Part 8

— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen ratsastanutkin.

Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.

— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?

Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun, asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja katsoi tiukasti vieraaseensa.

Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar. Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin yhteen jalkojaan.

— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan hiljaa.

Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!

— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa huulilla. — Jaa!

Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!» Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi kädet kainaloistaan ja huusi:

— »Jaa, jaa» — noh?

Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.

— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.

Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin, joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se kuului.

— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi, vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta emmekö mene sitä katsomaan?

— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.

Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen tukkansa... Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky vie!

— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi aikonut silittää hänen päätään.

Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet aiottiin syöstä.

— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä! Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies, vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.

Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli. Niin pitkä hän oli.

Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla, milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.

— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.

Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.

— Se ei kuulu kehenkään.

Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen. Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.

— Teidän isänne _voisi olla_ päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja salaperäisesti.

Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.

— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.

— Ei ole, kuiskasi neiti Rastas säälimättömästi.

Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot, hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.

— Kuka sitten on se suurin?

— Tasapäisiä.

— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla suurimman — kuka se on, sitä kysyn.

— Tjaa — vaikea sanoa.

— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.

— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken elähyttävän seuran, että... Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin... Te olette viisas tyttö, Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.

Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.

— Rikkaampaa elämää? toisti Ella ja kosketti varpaallaan maton kuviota.

— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia ulkoapäin — päinvastoin.

— Ulkoapäin — entäs sisältäpäin sitten?

— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa...

— Jaa-ah — tuleeko hänestä _sitten_ suurin kirjailija?

— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.

Ella kohotti nopeasti katseensa.

— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?

— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. — Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa, yksi joka laskettaa punaisin purjein... Jaakko Tyrni voisi vielä paljon — jos hän uskaltaisi.

Ella Tyrni kysyi yhtäkkiä:

— Kuka on Haunia Vuorinen?

Annikki Rastas katsahti hämmästyneenä kirjailijan tyttäreen.

— Kuinka niin? Hän on nuori kirjailija.

— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat verestäen toisen silmiin.

— Onko hän tehnyt jotakin isällenne?

— Miksi isä sitten on hänelle suuttunut?

— Onko isänne häneen suuttunut?

— Ei, en tiedä, ajattelin vain. Kyllä hän on ollut hävytön isälleni.

— Vai niin. Hän on julkaissut hyvän kirjan.

— Paremman kuin isäni?

— No mutta, Ella...! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin — Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no, tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.

Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.

— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä isältäsi elämän leipää, luomisen savea...

Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti ikävöi ihoaan vasten.

Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne puistatti häntä.

— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi tähden. Ja onpa ihme, jollei...

— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille. Myrkky sentään!

Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä katseensa seurasi kirjailijatarta.

Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja nyökytti päätään.

— Lapsi parka, mitä te oikein pelkäätte?

— Minäkö? Mitä minä pelkäisin?

Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria, ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko minä? Myrkky sentään!

— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.

— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret kirjailijat sitten ovat, että ne _tehdään_? Eivätkö ne itse tee itseään? Nainenko se heidät tekee?

— Ella Tyrni, olette kirjailijan tytär — tiedättekö niin vähän?

— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä paninkaan sen villaröijyni?

— Olisin niin mielelläni toiminut sovussa teidän kanssanne.

— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen? Ahhahhahhah, nauraa täytyy.

Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.

— Vahinko, sanoi hän ja höpisi taasen jotakin ranskankielellä.

Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen, kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa. Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?

— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas, silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai kerran kohoaa se korkea pää.

Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin? Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä piti sanoa ja mitä olla sanomatta.

Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah. Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!

Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä. Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys. Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?

— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre...

— Uusia vieraita! kuiskasi neiti Rastas ja nyökytti päätään.

Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä. Mies ja nainen siellä oli.

Ella oli parilla askeleella keittiön ovella ja tempasi sen auki.

— Keitä täällä taas on?

Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.

— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi — varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista. Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa, te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas. Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu, julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto. Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa. Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin! En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti. Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani — se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa — saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt, sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa... Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele, Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista... En ole nähnyt häntä sen jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre, sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain... ettehän te vain kovin suutu minulle... meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa. Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre...?

Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella, ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin tarttuvatautista.

Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija, pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen. Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita, valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!

— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten pian nostaa päänsä.

Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä. Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta, kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.

— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan. Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.

Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat, lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut neiti Kiviluotoa... Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista — hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.