Part 10

— Sellainen hengen jättiläinen! huusi Palus ja nousi pitkin pituuttaan seisomaan. — Katso vain, Tyrni, ettet pilaa sitä aihetta.

Mitä se tarkoittaa tuo Palus? ajatteli Jaakko Tyrni ja muisti taasen, että hän on isäntä ja Palus hänen vieraansa.

— Koetetaan, koetetaan, sanoi hän jotakin sanoakseen.

— Sellainen mielikuvitusihminen! jatkoi Palus.

— Niin, sanoi Orelva, — kun te pysyisittekin mielikuvituksen alalla, tai kuvaisitte ihmisiä vasta kun ovat ennättäneet maatua. Mutta kun te kuvaatte elävät ihmiset hevosineen, koirineen päivineen. Niin, niin, sillä lailla te teette, se on selvää se. No, voin todistaa, älkää kännätkö vastaan.

Palus viittasi eukolle, että hän heittäisi löylyä, nauroi ja puheli:

— »Oletkos tullut hulluksi, Aprami!» Ja sellaisia saarnoja sinä Tyrni olet lapsena kuunnellut! Sellainen saarnamies! Mutta se onkin niin, että hänen saunansa se on se perisauna, se, jossa Kain ja Aapeli ensi kerran näkivät päivän paistavan... Hoo... hoo... noo, lyö löylyä, Muusa! Lähdenkin tästä ylös, koska tällä saunalla on niin erinomainen sirkka kuin... Onko kukaan koskaan nähnyt saunan sirkkaa? Se on arka ja ujo kuin poro... Eikö sieltä ylhäältä jo joku jouda pois, että mies mahtuisi sinne perusasentoonsa? Patenttisaunaan saa lähteä ja ensi kesänä hikoilla saaressaan loput synnit nahastaan. Kyllä siellä on syntejä, se on selvää se! Lyö löylyä, Muusa. Ehkäpä tässäkin vaivaisessa viheliäisessä saunassa saa nähdä näkyjä, kun huutaa kunnon rovastin henkeä avukseen. _Se_ oli se perisauna. Aatami rakensi sen seeteripuista, jotka kantoi hartioillaan, silloin kun enkeli oli läiskäyttänyt kiinni paratiisin portit. Tuu-tuu — Eeva lauleli siellä kehtolauluja Kainille ja Aapelille. Kain jo silloin tuupiskeli Aapelia ja potki häntä vatsaan, kun pojat leikittelivät saunan permannolla. Se kateuden kyykäärme oli luikerrellut ulos paratiisista — suurenko raon se tarvitsee. _Se_ oli se perisauna, herra Valde Orelva, ja tästä on jokainen kansa Baabelin sekoituksesta lähtien alkanut kehittää omaa saunatyyppiä, mikä bambupuusta, mikä koivusta, mikä petäjästä, mikä mistäkin. Sisäänlämpiävä on Suomen kansan hengen tulos ja se on isänmaaton ja petturi, joka sitä rupeaa sorkkimaan ja parantelemaan. Ja sen sanon vielä veli Jaakko Tyrnille, että siksi sinusta ei ole tullut sen enempää, kun olet nuhjannut itseäsi tällaisessa saunassa — mikä tämä on: pahanpäiväinen, viheljäinen kaljakuurina! Taiteilija tarvitsee helvettiä, piruja jotka kääntelevät kekäleitä hänen allaan yötä ja päivää. Muuten ei tule mitään. Tai tulee mateita — öh! Piru numero yksi on Rakkaus, piru numero kaksi on Kateus, piru numero kolme — mikä sen nimi onkaan? Sanokaa pian nyt, jos tiedätte! Olet kuunnellut sellaista opettajaa, sinä Jaakko Tyrni, kuin kunnon rovasti ja olet kuitenkin rakentanut kuurinan, missä kirjailijoita laiskasti käännellään ja imellytetään kuin maltaita. Anna kivistäsi kaikki kiukku mikä niissä on, sinä Jaakko Tyrnin Muusa, muuten minä mätänen tuohon paikkaan.

— Soh, soh, soh! huudettiin ylhäältä.

Saunaeukko tähtäsi nyt kiukaan nurkkiin, alkaen koillisesta kulmasta ja kuljettaen vesikippoaan järjestyksessä luoteiseen asti, ja joka kerta paukahti panos sillä tuoreella voimalla, mikä vedellä on, kun se kohtaa vielä koskemattomat kivet...

— Ööö... phöööö... öh!

— Phhh! Phhh! Phhh!

Kukaan lauteilla ei uskaltanut liikahtaa ennenkuin tulisimmat löylypilvet olivat vaipuneet lattiaa kohden.

Vähitellen kohosi varovasti jokin vihta, sitten toinen ja kolmas ja vihdoin täyttivät läiskähtelyt koko huoneen.

— Veli Palus on tänäpänä melko ankara, sanoi Jaakko Tyrni, koettaen kohteliaalla äänenpainolla tylsentää okaa joka pyrki pistämään esiin hänen sanoistaan. — Kyllähän tässä itsekukin taitaa tuntea puutteensa ja vaillinaisuutensa, mutta toinen asia on...

— Lapsi tarvitsee äidin, onhan se selvää, helkkarissa! sanoi Palus.

— Uskaltaisin olla hiukan toisella kannalla, väitti Tyrni tällä kertaa vasten parempaa tietoaan. — Kirjailijan taloudellinen asema määrää usein, mitä hän päästää julkisuuteen. Mutta minä palaan näihin asioihin myöhemmin, kun neiti Rastaskin on saapuvilla. Meidänhän piti saada kuulla Saunasaaren patenttisaunasta.

— Kyllä minä, sanoi liikemies, — kyllä minä, se on selvää. Mutta myöhemmin pyydän, minäkin, kysyä teiltä mielikuvitusihmisiltä jotakin...

— Mikä on meidän kirjailijoiden piru numero kolme? huusi Palus ja lähestyi, vihta kädessä, lauteiden nousua.

Jouna teki hänelle tilaa, liukui hiljaa alas paikaltaan ja astui hikoilevien toveriensa ohitse. Palus tuli ylös, löysi Jounan kattopykälät ja vaikeni.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — vai sarvipäitä sinä usutat meidän kimppuumme. Jos sisäänlämpiävä sauna herättää taiteilijan, niin pitäisi meillä olla taiteilijoita kuin kirjavia kissoja, sillä niitä saunoja on vielä...

— No eikös sitten ole taiteilijoita — anna löylyä Muusa kulta!

— Kaikki kymmenen käskyn synnit ovat kai meidän niinkuin kaikkien muidenkin ihmisten piruja, hymähti Jaakko Tyrni.

— Ehei, sanoi Palus, — meillä on erikoiset hiilenkohentajamme. Rakkaus on numero yksi, siitä ei sovi kiistellä ja Kateus on numero kaksi. Mutta mitä tulee sitten? Muusa, lyö löylyä — tuossa on poika, jonka täytyy hikoilla esiin kirjan nimi.

— Minäkin sanoisin nyt jotakin, alkoi Orelva. — Muori ei nyt heittäisi löylyä. Otetaanko ensin se sauna-asia vaiko se toinen? No, arvatkaa nyt sitten ensin, millä lailla se minun patenttisaunani on rakennettu. Jos yksikin arvaa oikein, niin kutsun kaikki hienoille päivällisille. No, koettakaapas, pojat! Viinipäivällisille, se on selvää se!

— Sinun kattilaasi kuumentavat ne pirut, jotka alkavat kuudennen käskyn jälkeen, sanoi Palus. — Ne seuraavat sinua epäilemättä saareesi ja saunaasi. Ne edelliset ovat hienompaa väkeä. Mutta jos yksikin arvaa, mitä kirjailijan on tehtävä saadakseen ulos sen mikä hänessä palaa, niin minä kutsun teidät kaikki häihini.

Jaakko Tyrni tunsi oikean aidon saunamielialan tänään olevan miltei menetetyn. Häntä kiusasi vanhan Annamarinkin tähden. Mikä Palusta tänään vaivasi? Oliko hän juovuksissa? Oli miltei liikaa useampaan kertaan antaa isännän huomata, että hän katsoi häntä toisarvoiseksi kirjailijaksi. Ja puhua häistään, kun oli naimisissa ja useamman lapsen isä. Ja sitten tämä ihmeellinen pirukeskustelu. Jaakko Tyrni ei uskaltanut katsoa olevansa suorastaan uskonnollinen mies, mutta tämä ei ollut sopivaa. Ja kaikkein vähimmin saunassa. Mahtoiko käydä vaaralliseksi myöhemmin ottaa esiin väkeviä? Jos olisi ollut paljaita herroja, mutta _Annikki_... Tätä kaikkea ajatellessaan Jaakko Tyrni jatkuvasti puhui saunoista. Mahtoivatko hänen lauseensa pysyä koossa?

— Ei ole sanottu, etten minäkin joskus rakentaisi sisäänlämpiävää saunaa, sanoi hän, pakottaen äänensä sävyä leikilliseksi, — jos rahat riittävät. Kyllä me tunnemme sisäänlämpiävän saunan arvon, Annamar ja minä. Mutta me kunnioitamme muitakin saunoja, eikös niin, vanhaparka. Joko minä kerroinkaan: jossakin on käytetty kanuunankuulia kivien asemesta. Ajan merkkejä, ajan merkkejä!

— Kanuunankuulia! kävi kohinana yli lauteiden.

Orelva toisteli innostuneena sanaa.

— No, sehän tuli lähelle minun saunaani. Kas, minun patenttisaunani on sekin kohonnut sodan pohjalta. Minun mukaani on tehty — no, eikö nyt kukaan arvaa, eikö nyt kenenkään tee mieli juhlapäivällisiä, oletteko te kaikki nyt niin syötetyt. Kanuunankuulia, hehhehheh se kuuluu joltakin se. No, minä tarjoan päivälliset joka tapauksessa, se on selvää se. No, se patenttikiuas se tehdään miinasta — oikeasta räjähtävästä helvetinkojeesta, tietysti kun siltä on sisu otettu pois. Ja näin se tehdään. Katsokaas nyt: jos nyt tässä on sauna — älähän sinä räjähdä, Palus, otat tässä vielä monet makeat löylyt. Vai tekisinkö piirustukset vasta alhaalla, että tuo Jonnakin ne näkisi, koska hän on asiantuntija.

Jouna istui jakkaralla ja saunaeukko valeli lämpimällä vedellä hänen selkäänsä.

— En mitenkään ansaitse sellaista nimitystä, kiirehti hän sanomaan. — Tehkää vain piirustus siellä.

— No niin, no, jatkoi Orelva, — kuinka vain, se on selvää se. Ajattelin vain, että asia voisi huvittaa. Sillä saunassani tulee käymään enemmän kirjailijoita ja taiteilijoita kuin liikemiehiä. Minulla on vanha veto siihen suuntaan, vaikka kirjailijat kyllä ovat valmistaneet minulle pienen yllätyksen ja voivat valmistaa useampiakin.

— Mitäs veli nyt, sanoi Tyrni kohteliaasti. — Olen useamman kerran tänä iltana ollut kuulevinani viittauksia, joita en ole ymmärtänyt.

— Kuka teidät tietää! naurahti liikemies. — Joka tapauksessa: tervetuloa Saunasaareen! Siellä sopii kalastella ja kirjoitella. Sauna pysyy aina kuumana, milloin vain haluttaa pistäytyä. No, jos nyt tässä on sauna...

Hän oli puhunut hyvän aikaa ja piirustellut sormellaan polvelleen, kun hän yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä sanotte, pojat?

Kun ei kukaan pitkään aikaan vastannut, ryhtyi isäntä puhumaan.

— Erinomaista... eriskummallista. Ei se ollut tyhmä mies, joka sen keksi. Niitä on sellaisia, niinkuin esimerkiksi se joka keksi pyörän — kukaan ei tiedä niiden nimiä. Tuleepa olemaan hauskaa koettaa sitä kiuasta. Ja kokoontua saunaasi. Muuten minä sattumalta olen ajatellut juuri samoja asioita kuin veli Orelva. Olen aikonut niistä tänään puhuakin. Me kirjailijat olemme liian yksiksemme, meidän pitäisi tavata useammin. Voisimme kokoontua tänne meille. Ja mikseikäs sinne saareenkin. Minähän nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on vinttikamarikin vapaana — hyvin rauhallinen huone...

— No, minulle tulee niitä piirustusten mukaan kaksikin, keskeytti Orelva, — ja niissä saatte huoleti olla ja kirjoittaa. Enkä minä muuta tahdo kuin että panette romaanien ja eeposten perään: Saunasaaressa silloin ja silloin.

Palus purskahti suureen nauruun ja pudotti kattopykälistä jalkansa penkille.

— Saunasaaren kirjatehtaalla silloin ja silloin! huusi hän.

Kaikki vaikenivat. Tyrni tunsi, että nyt pitäisi kiireesti käydä sovittelemaan. Mutta ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi Orelva:

— Häh, mitenkä »Saunasaaren kirjatehtaalla»? Teidän hyväännehän tässä ajatellaan, sitä, että saisitte tehdä työtä ja ansaita rahaa.

— Sitähän se ajatteli entinen Faraokin, kun taotti kultaiset kahleet ja panetti hovirunoilijansa jalastaan kiinni niihin — hahhahhah! Hyväntekeväisyyttä on monenlaista, hitto vie!

— Älähän nyt, Palus, koetti Tyrni välittää, — eikö nyt olisi mukavaa useammin tavata, vaihtaa ajatuksia, puhua huolistaan...

— Näytellä uloslämpiävää saunaa, patenttisaunaa, höyrykaappia — kokoontukaa te vain ja lämmittäkää saunanne vaikkapa huolillanne. Minä menen korpeen ja rakennan sinne saunani ja sisään sen pitää lämmetä, niinkuin minun omien ajatustenikin. Sinne kutsun ympärilleni hiljaisia vieraita, sellaisia kuin vanha rovasti.

— Jaa-ah, naurahti Leppiaho, — kukahan täällä on pitänyt suurinta suuta. Tiedätkös sinä, että joka ei täällä ole siivolla, se saa lähteä täältä tiehensä. Täälläkin halutaan hiljaisia vieraita.

Jaakko Tyrni tunsi mielialan entisestäänkin laskevan eikä käsittänyt mikä siihen oikeastaan oli syynä. Paluksen kanssa oli ennen ollut varsin mukavaa. Tänä iltana hän oli oudon ärtynyt. Jouna oli sentään voittamaton saunatoveri, ei kenenkään kanssa ollut niin turvallista kuin hänen kanssaan. Isäntänä katsoi hän olevansa velvollinen vielä tekemään viimeisen ponnistuksen.

— Epäilemättä saunan salaisuutta täytyy vastaanottaa hiljaisuudessa. Saunaan on kätketty salaisuus ja lähinnä se viihtyy juuri vanhassa suomalaisessa saunassa. Jos olen ymmärtänyt Sihveri Paluksen oikein, niin hän tässä sisäänlämpiävässä suorastaan näkee kirjailijan ja taiteilijan symboolin. Hän vihaa kaikkea valhetta, kaikkea ulkopuolista. Kaikkea... helppohintaista. Taide syntyy kovan puserruksen alla. Niinkuin saunan salaisuus selkeentyy tulen ja sauhun myllerryksestä, ilman ulospääsyn helpotusta.

Märkä vihta läiskähti permannolle Jaakko Tyrnin eteen.

— Äh, sanoi Palus, nousi, haroi vettävuotavia hiuksiaan ja astui kumartuen Jaakko Tyrnin eteen. — Vihaanko minä valhetta?

Jaakko Tyrni otti vihdan maasta ja ojensi sen vieraalleen.

— Edellytän sitä.

— Sanoit sanan, Jaakko Tyrni! huudahti Palus. — Se kolmas piru, jota äsken kaipasin luettelostani, se on juuri Valhe. Se se kohentelee lieskaa meidän kirjailijoiden helvetissä. Rakkaus, Kateus, Valhe... Järjestys on hiukan toinen kuin katkesmuksessa.

Orelva purskahti nauruun.

— Antakaahan kun sanon! puhui hän ja nauroi taasen: — Kunhan aina valehtelisitte! Mutta kun te pyritte kuvaamaan miehen hevosineen, housuineen päivineen sellaisena kuin hän astuu kadulla.

— Missä käskyssä valhe on kielletty? sanoi Palus, varjellen päätään kolahtamasta kattoon.

Kaikki vaikenivat ja kävivät ajatuksissaan läpi käskysanoja.

— Antakaahan kun sanon, keskeytti yhtäkkiä liikemies Orelva. — Edellytetään että on tällainen tapaus. Tai ei tarvitse edellyttääkään koska se on totta. Eräs kirjailija on tänä jouluna pannut minut kirjaansa. Hän on kuvannut kuinka minä ratsastan, hattuni, puskani, housuni — kaikki hän on kuvannut. Mitä se on se sellainen?

Ihmettelyn ja pahoittelun melu nousi joka taholla. Kysyttiin, kuka kirjailija niin oli tehnyt ja mikä oli kirjan nimi.

— No, se on nyt sama se, jatkoi Orelva, — mutta tahtoisin vain kysyä teiltä, aiotteko tekin panna minut kirjoihinne.

Jaakko Tyrni vakuutti miltei närkästyneenä, ettei kukaan todellinen kirjailija valokuvaa. Leppiaho sanoi, että kaikki on sallittua, kunhan se vain on taitavasti tehtyä. Loila puolusti sitä kantaa, että kaikella kuvattavalla täytyy olla todellisuuden pohja.

— Taitaa olla viisainta tehdä teistä ero, puheli Orelva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Sekin neitonen, no niin, tuli vahingossa sanottua, että se on neitonen! Hän on vuosikausia kilpaa äitinsä kanssa juoksennellut luonani pyytämässä apua. Ja minä olen auttanut. Ja nyt hän kuvaa kuinka minä ratsastan läpi puiston, jossa tyttökoululaiset kulkevat välitunnilla, ja heittelen taskustani makeisia.

— Jaa-ah, onko veli sitten tehnyt sillä tavalla? sanoi Leppiaho.

— No, se on selvää se — juuri sen tytön tähden, sen Alman, jonka mielestä se oli niin hauskaa. Mutta että se painatettaisiin kirjaan, se ei ole minusta niin hauskaa.

Jaakko Tyrni oli mykistynyt. Hän tunsi aiheen, ensi hetkellä ei hän päässyt selville siitä, missä oli sen lukenut. Vihdoin hän muisti sen sisältyneen erääseen niistä lukuisista käsikirjoituksista, joita vasta-alkajien oli tapana lähettää hänen arvosteltavilleen. Aivan oikein, hän oli joskus käynyt läpi kouluromaanin, jossa todellisuudentuntu oli varsin paljas. Siinä kuvattiin varaton ja tietenkin kaunis koulutyttö, johon sekä hänen historianopettajansa että hänen auttajansa, vanhapoika rakastuivat. Tekijättären ristinimi taisi todella olla Alma — ja olikin. Jaakko Tyrni ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut hänelle ystävällisen kirjeen, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta että siinä kuvattiin Orelvaa, sitä ei hän ollut tietänyt, ja oikeastaanhan hän vasta viime kesänä oli tutustunutkin tähän taiteilijoiden ystävään. Nyt täytyi koettaa päästä irti ikävästä asiasta.

— Minä luulen, alkoi hän kesken kaiken, — että tyttäreni siellä kohta saa ruuan valmiiksi. Sanopa sinäkin Jouna, jotakin, muuten luulemme sinun punovan pauloja ja panevan meidät kaikki kirjoihisi. Kysypä sentään ensin Rekolalta, mitä kello jo onkaan.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Taitaa olla kenenkään johtamatta tämä joukko, ajatteli hän. Kunhan saisi sovitetuksi Orelvan. Mukava mies monessa suhteessa.

— Jaa-ah, korotti Leppiaho äänensä ja äänestä saattoi kuulla, että huulet voimakkaasti kääntyivät sisäänpäin — minä sanon spartalaisten kanssa: kaikkea saa tehdä kun ei joudu kiinni. Neitonen on joutunut kiinni, siis hän on tehnyt tyhmyyden.

— Sanokaa suoraan, huudahti Orelva keskelle hänen puhettaan, — onko täälläkin joukossa joku, joka on aikonut kuvata minua? En suutu, sanokaa pois. On vain hyvä olla varuillaan. Sinä, Loila, sinähän kuulut panneen kirjoihisi isän, äidin, veljen ja sisaren, ystävistä puhumattakaan — millaiseksi aiot kuvata minut? No, se on selvää — te kävitte kaikki niin äänettömiksi, olette kaikki taitaneet ajatella minua. Sanokaa pois: onko ketään, joka ei ole aikonut käyttää minua mallina. Tämähän on hemmetin hauskaa. Ei suututa, ei suututa, se on selvää se.

Taasen vikuroi mieliala pahankurisen varsan tavalla. Jaakko Tyrni isäntänä tunsi jälleen olevansa tuomittu käymään varsaa suitsista kiinni ja huusi nauraen alas permannolle:

— Annapas löylyä, vanhaparka. Jokos sinä, Jouna, sait tietää kellon. Kas, veli Orelva, sinä olet niin kokonainen persoonallisuus, ettei sinun pidä ihmetellä, jos jonkun tekisi mieli kuvata sinua...

— Niin, niin, vilkastui Loila, — sinä olet sellainen, että hyppysiä syhyy. Minä tunnustan, että jo sinun silkkisukkasi tuolla etuhuoneessa johdattivat minut kiusaukseen. Minä sanon suoraan, että kirjoitan elävistä ihmisistä, mistä sitten kirjoittaisin. Ja minusta saa myöskin kirjoittaa.

— Jaa-ah, sen aiheen olet jo itse tyhjentänyt! sanoi Leppiaho.

— Noh, jos kuvaatte minua ja teette työtä minun vinttikamarissani, puhui Orelva, — niin ei pitäisi olla paljon pyydetty, että panette kirjan loppuun: Saunasaaressa silloin ja silloin. Ei, ei, ei suututa, se on selvää se.

Orelva nauroi ja Jaakko Tyrni tunsi mielialan vapautuneen pahimmasta vaarastaan.

— Esikuviahan taiteilijalla täytyy olla, sanoi hän levollisena, — mallista on vain täytynyt tulla taideteos. »Dichtung und Wahrheit», runoa ja totta. Jouna, miten myöhäistä onkaan?

Jouna ei ollut vastannut, kun Orelva kääntyi hänen puoleensa.

— Herra Jouna, te kun ette enää kirjoita ja te kun ette ole ottanut osaa keskusteluun, sanokaa te: miltä se teistä näyttää, että kirjailija nauttii toisen ystävyyttä, käyttää häntä takaajanaan, ottaa häneltä rahaa ja sitten tekee hänet kirjassaan naurunalaiseksi?

Kaikki odottivat ääneti. Jouna oli mahtanut keskustelun kuluessa vakiinnuttaa mielipiteensä, koska hänen vastauksensa oli niin valmis.

— Pysyköön suutari lestissään ja ammattivalehtelija valheessaan.

— Ammattivalehtelija valheessaan! kuului kaikuna lauteilta.

Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Se oli miehen sana, puhkesi Orelva ihastuneena puhumaan. — Sitähän minäkin, että sitten voi kuka hyvänsä kirjoittaa, jos kirjoittaa niinkuin asiat ovat. Minäkin kirjoitan sitten kirjoja ja kuvaan teidät kaikki, se on selvää se.

— Ei tule mitään, ei tule mitään, huusi Loila, — jollei ole todellisuuden pohjaa. Kuka lukee sellaista veretöntä roskaa. Totuutta, totuutta...!

— Ammattivalehtelija valheessaan! toisteli Palus naurulla, joka muistutti hirnuntaa. Lauri Jouna, »Joutsenten» runoilija, mikset enää kirjoita?

Jaakko Tyrni tiesi Paluksen viime sanoillaan koskettavan keskelle Jounan kipeintä kohtaa. Hän oli ollut suutuksissa Jounalle, mutta nyt hän olisi halunnut häntä säästää. Jouna oli sentään mies: hän laski leikkiä tästä keskeisimmästä surustaan.

— Valhe, sanoi hän, — kuka nimitti sitä paholaiseksi? Valhe on toki kirjailijan suojelusenkeli. Kirjailijahan tekee tyhjästä, jos hän on aitoa laatua. Siis ammattivalehtelija. Joka ei osaa tätä ammattia, se vaietkoon.

— Senkö tähden te olette vaiennut? sanoi Palus taasen armottomasti kuin lapsi.

Jouna ei enää vastannut, vaan avasi etuhuoneen oven ja hävisi sinne.

Hän kuuli takanaan Paluksen äänen, joka ilmaisi hyväksymistä, Loilan joka puolusti päinvastaista kantaansa kuin hengenhädässä, Tyrnin, joka koetti sovittaa ja Orelvan ja Leppiahon, jotka nauroivat. Lauri Jouna tunsi taasen vanhan arpensa avautuneen. »Te joka ette enää kirjoita», »senkötähden te olette vaiennut!» Niin he sanoivat eivätkä tietäneet mitä tekivät. Hukkaan mennyt elämä hän oli, »Joutsenten» runoilija. Hänellä oli kerran ollut usko luovaan voimaansa, silloin kun hän julkaisi kokoelmansa, ja senjälkeen: ei mitään! Hänelle tuli tukahduttavana se tunne, joka häntä jo vuosikausia oli vaivannut: että hänen suunsa oli täynnä multaa, ettei hänellä enää ollut sijaa elävien joukossa, että hänen oli mentävä yksinäisyyteen niinkuin kuolevat eläimet ja kaivauduttava maahan. Häntä vilutti. Silloin hän huomasi edessään miehen täysissä vaatteissa, hattu päässä — kirjoittiko hän seinään jotain tuomiota? Hän kirjoitti hiilellä ja hiilestä mureni kappaleita. Jouna sai jollakin lailla lievennystä hiilenmurusilta, joita putoili... Sehän olikin Rekola. Mitä hän olikaan tehnyt? Seinälle oli syntynyt kuva.

— Heh, sanoi maalari, — tässä on minun saunani. Tulet juuri parahiksi. Sanopa nyt, minkä moton antaisimme löylyjuhlalleni? Et taida saada selvää. Olen hiukan naamioinut saunaseuraamme.

Jouna sai hartioilleen lakanan ja katseli. Höyrypilvien takaa häämötti tuttu saunaseura, asetettuna lauteille samassa järjestyksessä jossa se vieläkin oli. Kasvoja vain oli kehitetty niin että niiden takana aavisti kukon, jalopeuran, aasin, pukin ja ketun piirteet. Alhaalla seisoi nainen, heittäen löylyä. Löylypilvet ympäröivät häntä. Hänet tunsi helposti — Annikki Rastas. Jouna nyökytti päätään ja hymyili. Joka uudelta piirteeltä, jonka hän käsitti, hän naurahti. Vihdoin hän täysin keventyneellä mielellä lausui:

— Erinomaista... erinomaista. Tiedän jo lauseenkin...

— Vai niin, sanoi Rekola huvitettuna ja taipui vielä kuvansa puoleen lisätäkseen muuripadan alle halkoja. — Minullakin on nyt lause.

— Kirjoita sinä vain ensin, sanoi Jouna.

— Kirjoitetaan sitten. Tämä on lause, jota neiti Rastas sopertaa unissaankin. Se on hänen elämänohjeensa.

Ja Rekola kirjoitti seinään:

On meurt deux fois, je le vois bien, Cesser d'aimer et d'être aimable C'est une mort insupportable — Cesser de vivre, ce n'est rien.

Jouna seisoi ääneti ja seurasi hiilen jälkeä värittömällä paperilla.

Mikä se oli? Nyt taasen!

Ikkunaan heitettiin lunta.

— Neiti Tyrni käskee sanoa, että kaksi tuntia on kulunut, ruoka jäähtyy ja naiset kuolevat ikävään.

— Mitä? huudettiin saunasta. — Kuka siellä on?

Nuori miehenääni toisti äskeisen lauseensa kuin ulkoläksyn.

Rekola veti esiin paperossilaatikkonsa, kurottautui kynttilän liekkiä kohden ja sanoi:

— Hyvä, minä olenkin jo saanut saunasta kaulaa myöten. Sano nyt lauseesi, sinä.

Jouna ravisti päätään ja alkoi pitää kiirettä.

— Ei tämä enää kaipaa mitään, sanoi hän. — Se on hyvä näin.

— Seuranpettäjä, sanoi Rekola, — sinun täytyy sanoa. »Ammattivalehtelijat helvetissään», sitäkö ajattelit?

— No, vaikkapa niinkin.

— Sinulla on jotain muuta mielessä.

Jouna otti lattialta hiilenkappaleen ja kirjoitti:

Opin sauna autuas aina.

Saunassa huutelivat herrat lähtölöylyä.