Part 11

-- Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan maallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi käskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän omissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän rakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on...

Rovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa. Mutta Hannes jatkoi:

-- Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten hyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi tiedämme...

Hannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se syntyi.

-- Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä, kylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin sen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn teiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin alla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi askeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää. Mutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka rinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte. Jos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi helvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen kyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä omatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin kutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi. Ja se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä omantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden. Neuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii! Näin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni.

Hannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti tottelemaan rovastia.

-- Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin pettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi pankki-Holopainen ja sulki Kallion suun.

Syntyi julma huuto:

-- Emme usko!

Rovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi.

Mutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli seisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä kuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa "eläköön" huutaen rovastin nenän sivu.

Rovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa pauhu kasvoi ja huuto kaikui:

-- Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin... Rovasti lähti pois silmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan kivillä.

Juuso Kallio arkana pakeni sivuovesta.

Hannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei tahtonut istua tuolilla, jota "mustan kansan" kädet kantoivat.

-- Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi pankki-Holopainen Hannekselle.

Hannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta.

XXII LUKU.

Palatessaan siitä suuresta kokouksesta, jossa pankki-Holopainen oli taas Hanneksen ystäväksi heltynyt, putosi Hannes keväiseen kylmään veteen, vilustui ja makasi parhaallaan kuumeessa. Kaksi viikkoa oli hän jo sairastanut. Mutta oli jo toipumaan käsin.

Maikki oli muuttanut koululle häntä hoitamaan. Se oli Hanneksesta niin sanomattoman rakkaasti tehty, että jo yksin Maikin teko sai häntä paranemaan.

Siinä he kahden olivat, mutta kylän pahat kielet siitä terävinä juorusivat. Sen juorupuheen oli Juuso Kallio alkuun pannut.

Silloin muutamana iltapäivänä saapui rovasti koululle. Hänen kasvoillaan oli tumma varjo ja hänen suupielissään katkera hymy.

Rovasti tervehti Maikkia, kysyi sairaan tilaa ja pyysi sitten saada kahden kesken puhua opettajan kanssa.

Maikki poistui. Rovasti puhui ensin Hannekselle yhtä ja toista, mutta sitten kävi vakavaksi ja ankaraksi.

-- Rakas opettaja! Minulla on teille hyvin, ikävää asiaa... liian ikävää... en olisi tahtonut tulla... mutta minut melkein pakotettiin... puhui rovasti.

-- Mikä asia se on?

-- Karvisen emäntä kävi tyttärensä puolesta minulle itkemässä, että...

-- Että...?

Hannes kääntyi kohti rovastia.

-- ... että hänen tyttärensä on täällä koululla.

-- Mitä siitä?

-- Luulee teistä jotain pahaa. Puhui, että häpäisette hänet, kun Maikkia täällä koululla pidätte... kylällä juorutaan...

Jo ymmärsi Hannes. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hän yritti nousemaan, mutta putosi takaisin vuoteeseen, yritti uudelleen, mutta putosi jälleen. Vavahtaen hän sitten värisevällä äänellä kysyi:

-- Uskooko rovastikin minusta sellaista pahaa, kun lähti tänne?

Hannes naulasi kuumeesta hohtavat silmänsä rovastiin, joka hätäytyi ja puolusteli:

-- Minun oli pakko lähteä. Hän määräsi, että minun pitää tuoda tyttö kotiinsa... ja seurakunnan esipappina en voi sallia, että... että nuori mies ja nainen... elävät näin yhdessä.

-- Teillä on siis näin alhainen käsitys kansakoulunopettajan siveydestä? kysyi Hannes ja meni samalla tajuttomaksi.

Sillä veri lämminnä koskena täytti aivot.

Rovasti huusi Maikin. Pantiin kylmiä kääreitä ja opettaja virkosi.

Maikki meni Hanneksen pyynnöstä pois.

-- Karvisen emäntä puhui asioista kuin ne olisi olleet tosia... sylitysten istumisesta... suutelemisesta... ja sitten täällä yhdessä olosta...

-- Mutta enhän sairaana voine tehdä syntiä.

-- Voittehan saada jonkun toisenkin hoitamaan... Hannes yritti taas ylös vuoteesta. Mutta ei päässyt.

-- Pöytälaatikossa on pieni rasia. Rovasti on hyvä ja ottaa sen sieltä ja aukaisee... minä itse en pääse ylös...

Rovasti teki niinkuin Hannes neuvoi ja sai käsiinsä kiiltävän kultasormuksen.

-- Se on kihlasormus. Ja onko synti suudella morsiantaan?

Nyt muuttui rovastin ilme. Pyysi, yhä pyysi anteeksi ja puhui:

-- Arvasinhan, että se vaimo hulluttelee. Se on niin tunnettu nainen... oli niin kovin ikävä, että minä tulin..., mutta nythän asia selvisi... Menkää Jumalan tähden avioliittoon...!

-- Nyt on mahdoton! Kesän päälle olisi menty, kun vain virkistyisin...

-- Onnea, lämmintä, sydämellisintä onnea... minä teidät vihin... ja... ja... sepä... oli ikävä, että tulin... Mutta tulkaa terveeksi, herra Kauppi. Minä hommaan teille lääkkeitä ja te paranette kyllä...

-- Kaikki tämä on Juuso Kallion aikaansaama.

-- Niinkö? Minä olen luottanut siihen mieheen... ollut kaksikymmentäviisi vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä...

-- Ja pettänyt papit ja talonpojat... yksin herrat ylemmätkin...

-- Voi olla tosi, sillä emäntä Karvinen puhui Juuso Kallion kehottaneen häntä tulemaan minun luo.

-- Siinäpä se. Minä sen arvasin.

-- Mutta annetaan nyt olla tämä minun käyntini aivan hiljaisuudessa...

-- Kernaasti minun puolestani. Se oli puukon pisto sydämeeni.

-- Älkää ottako asiaa niin vakavasti, kun olette viaton!

-- Kyllä tästä rovastin käynnistä kylällä soppa keitetään... oikein makea soppa juoruämmille, jotka juuri ovat emäntä Karvisen parhaat kylämiehet,... keitetään sokurista ja vehnäpullista ja rieskamaidosta... Rovasti olisi hyvä ja antaisi pienen ripityksen itse Juuso Kalliolle, ett'ei hän tekisi niin roistomaisuuksia Karvisen emännän kanssa.

-- Puhuin emännälle, mutta hän kielsi kaikki.

-- Vai niin. Olkoon sitten heidän oma asiansa. Synti saa aina kyllä palkkansa.

-- Mitä mielipidettä on opettaja Juuso Kalliosta? kysyi rovasti.

-- Että hän vielä jonakuna kauniina päivänä pettää itse rovastinkin.

-- Minua hänen on vaikea pettää.

-- Miten lie vaikea, mutta miehellä on sielu, joka ei arastele. Nyt olen jo kovin väsynyt...suonet ohimoilla jyskyttävät taas liiaksi.

-- Kyllä te paranette... otatte antipyriniä... antifebriniä... kyllä... kyllä... mutta minulla on vielä jotain asiaa opettajalle. Sanon sen ennenkuin liiaksi väsytte...

-- Olkaa hyvä!

-- Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä... sillä... sillä siihen olette liian nuori ja kokematon.

-- En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon... enkä siihen pystykään...

-- Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte... te olette pohjaltaan kelpo mies... hyvä poika ja kunnon nuorukainen... mutta... mutta... johtomieheksi ei teistä ole... Siihen tarvitaan hyvin paljon kokemusta... sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana tuovat...

Rovasti huokasi.

-- Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa... Ettekö tahtoisi nyt pyytää anteeksi...?

-- Kuinka loukkasin?

-- Te loukkasitte... tällaista vanhaa miestä... jolla on yli kuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on... yksin isänmaan paras silmämääränään.

-- Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty ratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme rakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras vitsoo... Oi, miten väsyn...!

-- Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt vastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin rakastan _isänmaata_... tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen kansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja likaista...

Hannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan katsoi rovastiin.

-- Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen talonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen maalit, joihin pyrkiä... niinhän tekee aina suuri runoilija... Runebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana... runoilijahan aina katsoo eteenpäin...

-- Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on.

-- On mielikuvituksessa.

-- Sitten minä olen pahasti pettynyt.

-- Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa talonpoikaa... jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka Runeberg malliksi antoi.

-- Mutta, herra Kauppi,... paha on, että te olette jäänyt niin vähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää, huomaan minä.

-- Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa syvälle... siten näkisi paheet... ja näkisi hyveet... edellisiä pois leikkaisi... jälkimäisiä kohottaisi... siten luodaan kultaluonteet... Runeberg-luonteet... joita herra rovasti rakastaa...

Hannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana pappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä talonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa.

Eikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen vieraiksi.

-- Eikö opettaja tahdo pyytää minulta anteeksi? Kyllä te loukkasitte minua... ehkäpä tietämättänne...

-- Jos loukannut olen, niin aina olen valmis hyvittämään.

-- Se on oikein. Mutta annatteko vielä lupauksen, että vasta ette minua loukkaa?

Hannes tuskastui. Taas lämmin koski hänen aivoihinsa syöksyi. Häntä väsyttikin niin hirveästi.

-- Te ette anna?

-- Mutta, hyvä rovasti, te kysytte enemmän kuin minä voin vastata. Tahallani en ketään loukkaa.

-- Se on oikein. Annatteko lupauksen, ett'ette vasta yllytä kansaa minua vastaan?

Väsymyksestä Hannes ei voinut kohta vastata. Rovasti kävi levottomaksi.

-- Te ette anna?

-- En ole yllyttänyt enkä yllytä, vastasi Hannes hiukan terävästi ja painoi silmänsä kiinni.

Hän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään kehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan.

Kun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille:

-- Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri lapsi...hopeahiuksinen lapsi... joka aina on elänyt vehnäspullalla ja mairitteluilla... kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää kehitystä hänellä ei ole koskaan ollut.

Rovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi.

Seuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt, hermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua, vavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja.

-- Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää taas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa..., puhui Hannes.

-- Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille, johon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä.

-- Toipumaan päin olen.

-- On se hauskaa. Sillä sinä... mutta uskallanko sanoa...?

-- Uskalla pois!

-- Saat hyvin ikäviä vieraita...

-- Keitä sitten?

-- Kirkolla pitää sinusta parhaallaan tutkintoa santarmiupseeri mukanaan pari töyhtöniekkaa...

-- Siis kaikkiaan kolme santarmia sairaan opettajan niskassa. Mutta ole sinä täällä, kun tulevat. Se on minulle suureksi lohdutukseksi. Mistä minua syyttävät?

-- Viimeinen ja raskain syytös on se, että suuressa kokouksessa vastustit kutsuntaan menemistä... sitten olet jakanut "kiellettyä" kirjallisuutta ja kiihottanut hallitusta vastaan...

-- Olen valmis ottamaan heidät vastaan. Tiedän saavani kärsiä, mutta minä kärsin kansani tähden... ja se lohduttaa... minulla on niin rauhallinen omatunto...

Hannes oli sentään kuolemankalpea ja hän hiukan tärisi. Kun hän puhui, oli äänessä syvän surun hillitty sävy.

-- Sinut on ilmiannettu.

-- Minä tiedän ilmiantajani.

-- Epäiletkö rovastia?

-- En toki... sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä voi olla.

-- Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua... voi teeskennellä... paljonkin niinkuin me kaikki ihmiset... mutta tämähän on jo maanalaista kataluutta... kansallista roistoutta... ihmisellistä mädännäisyyttä...

-- Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana pelissä, puhui Hannes.

-- Kuka se ilmiantaja lie?

-- Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä.

-- Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä puhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön.

-- Lähettikö sinut rovasti tänne?

-- Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin tulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan rehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan... käskemään... sormen viittauksillaan kaikki ohjaamaan... Sinä olet häntä vastustanut... hän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy. Minuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä rohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin.

-- Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi Hannes.

-- Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä silloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun velvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä jään.

-- Sitten minä olen turvattu. Sellaisia vieraita vastaan pitää meidän näyttää uljuutta ja rohkeutta, sillä jos he meidän vapisevan näkevät, niin he kohta kaiken raakuutensa oksentavat päällemme. Pää pystyyn, pastori, kun näet santarmin, ja se kunnioittaa sinua! Minä otan opiumia, nukun ja sitten olen valmis... Hae sinä itsellesi kirja ja lue sitä, puhui Hannes.

Näin he jäivät odottamaan santarmien tuloa.

Parin tunnin takaa kuului kannuksien helinää, venäjänkielistä puhetta ja santarmit paikkakunnan poliisin ohjaamina astuivat koululle.

Pastori nousi ja viittasi upseerille olemaan hiljaan, osottaen nukkuvaa opettajaa.

Upseeri hetken mietti, otti suuren paperin taskustaan ja kantoi sen pastorin nenän eteen. Se oli opettajan vangitsemismääräys.

-- Hän on sairas, puhui pastori venäjäksi upseerille. Upseeri nauroi.

-- Aa... heittäypi...

-- Ei heittäy... Minä olen seurakunnan pappi enkä voi valehdella.

-- Aa... pappi! Upseeri kumarsi.

-- Niin... pappi olen... ja kiellän sairasta miestä kodistaan pois viemästä.

Samassa heräsi Hannes, näki vieraat ja pyörtyi.

Maikin itku kuului eteisestä, josta hän tunkeutui kamariin. Pihalle oli kokoontunut koko kylän väki.

Upseeri taputti Maikkia poskelle. Pastori varotti upseeria. Siitä upseeri pahastui ja sanoi:

-- On vankilassa lääkäri. Me viemme.

-- Te ette vie! huudahti pastori hehkuvin poskin. Upseeri komensi miehensä pukemaan Hanneksen.

Itse hän sillä välin tarkasti huoneet. Sulloi papereita laukkuunsa ja vihelteli, että seinät kaikuivat. Hannes oli vironnut, lukenut vangitsemiskäskyn ja auttoi itsekin pukeutumistaan.

-- Onko teillä lupa sairaatkin vangita? kysyi Hannes.

-- On lupa, vakuutti toinen santarmi, joka puhui suomea.

Upseeri komensi miehensä kantamaan Hannesta ulos. Maikki syöksyi kiinni opettajaan, mutta upseeri irrotti hänet pois.

Hannes pyysi pastorin pitämään huolta Maikista.

-- Se on minun morsioni...! kihlattu morsioni... huusi Hannes lujalla äänellä.

Nyt tässä tapahtui heidän kihlausjulkaisunsa.

Pihalla pudistettiin santarmeille nyrkkiä ja haukuttiin. Juuso Kalliokin oli joukossa. Mutta pelästyi ja pakeni talonsa kellariin. Siellä hän oli sen päivän ja yön.

XXIII LUKU.

Hannes istui lääninvankilan pihalla ja antoi ilta-auringon lämmön itseään hyväillä. Vahdit olivat hänelle kuin ystävät ja usein vankilan johtajakin hänen kanssaan puheli. Juuri äsken oli hän kirjoittanut kirjeen Maikille ja lähettänyt kaikille siellä Orjasaaressa terveiset. Tämä Orjasaari oli vankilassa muuttunut hänelle maailman ihanimmaksi kolkaksi, sillä sinne kaikki hänen harrastuksensa ja haaveensa palasivat. Siellä hän ajatuksillaan askaroitsi hereillään ollessaan; siellä hän unissaan eli ja toimi. Kuka siellä koulua pitää? Kuinkahan Maikki itkee? Onkohan siellä kevät jo joutunut? Ja monta, monta muuta kysymystä pulpahti itsestään esiin hänen sieluunsa vastausta saamaan.

Nyt on hänen jo aika mennä huoneeseensa. Hän nousee ja menee. Hänelle suodaan vapautta paljon enemmän kuin tavalliselle vangille ja hänen koppinsa on valoisa kamari, jossa on tavalliset huonekalut. Hän saa kirjoja lukeakseen ja vankilan johtaja on lainannut hänelle viulunsa, jolla hän voi huvittaa yksinäisiä hetkiään. Tämä johtaja on isänmaan ja kansan ystävä ja kärsii enemmän kuin Hannes itse hänen olostaan vankilassa. Hän koettaa lähentyä, koettaa keksiä huvitusta ja tänään laski hän nuoren koiranpenikkansa Hannekselle kamariin seuraksi. Ystävällinen henki Hannesta täällä vankilassa ympäröi, sillä santarmien raakuus loppui vankilan portille.

Pari viikkoa on hän täällä saanut olla. Johtaja vakuuttaa hänen kyllä kohta vapaaksi pääsevän. Muille pelotteeksi kutsunnan ajaksi ne santarmit Hanneksen tänne toivat, vakuuttaa johtaja.

Kun Hannes oli päässyt huoneeseensa, laskeutui hän makuulle, vuoteelle lukemaan. Tuokion oli hän ehtinyt siinä olla, kun kuului ääntä ja askeleita hänen huoneensa ulkopuolelta. Hän hypähti pystyyn. Ovi avattiin. Ja samassa pikku pastori sieltä kotipitäjästä lensi hänen kaulaansa.

-- Nyt olet vapaa! huuteli hän ja syleili Hannesta.

Johtaja, joka oli pastorin kanssa, vahvisti sanoman todeksi. Hän meni pois ja jätti molemmat ystävät kahden.

Hannes rupesi isännäksi, pyysi pastorin istumaan ja olemaan kuin kotonaan.

He molemmat nauroivat.

-- Mutta kuinka sinä täällä olet? kysyi Hannes.

-- Aina siitä asti, kun ne sinut veivät, olen puuhannut virastojen kanssa saadakseni sinut vapaaksi. Olen juossut ja kirjoitellut. Tänään sain maaherran päätöksen, että olet vapaa.

-- Kiitos, rakas veli!

-- Maikilta paljon terveisiä! Hän on ollut koko ajan meillä. Vaimoni on häntä hoitanut kuin pientä lasta... tyttö-raukka luuli sinut jo viedyn ainiaaksi.

-- Siitäkin kiitos!

-- Koulusi pitäjäksi hommasin rovastin luvalla muutaman pitäjämme kiertokoulun opettajan. Se on ollut lähdettyäsi herkeämättä toimessa.

-- Kiitos siitäkin!

-- Sinä olet kohtalosi kautta tullut pitäjäläisten erityiseen suosioon. Sinusta puhutaan kuin miehestä, jolla on suuri maine...

-- Siis kaikki tämä surkeus kääntyi hyväksi!

-- Ja nyt lähdemme kotimatkalle. Minä olen kaikki valmistanut.

Hannes nyt vuorostaan syleili pastoria ja heidän molempien silmät kostuivat.

He lähtivät.

* * * * *

Palatessaan pani Hannes kirkolla itsensä ja Maikin kuulutukseen. Pastori oli puhemiehenä. Rovasti itse tahtoi tulla vihkimään. Hän oli Hannekselle hyvin ystävällinen, valitti Hannekselle sattunutta ikävyyttä ja ilmoitti omasta puolestaan taistelevansa vakaumuksellaan ilman santarmien apua.

Kun Hannes pääsi takaisin koululleen, olivat siellä kyläläiset häntä vastassa kahvia ja vehnästä tarjoten. Joku yritti pitämään hänelle puhetta. Häntä käteltiin, toivotettiin tervetulleeksi ja ihasteltiin. Tämä matka oli tehnyt Hanneksen koulupiirinsä suureksi mieheksi, johon kaikki katsoivat kunnioituksella. Ja heidän sydämensä lämpeni tälle nuorelle miehelle, joka rohkeni seistä korkeampia voimia vastaan.

-- Johda meitä ja me seuraamme sinua! luki Hannes heidän silmistään kuin avatusta kirjasta.

Tämä vankila-retki oli toinen suuri voitto hänelle ja valistusasialle Orjasaaressa. Takalistoilla ovat sydämet jäykät ja tulevat liikutetuiksi vain suurista merkkitapauksista. Kunniapaikasta Orjasaaressa ei kenenkään tarvinnut enää kilvoitella Hanneksen kanssa. Hän oli heidän itsemäärätty johtaja.

Taas oli lehti Orjasaaren valistushistoriassa kääntynyt: Juuso Kallion valta oli loppunut, ihailunsa hävinnyt ja hänen rahansa "rehellisyydestä" tummennut.

* * * * *

Jonkun päivän takaa Hanneksen tultua ilmestyi pankki-Holopainen hänen kamariinsa. Mies oli iloinen ja lempeällä mielellä.

-- Olipa opettajassa miestä. Semmoista sitä pitää talonpojankin ihailla. Uskalsit nousta korkeita herroja vastaan, uskalsit... uskalsit... oikeinpa pidän sinusta!

Holopainen puristi Hanneksen luisten käsivarsiensa väliin ja huokui henkeä hänen otsalleen.

-- Sinä se olet mies... sellainen mies... joka meille sopii... et ole herra... sinä taistelet herroja vastaan... nyt pitäisi saada aikaan suuri talonpoikien kapina... ja rupea sinä meidän päälliköksemme... me nujerramme... me lyömme... me Suomen herroista pelastamme...! Ja ensiksi alamme siitä palkkausjärjestelmästä... Käske sinä vain ja minä pitelen rovastia kuin kissa hiirtä...! Se herra se sai sinut vankilaan. Nyt _sinä_ kosta... kostathan...?

-- Hys!

-- Kyllä sinä kostat...?

Holopainen taas puristi hyvin lujasti Hannesta rintaansa.

-- Rovasti on syytön minun vankilassa olooni...

-- Ei ole. Minä panen pääni pantiksi!

-- Olette väärässä. Hän _on_ syytön.

-- Etkö vieläkään kosta? Sinä olet kummallinen mies. Mutta sen suurempi olet. Minä tiedän, että vielä tulee aika, jolloin rupeat _meidän_ johtajaksemme. Sinä olet viisaampi kuin me ja ymmärrät odottaa..., kunnes kahdestoista hetki lyö ja silloin ovat herrat ja virkamiehet raunioina... niin... niin... niin...

Holopaisella oli silmät kyyneleissä. Hän puhui edelleen:

-- Se on minulle se elämäni suuri kysymys... se sukuperintö...

-- Joka on vain hullun houre!

-- Niinkö...?

Holopainen ihmeissään katsoi Hannesta.

-- Niin.

-- Sinä minulta vain turhaan salaat aikeesi. Se hetki tulee vielä, jolloin me tapaamme toisemme käsikädessä...

-- Niin taistelemassa _virkavaltaa_, mutta emme yksityisiä virkamiehiä vastaan. Huono aate on tapettava, mutta eivät ihmiset, jotka se aate on vallannut...

-- Aate tai ihmiset... se sama, kunhan _jotain_ tapetaan, mikä meitä talonpoikia sortaa, puhui Holopainen jo ilostuen.

Hän lähti.

* * * * *

Muutamana koulun tämän lukuvuoden aivan viimeisistä päivistä kuulee Hannes pihalta kovaa huutoa ja melua. Hän menee katsomaan. Pojat siellä pihalla hyvin monessa ryppäässä teuhaavat. Aina kulkee yksi edellä, pari kolme sen jäljestä keskellään yhtä poikaa retuuttaen. Ja huudetaan ja melutaan.

-- Mitä nyt teette? kysyy Hannes.

-- Me leikimme opettajaa, vastataan.

-- Mitä leikitte?

-- Opettajaa ja santarmeja, huutaa muuan lujemmin.

-- Mutta miksi niin hirveästi huudatte?

-- Me kaikki tahtoisimme olla opettajana. Ja siitä kina, kuka saa olla opettaja.

-- Miksi juuri opettaja?

-- Jokainen tahtoo meistä kärsiä isänmaan tähden.

-- Hyvä! Mutta jokainen vuorollaan.

Hannes liikutettuna meni kamariinsa. "Esimerkki on kaikista paras opettaja", sanoo jo vanhin pedagogikka. Sen nyt tuossa samassa Hannes aivan vereksenä näki.

Hannes palasi ja kysyi pojilta:

-- Kuka teille tuon leikin neuvoi?

-- Ei kukaan. Itse sen opimme, kun näimme opettajaa vietävän.

-- Oletteko sitä kauankin leikkineet?

-- Aina siitä asti kun opettaja vietiin, kuului vastaus.

-- Tekikö se teihin niin syvän vaikutuksen?

-- Me itkimme. Ja vielä kotona me itkimme.

-- Kuka teille sanoi, että minä isänmaan tähden kärsin?

-- Pastori.

-- Mitä muuta hän sanoi?