Part 12

-- Hän sanoi: "Pojat! Jos kerran tulee teidänkin vuoronne, niin seuratkaa opettajanne esimerkkiä." Ja niin me sitten aloimme tätä leikkiä.

Opettaja kokosi pojat pihalla ja siinä kohta laulettiin:

"Suomi, armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen. Kallis, kallis meille aina köyhä niememme, Kankahias kultamaina varsin lemmimme.

Taas kun uhkaa pilvi musta peittää meidän maat, mistä voimaa, uskallusta, suomalainen, saat? Luojaas luota, kuolon yöhön viel'ei kansas jää, isäin lailla tartu työhön, nosta pystyyn pää!"

XXIV LUKU.

Vietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa. Suurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä heidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria vihittäessä säteilee itse isä aurinko.

Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan mainitsee hän:

-- Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä... haisevia raukkoja...!

Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä happo: Rovasti _häntä_ tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut hänen -- rovastin -- uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään. Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa, mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana kiusallisena hetkenä katkaisi.

Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi...! Oi, taivas, sinuakin Juuso Kallio...! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja...! Mutta nyt hän on kuningas ja sinä... sinä, Juuso raukka, hänen orjansa, jota hän polkee... Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta hän nosti itsensä tilintarkastajaksi... Ptyih...! Sinä, Juuso, itse vedit tänne murhamiehesi...

Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän... Mutta tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias... Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella...! Vanhat voimani minä kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi...

Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin jatkavan:

-- Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee...

Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti viekkaampi, on ovelampi kuin hän... mutta odotapas...!

Ja taas rovasti puhuu:

-- Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä vastustajiltanikin...

"Puhtaat aseet" -- ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei käsittänyt.

Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa...

Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran vihamiehen -- rovastin.

Lopuksi rovasti sanoi:

-- Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme. Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!

Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana onnentoivotus.

Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt tyytyväisenä hymyili.

Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä seinä on sentään rovastin ja hänen välillä.

Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa. Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.

Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen. Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat.

Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu. Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä. Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.

Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista. Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu, jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.

-- Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.

-- Miksi niin?

-- Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt --!

-- Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua, että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli minulle kuin hellä äiti!

-- Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?

-- Ei käynyt.

-- Eivätkö muut opettajat?

-- Eivät.

-- Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?

-- En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.

-- Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.

-- Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.

-- Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon ympäristö täällä on jo muuttunut?

-- Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!

-- Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla. Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi, enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä. Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.

-- Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!

Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.

Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön".

Hannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään.

Sanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan Orjasaaressa oli ollut.

XXV LUKU.

Oli syksyinen iltapäivä, kun muuan pitäjän isäntä parin muun miehen kanssa saapui Hanneksen luo koululle. Tehtyään hyvän päivän meni isäntä kohta asiaan. Hän veti taskustaan pinkan papereita ja lopulta löysi niiden seasta sen, jota etsi. Se oli velkakirja.

-- Tässä on meillä hyvin hämärä asia, alkoi mies.

-- Mitenkä hämärä?

-- Minä lainasin isäntä Karviselta puolikymmentä vuotta takaperin tuhat markkaa...

-- Mitä hämäryyttä siinä?

-- Se on kummasti joutunut Juuso Kalliolle maksettavaksi. Hän sen velkoi ja minä maksoin. Sanoi Karvisen siirtäneen velkakirjan hänelle. Ja näkyyhän se siirto tästäkin velkakirjasta. Katsokaa!

Hannes katsoi. Velkakirja oli siirretty jo Karvisen eläessä Juuso Kalliolle.

-- Mitä kummaa tässä sitten on? Isäntä Karvinen on kai siirtänyt syystä tai toisesta sen Juuso Kalliolle. Hänelle olette sen sitten maksanut niinkuin kuittaus näyttää. Asia on aivan selvä.

-- Ei se ole niin selvä. Vasta jäljestäkäsin minäkin siinä koukun huomasin...

Hannes katsoi miestä silmät suurina.

-- Mikä siinä on koukku?

-- Siinä on se koukku, että sinä aamuna, jolloin sitten yöllä Karvinen murhattiin, oli velkakirja vielä Karvisella.

-- Miten sen voitte todistaa?

-- Minä kävin sinä päivänä Karvisessa näiden miesten kanssa puhumassa siitä velasta isäntä-vainajalle. Hän haki esille velkakirjan ja laski korkoa. Korko tosin minulta silloin jäi maksamatta. Mutta nämä miehet näkivät päältä, että velkakirja oli silloin vielä isännällä. Ja tuon päivän me muistamme niin hyvin, se kun oli köyrisunnuntai.

-- No entä sitten?

-- Mutta siirto tämän velkakirjan mukaan on tapahtunut Juuso Kalliolle jo ennen sitä päivää. Ja siinä se on koukku.

-- Mutta jos siirto oli merkitty velkakirjaan, vaikka kirjaa ei silloin vielä oltu jätetty Juusolle?

-- Ei ollut merkitty. Oli juuri isännän kanssa puhetta, ettei hän sitä kenellekään siirtäisi. Nämä miehet kuulivat päältä, kun isäntä lupasi, ettei hän sitä siirrä.

-- Tämä on sekava juttu.

-- Sekava ja hämärä. Mutta opettajapa katsoo lähemmin sitä kirjoitusta, jolla velkakirja on Juusolle siirretty. Eiköhän siitä lähtisi jotain valkeutta?

Hannes katsoi.

-- Näyttääkö se Karvis-vainajan käsialalta? Yhä tarkempaan tutki Hannes kirjoitusta.

-- Eipä juuri näytä. Mutta sitä on ainakin koeteltu jäljitellä...

-- Niin että siinä on toinen koukku... Hannes jäi mietteisiinsä.

-- Juuso Kallio on Karvisen pesän holhooja. Mutta tämän velkakirjan pitäisi olla joutunut hänelle jo ennen. Uskallatteko jättää tämän paperin minulle, niin minä asiaa lähemmin tutkin?

-- Uskallan. Juuso Kallio kerran kantoi minulta antamastaan lainasta kaksinkertaisen koron, niin että minulle silloin jäi miestä kohti vähän liivin alle...

-- Jätätte minulle paperin. Mutta teidän kaikkien täytyy olla aivan vaiti, sanoi Hannes.

Miehet lupasivat ja menivät. Hannes kutsui Maikin.

-- Tiedätkö mitään Matti Harisen velasta isällesi?

-- Tiedän.

-- Suuriko se on?

-- Tuhat markkaa.

-- Onko velka siirretty Juuso Kalliolle?

-- Ei ole.

-- Mistä sen tiedät?

-- Sinä aamuna, jolloin perukirjoitus oli, oli velkakirja meidän piirongin laatikossa.

-- Ätsh! Tässä on sittenkin alla rikos!

-- Missä?

-- Tässä on se velkakirja. Se on Juuso Kalliolle siirretty ja hänelle maksettu.

Hannes selvitti miesten käynnin Maikille.

-- Juuso on sen pesästä varastanut! huudahti Maikki.

-- Niinkö luulet?

-- Mihin muuhun käsitykseen voi tulla!

Yhdessä he tutkivat siirtokirjoitusta. Se oli totisesti väärennetty.

Tässä olisi siis kysymyksessä velkakirjan varastaminen ja väärentäminen. Kaunis työ mieheltä, joka kantaa esivallan antamaa rahaa "rehellisyydestä"!

Hannes otti selvän, onko tämä kirja pesäkirjoituksessa. Ei sitä siellä ollut.

Hannes meni Karvisen emännän luo. Emäntä paraallaan lauloi virttä kahviserkkujensa kanssa. Sitten oli määrä lukea "Paratiisin yrttitarhasta". Kun Hannes tuli, lähtivät juoruakat tiehensä. Sillä he eivät oikein viihtyneet samassa seurassa, missä Hannes oli.

-- Rakas anoppi, alotti Hannes.

-- Se sinun anoppisi, uhosi emäntä.

-- Tehkää nyt ero Juuso Kallion kanssa! Minä varotan viimeisen kerran.

-- Koskeeko se sinuun niin kipeästi?

-- Koskee.

-- Koskekoon. Sinähän valmistatkin aina lähimmäisillesi pahaa. Mutta etkö nyt voi iloita, kun sait rikkaan vaimon, seminaarisälli?

-- Minä otin Maikin rakkaudesta, mutta en rikkaudesta. Jos tekin olisitte niin tehnyt, niin olisitte säästänyt itseltänne monta kyyneltä.

-- Köyhä rotta! Et kehtaa edes virttä veisata. Ja milloin olet käynyt ehtoollisella? Sielläkin käyn minä kahdesti vuodessa. Mutta sinä olet pakanaraukka, antikristus, juutalainen fariseus. Nytkin lähtivät jumaliset ihmiset sinua karkuun.

-- Mutta eikö emännän kanssa voi puhua järjen sanaa?

-- Juuso Kallio on minulle rakas. Meille hän käy raamattua lukemassa. Eikä tässä maailmassa ole häntä naisiin sanottu. Niin että semmoisen miehen minä tahdon. Ja kohta ovat kuuliaiset.

-- Sitä vielä kadutte.

-- Pysy kotonasi! Saithan tästä talosta sohvat, joilla sopii istua. Pakana sinä olet ja pakanana kuolet. Mutta jos teet kääntymyksen, niin minä annan sinulle kaikki anteeksi, senkin että Maikin perkeleen avulla viettelit. Kaikki annan anteeksi. Yksin senkin että Juuso Kalliota olet solvaissut. Vaikka Juuso on sinun rinnallasi kuin loistava aurinko.

-- On aurinko, joka pimeyteen sammuu, puhui Hannes harmistuneena.

-- Taas rupeat häpäisemään.

-- Teidän elämän onnen tähden varotan teitä ehdon tahdon menemästä toiseen onnettomaan avioliittoon.

-- Voi kuinka se tämä jälkimäinen on onnellinen! Sydämeni ilosta hyppää, kun sitä ajattelenkaan.

-- Mutta vielä se tuskastakin hyppää.

-- Ole höpsimättä! Kävisit ehtoollisella, niin sinusta lähtisi pois perkele. Se vanha mato sinua syöpi. Rukoile, hyvä mies, ja mene ehtoolliselle!

-- Olen sanonut teille viimeisen varottavan sanan ja nyt lähden. Anoppi on menossa kohti sellaista suurta surua, jonka rinnalla entiset olivat vielä pieniä. Perästä kuuluu.

Hannes lähti. Kotona neuvotteli hän Maikin kanssa.

-- Minun rakkaat siskoni! Voi heitä raukkoja, joilla on sellainen äiti, valitti Maikki.

-- Lapset pitää meidän pelastaa. Äidistä ei ole enää mihinkään muuhun kuin Juuso Kallion syliin. Sen kanssa se elää ja sen kanssa se hukkuu.

-- Mutta mitä aiot tehdä tuolla velkakirjalla?

-- Aion sitä asiaa tutkia ja neuvotella viisaimpien kanssa.

-- Mutta jouduta tuota tutkimustasi ennenkuin he ehtivät avioliittoon! Onhan hän silti minun äitini.

-- Minun pitää päästä lasten huoltajaksi. Ja kaksi nuorinta otamme tänne koululle. Juuso Kallio pitää saada kohta pois pesän holhoojan toimesta. Käyn nimismiehen kanssa asiasta puhumassa.

-- Olisi niin suuri asia, että juttu selviäisi ennenkuin äiti ehtii tulla vihityksi. Se vielä puuttuisi, että hän joutuisi varkaan ja väärentäjän vaimoksi.

-- Sietäisi saada äitisikin holhouksen alaiseksi. Mielestäni hän ei ole aivan selvällä järjellä. Tai hän on sitten noita onnettomia muoti-jumalisia, joita pintapuolinen uskonnollisuus on pilannut. Se on tuommoinen maaseudulla jonkunmoinen muotitauti, joka tarttuu henkilöstä toiseen. Sivistymättömät ihmiset ovat siihen hyvin halukkaat lankeamaan. Se on jonkunlaista uskonnollista unissa kävelemistä. Sen vastapainoksi tarvittaisiin juuri hyvää kirjallisuutta, joka arvostelukykyä kasvattaa.-- Ja nyt minulle selvisi oiva ajatus. Me tarvitsemme tänne Orjasaareen laina-kirjaston. Niin tuommoinen hullutteleminen ainakin vähenee. Mutta mistä pohjaraha?

-- Myötäjäisistäni saat panna sata markkaa kirjaston aluksi. Äidin sairaus sen kyllä ansaitsee, vaikkapa hän ei siitä kirjastosta enää paraneisikaan.

-- Oikein, Maikki!

Ja sitten he suutelivat Orjasaaren lainakirjaston perustajaisia.

XXVI LUKU.

"Suurlakko" oli humauksena käynyt läpi koko Suomen. Isänmaa oli vapaa. Kansa riemuitsi. Se oli tuonut mukanaan monta uutta ajatusta; monta uutta harrastusta, monta uutta aatetta. Mutta ennen kaikkea se oli työntänyt etualalle ennen sorretun ja halveksitun rahvaan.

Rovasti sattui olemaan lastensa luona Helsingissä koko "suurlakon" ajan. Meni sinne virkistyäkseen, mutta joutuikin siellä sellaiseen suuren pelon valtaan, että hän monesti olisi toivonut olevansa siellä kotona Ylä-Karjalassa. Hän näki silmissään yhtenään verta, kuuli korvissaan tykkien jyskettä ja haavottuneiden voihkintaa.

Mutta silti hän tahtoi nähdä silmästä silmään tätä pelättävää näytelmää. Ja mitenkäpä kotiin pääsikaan, kun rautatie oli lakossa.

Kaikista hirvittävintä oli rovastista kuulla sosialistien puheita rautatientorilla. Tuossa esimerkiksi nousee puhumaan tuolille keskellä aaltoilevaa ihmismerta nainen, jolla on tulipunainen hame, suuri tulipunainen hattu ja olan yli on käärittynä leveä tulipunainen vyö. Rovasti on taas näkevinään verta, sillä tuo tulipunainen väri on hänen vanhoille silmilleen hirvittävä väri. Sus sitten, kun se nainen räjähtää puhumaan! Se syöksee suustaan kuumaa tulta noiden toisten hurjapäiden aivoihin, puhuu ruumeista ja vapaudesta, väkijuomista ja porttoloista, kanuunista ja Sinebrykoffin oluesta. Ja aina panee painon sanan viime tavulle. Sekin loukkaa rovastin hienostunutta korvaa. Sitten kajahtaa "Internationale" monista tuhansista suista.

Julkisten rakennusten harjoille vedetään hirveän suuria tulipunaisia lippuja. Huudetaan kasakkien tulevan, juostaan henkensä takaa. Se on vallankumous!

Rovasti ei uskalla lähteä ihmisvirran mukana kenraalikuvernöörin talolle. Hän jää Kämpin kulmaan odottamaan, nousee sitten Senaatintorille ja siellä taas uusi hurjuus. Hänkin juoksee, taittaa sateenvarjonsa ja istahtaa väsyneenä Suomen pankin puistoon.

Sitten tulee pelottava pimeys. Ei missään tulta. Ihmiset kulkevat kadulla mukanaan pienet lyhdyt, kynttilät tai jotain muuta sen semmoista heikkoa katuvalaistusta. Kadut ovat täynnä hurjia huhuja... suuret sotalaivat saapuvat... tykkiväkeä on tulossa... suuri teurastus on oven edessä.

Ja Viaporin valonheijastajat heittävät hänen silmäinsä eteen kokonaisia maailmoja sähkövaloa.

Rovasti nousee säikähtyneenä ja rientää asuntoonsa. Mutta viimeisen kadun kulmassa on venäläinen sotilaspatrulli, kuuluu mahtava: "stoj" ja pistin kääntyy häntä kohti. Samassa hän näkee hevosten vetävän tykkejä Uudenmaan kasarmiin.

Ukko-vanhus on pyörtyä, mutta muutaman ystävällisen upseerin avulla hän pulasta selviypi, saatetaan asuntoonsa ja siellä häntä odottaa sama pimeys.

-- Onko valo jo maailmasta loppunut? huutaa hän harmistuneena ruotsinkielellä suuressa pimeässä kivikäytävässä horjuessaan, peläten lyövänsä päänsä halki minä hetkenä tahansa.

Avautuu ovi, tulee valoa huoneesta ja rovasti saatetaan sukulaistensa luo lämpöisen teen ääreen.

-- Nyt tulee loppu Helsingistä! huoahtaa hän väsyneenä ja painuu sohvan etäisimpään kulmaan.

-- Ja koko Suomesta! lisää hän painokkaasti.

Seuraava päivä on edellistään hurjempi. Ei poliiseja, ei järjestysmiehiä univormuissa, ei muita kuin puna- ja valkonauhaisia suojelusmiehiä, jotka ovat samoja sosialisteja kuin ne siellä rautatietorilla. Hirveitä huhuja... Satamassa on suuria panssarilaivoja, joiden tykit kaupunkia uhkaavat. Venäläistä sotaväkeä maaseuduilta saapuu pääkaupunkiin. Sitten kaduilla sairasvaunuja... ristimerkkisiä sairaanhoitajia... ja entiset suuret ravintolat on tehty väliaikaisiksi sairashuoneiksi!

Siis varmasti odotetaan verta! Rovasti pakenee asuntoonsa. Mutta Viaporin linnoitus näkyy sen ikkunaan kuin murhanenkeli, joka tällä viikolla lyö Helsingin asukkaat.

Niin edelleen jännitystä. Kaikki valta on työväellä... niillä kauheilla sosialisteilla...! Tämäkö on Runebergin kaupunki, tämäkö on senaatin ja yliopiston asunto?

Rovastin järjelle on kaikessa tässä pimeä arvoitus. Runeberg ei puhu mitään sosialisteista. Ja silloin kun hän -- rovasti -- ylioppilaana tässä kaupungissa monta vuotta perättäin asui, ei tuota väkiryhmää ollut olemassakaan. Mutta tässä on juuri se "kansa", jota hän inhoo, vaikka "isänmaata" rakastaakin. Ne entiset työmiehet olivat niin nöyriä, niin kilttejä, puhuttelivat ylioppilaita "nuoriksi herroiksi" ja olivat valmiit vaikka selkänsä paljastamaan, jos "studentit" tahtoivat sitä kepillään koetella. Mutta nämä nykyhetken työmiehet komentavat... ovat röyhkeitä... ja tänä kriitillisenä hetkenä ovat pääkaupungin määrääjämahti. Sillä heidän hallussaan on kaikki järjestysvalta, heidän lähettiläitään neuvottelee kenraalikuvernöörin kanssa maan valtiollisesta asemasta...!

Kuitenkin nämä sosialistit ovat juuri se "vulgus", josta Rooman keisariajan runoilijat puhuvat. Ja se "vulgus" tiesi roomalaisen maailman häviötä. Jokin maailma nyt sosialisteinkin käsissä särkyy...

Rovasti huokaa ääneensä päästä kotiin Ylä-Karjalaansa. Sillä se olisi salojen syvä rauha, siellä vielä rauhassa saisi joka päivä ryypätä tavallisen sherry-lasinsa, jonka tämä pääkaupunki jo monta päivää on kieltänyt, kun kaikki viinit ovat lukkojen takana.

Kuitenkin kaikki tämä kauhistus päättyi iloiseen loppuun. Rovasti oli mukana Etelä-satamassa, kun "Eläköön" laiva suuren manifestin kanssa saapui Pietarista.

Mutta kaikesta tästä olivat vanhan miehen aivot pahasti tärähtäneet. Kun hän pääsi kotiinsa Ylä-Karjalaan, nukkui hän kaksi viikkoa melkein yhteen kyytiin, sillä pääkaupungissa oli hän viikon valvonut ja vapissut.

Täälläkin kotona unissa kummittelivat "sosialistit".

"Isänmaa" oli pelastettu. Mutta siinä pelastustyössä olivat mukana vaikuttamassa nekin yhteiskunta-ainekset, jotka rovasti luki herrasväen murhamiehiksi.

Tämähän oli sanoin selittämätöntä. Onko siis heilläkin isänmaa? kysyy rovasti kummissaan itseltään.

Mutta hyvillään hän hieroo unesta silmiään, että ne "sosialistit" ovat siellä suuressa maailmassa monien kymmenien penikulmien takana.

Silloin hän muutamana päivänä saa kuulla pihalta seuraavan keskustelun, kun tuuli-ikkuna on auki.

-- Nyt on, Pekka, kansalla valta.

-- Mistä sen seppä-Matti tietää?

-- Se tieto on tuotu pääkaupungista, jossa kansa pani viikoksi herrat viralta. Ja samaten aiotaan tehdä täälläkin.

-- Että miten tehdä?

-- Pienennetään pappien palkat, kansakoulut suljetaan ja itse määrätään verot.

-- Miten luulette voivanne?

-- Nyt on, Pekka, kansalla valta. Pankki-Holopainen hommaa jo suurta kokousta, jossa otetaan esille se palkkausjärjestelmä. Pastorilla eivät sano olevan liiaksi. Mutta tällä rovastilla. Ja jos hän ei hyvällä suostu, niin pakottavat nyrkkivoimalla. Ja aikovat tulla pelaamaan "nakkia" rovastin suureen vierassaliin. Sillä nyt on kansalla valta. Ja viekkaudella ne papit sen palkkausjärjestelmänsä tänne toivat. Mutta vielä ovelampi kyyti sille takaisin mennä annetaan. Ja hyvässä lopussa potkaistaan sen mukana itse pappikin, sillä se on meille liian viini...

Rovasti säikähtyneenä paiskasi ilma-ikkunansa kiinni. Ja hän seisoi hetken aikaa kovasti vapisten.

Siis ne Helsingin "sosialistit" ovat jo täälläkin ja ne ovat omia pitäjäläisiä. Niitä samoja ihmisiä jotka monet herran vuodet ovat nöyrästi tuolla kansliahuoneen ovenpielessä asiansa toimittaneet, niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle tämän korean pappilan rakensivat, niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle vuodessa maksavat palkkaa kymmenen tuhatta markkaa ja ovat mielestään onnellisia, kun saivat täällä pappilassa kahvikupin ympyriäisen korpun kanssa...

-- Nyt täytyy maailman olla ylösalaisin! huokaa rovasti ja kävelee levotonna kamarissaan.