ollut saunassa, joka lämmitetään kerran viikossa — kerran viikossa, huomatkaa! ja joka ilta ja päivätkin, jos ketä haluttaa, saa kylpeä sillä lämmityksellä. Ja löyly ensiluokkaista! Sisäänlämpiävän löyly ei lähitulkoonkaan niin ytimekästä ja puoleensavetävää. Jaa, minä puhun totta, se on selvää. Se hikikin jonka se kiskoo ihmisen ruumiista, on kuin sadan prosentin väkiviinaa. Selvää tappavaa myrkkyä. Älkää te... Ensi keväänä saatte kaikki kylpeä sellaisessa saunassa. Minä rakennan sellaisen. Tervetuloa vain kaikki, muori myöskin. Viikoksi kutsun kaikki. Kas, minä olen ostanut saaren — ei kenelläkään ole sinne asiaa ja sinne minä rakennan patenttisaunani. Se on selvää se.

Orelva vaikeni, laski jalat alas pykälistä ja kohosi istumaan.

— Jaa-a, sanoi Leppiaho, oikaisihe suoraksi hänkin ja jäi pää kallellaan katsomaan puhujaan.

— Tässä istuu Tuomas, sanoi Loila ja rupesi vihtomaan umpimähkään eteensä.

— Älähän veikkonen, alkoi Tyrni — anteeksi, tuli tässä kiireessä sinuteltua, tai sitähän minä olen aikonut pitkin iltaa ehdottaakin, että pantaisiin tittelit pois summamutikassa, on sillä tavalla hauskempaa liikkua... Kiitos vain... ei kestä, ei kestä. Niin, mitäs minun pitikään? Niin, veikkonen, mikä sauna se sellainen on? Sanoitko, että viikon saa kylpeä samalla puupanoksella?

Saunaeukko, joka vihdoinkin näytti ymmärtäneen mistä oli kysymys, rupesi nauramaan.

— Ja mikseikäs vuotta! sanoi hän. — On niitä sellaisiakin saunoja, ettei tuli ensinkään lopu. Siellä tämän meidän herran kotipuolessa — me oltiin kirkossa vanhan rouvan kanssa ja tämä Jaakkokin oli mukana, niin rovasti kuvasi saunaa, josta ei tuli koskaan lopu...

— Jaa-ah! sanoi Leppiaho, — vai sillä lailla.

— No, siihen saunaan ehtii kukin aikoinaan, säesti Loila. — Ja taitaa olla siellä tilaa itsekullekin. Niin ettei ehkä ole syytä rakentaa sitä saareen ensi kesäksi.

— En minä tarkoita niitä saunoja, puhui Orelva malttamattomana, — puhukoot rovastit niistä. Minä tarkoitan oikeaa käytännöllistä saunaa, se on selvää se, sellaista, jota on kehitetty esi-isien perusmuodon pohjalla. Ai yhtäkaikki, jos minä olisin keksinyt sen saunan, niin ottaisin sille patentin ja lakkaisin köyhtymästä. Mutta sen on jokin toinen perhana keksinyt. Eikä se perhana ymmärrä edes siitä rikastua. No, minä tietenkin ryhtyisin yhteistyöhön sen miehen kanssa, mutta kun ei kukaan tiedä hänen nimeänsä eikä asuinpaikkaansa. Jokin kiertävä konehtööri, mikä lienee ollut.

— Jaa-a, ja teki sellaisen saunan.

— Teki. Ja vain yksi sellainen niitä on täällä Suomessa ja minä laitan saareeni toisen. Ja saaren nimeksikin panen Saunasaari. Se on kaikki valmiiksi ajateltu, se on selvää se.

— No, kerrohan, veikkonen, miten se kiuas on rakennettu... Olisihan se kansantaloudellinen säästö, jos keksittäisiin sellainen kiuas.

— Niin, naureskeli vuorostaan Loila, — ja entäpäs sellainen ihminen, joka syötettäisiin täyteen ja joka ei viikkoon söisi.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — esimerkiksi kirjailija. Ei enää riippuvaisuutta valtiovaroista, yleisöstä, arvostelusta...

— Eikä nimistä! jatkoi Loila. — Tulivat nimet tai olivat tulematta, julkaisit kirjan vuoden tai kymmenen perästä, et kuolisi nälkään...

— Vanhaparka, näytäpä nyt kelpaako tämä meidän saunamme mihinkään, huusi Jaakko Tyrni alas kiukaalta. — Tämä minun naapurini tässä, tämä suuri liikemies, tietää sellaisen saunan, joka pitää lämpimänsä koko viikon. Mitä sinä, vanhaparka, siitä sanot? Mitä sinä siellä teetkään — taidat hieroa Paluksen herran niskasuonia. Loukkaus se on meidän saunaa kohtaan, ettei hän tule tänne ylös. Onhan tämä sauna hänelle ennen kelvannut.

Saunaeukko nauroi, likisti työnsä päätteeksi hiukkasen kovakouraisemmin kirjailija Paluksen hartioita ja läksi tallustelemaan vesisaavia kohden.

Ei se ole mikään käsillä tehty sauna, sanoi eukko, avasi luukun ja tyhjensi vesikipollisen kiukaan mustaan kitaan. — Minä jo sen saunan nimitin. Se oli niin pieni tämä meidän Jaakko ja nukkui mummonsa syliin, mutta se heräsi, kun rovasti vainaja nyrkillään löi saarnatuolin laitaan ja huusi, että siellä palaa tuli yötä päivää muuripadan alla ja padan höyryssä saavat syntiset nähdä sen kuta he himoinneet ovat. Siellä näytetään ylensyömäreille sianlihaa ja uunipuuroa ja pannukakkua ja käsivarren paksuisia makkaroita, mutta eivät saa koskea. Ja juomareille näytetään olutta ja viinaa ja höyry nostaa tuopin juuri käden kohdalle, mutta ei saa koskea siihen, ja jos kuka on ottanut toiselta rahaa tai parin saappaita, tai hopeakellon tai muun tavaran, niin sen hän näkee höyryssä ja hikoilee ja huutaa, mutta ei voi koskea. Eikä tuli koskaan sammu eikä löyly lopu. Pirut vain kohentelevat kekäleitä. Sentähden kavahtakaat teitänne! — silloin tämä Jaakko heräsi ja huusi ja mummonsa täytyi nousta ylös ja viedä lapsi kotiin. Mutta aina hän kuitenkin toi hänet kirkkoon, että hän tottuisi Herran huoneeseen. Ja monta saarnaa lapsi kuunteli ja ymmärsi niin että niistä kotonakin puhuttiin. Ne Eliaksenkin vaunut... Muistatkos, kuinka sinä huusit keskellä saarnaa: Jaakko tattoo noutta taivaateen tulitilla vaunuilla! — ei osannut ässää sanoa silloin vielä. Mukavasti se rovasti kertoi. Vaunujen pyörät olivat puhdasta kultaa niin että kun ne yösydännä menivät kylän läpi, niin matalissa majoissakin oli niinkuin auringonpaiste ja kukot heräsivät ja rupesivat laulamaan ja lapset nousivat istumaan ja sanoivat äidille, että äiti antaa leipäkeittoa — kas, siihen aikaan ei ollut kahvia niin viljalti kuin nyt, vaan syötettiin lapsille leipäkeittoa. Ja kyllä sinä sen muistat, kun rovasti puhui Apramista ja Saarasta... Heillä oli sellainen leveä kahdenmaattava sänky niinkuin pappilassakin ja taloissa. Niin yhtenä aamuna Aprami sanoo Saaralle, että kuule Saara, minä olen aikonut uhrata Herralle tuon Iisakin, tuon meidän esikoisen — mitä sinä siihen sanot? Niin Saara kääntyy toiselle kyljelleen ja katsoo Apramiin ja sanoo: uhrata, tuon meidän esikoisen — oletkos hulluksi tullut, Aprami? Ja Iisakin sänky oli siinä samassa huoneessa ja Iisakkikin heräsi ja kuuli isänsä puheen ja rupesi itkemään Mutta minun piti panna käteni tämän meidän Jaakon suun eteen, sillä hänen kävi kovin surko Iisakkia. Ja vielä illalla, kun hän jo makasi pikku-veikon vieressä niin hän sanoi, että entä jos Aprami tulee ja tahtoo hänetkin uhrata...

Eukon ääni hukkui nauruun ja huutoihin. Ei toki enempää löylyä tällä hetkellä! Toiset herroista huusivat pintansa palavan, toiset väittivät tukkansa syttyvän tuleen. Jaakko Tyrni itse sanoi, ettei näitä asioita pitänyt kertoa, hän aikoo panna ne kaikki kirjaan, jota hän pian alkaa kirjoittaa. Silloin Orelva yhtäkkiä kysyi, joko tuo rovasti on kuollut. Hän sai kuulla rovastin jo maanneen haudassa kolmekymmentä vuotta ja mummon myöskin. Silloin hän huomautti, että kirjailijat saattavat olla vaarallisia: kaikki eivät odota ihmisen kuolemaa, vaan panevat hänet kirjoihinsa ilmielävänä.