Part 13

Sillä nuo Helsingissä tuntemansa kauhut, näkemänsä katukohtaukset ja muut melskeet täyttävät hänen aivonsa tuskaa tuovalla verivirralla. Mutta nyt ne ovat siirtyneet tänne hänen omaan kotiinsa ja _hän_ on juuri se vihan jumala, jota vastaan uusi usko ryntää.

-- Se on kansa, joka murtaupi näyttämölle, kuiskaa hänelle povesta sisäinen ääni.

Aikovat hänen palkkansa pienentää, aikovat hänelle tehdä ruumiillista väkivaltaa, aikovat tulla hänen saliinsa pelaamaan korttia!

Telefooni soi. Siinä joku ystävä ilmoittaa rovastille, että naapuri seurakunnan kirkkoherra on karkoitettu pois pappilasta, on pappilan ikkunoita särjetty, kansakoulussa opetus väkivallalla estetty ja että täällä omalla kirkonkylällä rahvas parhaallaan kokoontuu uhkaavaan kokoukseen.

-- Isänmaa on raakalaisten käsissä! huutaa rovasti.

Lyö telefoonin kiinni ja juoksee hätäytyneenä huoneesta huoneeseen, etsii palvelijoita, huutaa renkejä, mutta ei saa käsiinsä muita kuin renkipojan.

-- Missä ovat rengit ja piiat? kysyy hän pojalta.

-- Ovat menneet kokoukseen, vastaa poika ja virnailee vasten silmiä.

Siis omat palvelijatkin menneet "kokoukseen" ja hänet hyljänneet! Hän oli yksinään koko suuressa talossa, sillä renkipoikakin juoksi häntä pakoon.

-- Jospa edes ruustinna eläisi, jospa lapset olisivat kotona!

Mutta ruustinna on kuollut monta vuotta takaperin ja lapset ovat Helsingissä opiskelemassa.

-- Hyvä Jumala! huutaa rovasti ja vaipuu sohvalleen käsi otsalla ja silmät kyyneleissä.

Ranskan suuri vallankumous sukeltaa hänen silmiinsä. Hän näkee sansculottien punaisia myssyjä piikkimetsän lomitse väkevän absinthin katkussa, joka ilman täyttää. Juopunut, eläimellinen joukko räyhää ja vie mestauslavalle kuningastaan Ludvig XVI:nnetta, jolla on hänen omat kasvonpiirteensä ja muhkea vartalonsa. Se onkin hän itse, joka viedään guillotiinille...

Rovasti pyörtyi. Mutta selvisi omia aikojaan.

Hän juoksee moottoriveneelleen ja koettaa saada sitä lähtökuntoon. Kultaa, hopeaa ja arvopapereita on hänellä taskut täynnä. Rahalippaansa hän viskaa veneeseen ja suuntaa sen suurelle selälle.

-- Nyt on kansalla valta!

Niin rohjetaan huutaa hänen nenänsä alla hänen omassa pihassaan ja huutajana ei ole kukaan muu kuin hänen oma Matti-seppänsä...

Ja tuo Matin puhe kasvaa. Se saa siivet. Kasvaa, kasvaa, kasvaa... menee kylästä kylään, talosta taloon, mökistä mökkiin...

-- Nyt on kansalla valta! kaikuu läpi pitäjän yltyvä huuto.

Mutta rovasti harhailee rahoineen ja kalleuksineen moottoriveneellään suurella selällä jäisessä vedessä marraskuun kylmässä usvassa.

Tämä on suurlakon jälkisoittoa täällä takalistoilla.

XXVII LUKU.

Hannes oli juuri saapunut kotiinsa nimismiehen luota, jolle hän oli jättänyt lopulliseksi toimeksi tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan Juuso Kalliolle. Sitovia todistuksia oli ilmaunut, sillä muitakin velkakirjoja Karvisen pesästä oli oudoilla teillä.

Mutta asiasta ei Juuso Kallio mitään aavistanutkaan.

Nimismiehen luona oli ollut puhetta, miten suurlakon jälkimainingit täällä takalistoilla vyöryvät. Metsät olivat ruvenneet elämään niiden lyöminä ja salot heräsivät outoon jyrinään, tahtoen nekin jyristä omilla äänillään. Kaikki vanha tyytymättömyys rahvaassa nousi nyt suuhun ja kuohuili vihaisina puheina. Koko Ylä-Karjalan "musta kansa" oli ärtynyt ja kohotti pelottavana päätään. Pappeja uhattiin, kansakoulut aiottiin lyödä lukkoon ja kaikki verot poistaa. Se oli sitä takalistojen pimeimmän väen "vapautta". Ja täyttä kurkkua huudettiin, että nyt saadaan itse tehdä mieluiset lait. Pelottavia miesryhmiä kulki teillä, jotka tyytymättömistä kuohuivat.

Muutamassa seurakunnassa oli kunnallislautakunnan esimies eksynyt tämän "mustan kansan" johtajaksi.

-- Nyt tarvitaan tiukka järjestysvalta. Kokekaa tekin siellä omalla puolellanne niitä rauhoittaa! oli nimismies Hannekselle hyvästellessään puhunut.

Nimismies tässä liikkeessä näki yksinomaan "mustan kansan" ärtymistä. Mutta Hannes ymmärsi, että juuret ovat syvemmällä. Se oli kansan vapauden harrastus, joka täälläkin kuohuu, ja vain pieni haara siitä on "mustan kansan" harhaisku. Monet vuodet oli oltu kuin ummehtuneessa, kiinnisidotussa säkissä. Nyt oli säkki avattu ja sieltä kurkistivat ulos kirkkaaseen ilmaan kansan kalpeat kasvot, joita äkkinäinen valo huikaisi. Ja siitä huikaisusta tämä melske ja kohina, tämä jymy ja uhmailu... mutta sitä ei jaksanut nimismiehen virkavaltainen sielu tajuta.

Omasta puolestaan oli Hannes riemusta juopunut.

Maali, jota hänkin oli takaa-ajanut, oli saavutettu. Suomi oli vapaa. Kansa oli nostettu valta-asemaan. Hurraa...! hurraa...!... hurraa...!

Samassa ilmestyi Holopainen hänen kamariinsa, hänkin huusi "hurraa" ja puristi Hanneksen luisiin käsiinsä. Ja sitten hän iloisena huudahti:

-- Nyt on se suuri talonpoikien kapina alkanut! Parin päivän takaa on meillä talonpojilla iso kokous, jossa pappien palkkausjärjestelmä kumotaan. Pastorille annetaan kyllä hänen osansa, sillä se ei olekaan niin suuri ja hän on kansan mies. Yhteinen toivomus on että sinä tulet kokousta johtamaan...

Holopainen veti esille hyvin paksun lompakkonsa, painoi pöytään Hanneksen nenän eteen sadan markan setelin ja puhui:

-- Tuon saat palkaksesi, jos tulet.

-- Onko teillä aikomus myös kouluja hätyyttää?

-- Tämä koulu suljetaan ja kaikki muut, paitsi kirkonkylän. Mutta elä sinä pelkää jääväsi leivättä! Kansa on valinnut sinut kirkonkylän koulun opettajaksi.

-- Mutta mitä aiotte koulutaloilla tehdä?

-- Niistä sitten jäljestäpäin päätetään. Papeilta otetaan myös pois puustellit.

Holopainen nauroi hyvin hyvillään.

-- Mutta millä voimalla nämä teette?

-- Nyt on kansalla valta. Herrat pois peräsimestä!

-- Ettekö ymmärrä, että siten menette lain ulkopuolelle?

-- Lain laatii kansa.

-- Laatikoon vain. Mutta ensin on vanha laillista tietä kumottava. Papit ja puustellit ja koulut seisovat lain tukevalla pohjalla.

-- Entä se palkkausjärjestelmä? Seisooko sekin?

-- Silläkin on muodollinen laillisuus.

-- Mikä on?

-- Lain muoto.

-- Sitäpä en ymmärrä.

-- Se tahtoo sanoa että se on päässyt voimaansa täysin laillista tietä.

-- Se on tullut meille viekastelun tietä.

-- Mutta laillisesti se on kumottava.

-- Me sen kumoamme!

-- Mutta siihen tarvitaan myös rovastin suostumus.

-- Jos hän ei hyvällä suostu, niin me _pakotamme_...

-- Tulette siis käyttämään ruumiillista väkivaltaa?

-- Käytämme, jos ei muu auta. Tässä on mies, jolla on leveä rinta. Ja minä olen kaivaten sitä hetkeä odottanut, jolloin tästä asiasta siellä pappilassa saan seisoa rovastin kanssa nenätysten.

-- Vieläkö vävynne kulkee rovastin asioita?

-- Minä annoin pojalle selkään, hän teki katumuksen ja tekee nyt niinkuin minä käsken.

-- Mies taitaa olla pehmyt.

-- Mikä muu auttaa? Ihminen pehmenee minun edessäni.

Se oli taas pankki-Holopainen, joka puhui.

-- Korjatkaa pois setelinne! En puutu, en tartu puuhiinne. Ja sanon teille, että jos laittomuuksiin ryhdytte, niin sitä vielä katkerasti kadutte, sillä nyt _taas on Suomessa laki voimassa_.

-- Vieläkö petyin sinusta? Olet kummallinen mies. Mutta tässä on luja nyrkki ja varo sinäkin sitä...!

Holopainen näytti luista kouraansa ja oli nähtävästi hyvin vihainen.

-- Isäntä laskee leikkiä...

Samassa paukahti nyrkki Hanneksen pöytään. Se meni halki. Maikki syöksyi säikähtyneenä katsomaan.

-- Isäntä maksaa toisella kerralla pöydän..., puhui Hannes tyynesti.

-- Siinä on jo maksu! ärjäsi Holopainen, jätti satamarkkasensa pöytään ja lähti.

Holopainen meni Juuso Kallion luo.

-- Onko sinussa, Juuso, enään ollenkaan talonpoikaa? Muistatko, että rengistä aloit? kysyi Holopainen aluksi Juusolta.

-- Mitä tyhjää härnäät!

-- En härnää. Mutta muistutan sinulle, että sinä olet yhtä luuta ja lihaa meidän kanssamme. Pyrkivät sinusta kyllä tekemään herran ja rahankin rintaasi laittoivat. Sauva kädessä kuljet ja herrastakissa käyt, mutta sittenkin olet talonpoika. Heitä pois se herrain hännysteleminen ja rupea meidän talonpoikien johtajaksi! Kokouksia olet tottunut pitämään, olet kynänkäyttäjä, tunnet pykäliä ja parakraahveja, rupea meidän mieheksemme!

Juuson silmät leimahtivat: Oliko tässä hyvä ja antava apaja?

-- Että mitä tarkoitat?

-- Oletko herra vai talonpoika?

Juuso häkälteli, nosteli sorttuukinsa helmoja ja käveli kuin kuumilla kivillä.

-- Puhu asiasi selvemmin!

-- Nyt on kansalla valta ja herrat pois ja herrain palvelijat...!

Juuso säikähti, kävi kalpeaksi ja huusi:

-- Aiotko uhata?

-- En suinkaan. Tulin kuiskaamaan sinulle korvaan, että me maksamme sinulle hyvin -- saat sata markkaa -- kun pidät ylihuomenna kokouksen, jossa se kirottu pappien palkkausjärjestelmä kumotaan...

Juuso riemastui, mutta kävi kylmäveriseksi ja tinki.

-- En rupea sadasta, sillä se on vaarallinen kokous.

-- Paljonko vaadit?

-- Kaksisataa vaadin. Niin sitten.

-- Voi h--vetti, kun olet kallis! Olet helpolla tottunut rahaa saamaan. Mutta me maksamme. Sillä tässä on kysymyksessä meidän talonpoikien valtakysymys: mekö vai herrat voitamme?

-- Niin on. Talonpoika olen minäkin. Ja kärsin yhdessä teidän kanssanne. Nyt siis aiomme hyökätä rovastin kimppuun --?

-- Niin juuri... juuri niin. Niinkuin torveen puhuit... rovastin kimppuun käydään, niin että jyrisee... Pastori-raukka olkoon rauhassa. Se on siivo ja hiljainen mies. Mutta se valkotukkainen piispa... se viini keisari... juuri sen kimppuun me käymme... että... että... roiskis!

-- Nyt on kansalla valta!

-- Nyt on kansalla valta! säesti Holopainen riemastuen Juusoa.

-- Meillä se nyt on valta... meillä talonpojilla..., änkytti Kallio.

-- Niin... meillä sorretuilla... köyhillä talonpojilla! vakuutti Holopainen.

Juuso haki esille viinapullon, sokeria ja kylmää vettä.

Ja siinä sitä sitten juotiin takaliston vhiskyä.

-- Onko kokouksessa muita asioita? kysyi Juuso.

-- On. Kansakoulut suljetaan!

-- Ne joutavatkin! Rahaa vievät jumalattomasti ja herroja kasvattavat.

-- Verot poistetaan!

-- Juuri minun ohjelmani! Ryypätään oikein keisarin kotka!

He kaatoivat suuret ryypyt kurkkuunsa.

-- Muistatko, Holopainen, sitä ihanaa aikaa, kun minä olin kunnallislautakunnan esimies?

-- Miksi en muistaisi.

-- Kun ei ollut veroja juuri mitään...!

-- Se oli ihana aika. Sinut nostamme jälleen johtoon.

-- Ja silloin koulutkin loppuvat.

-- Lupaatko sen?

-- Lupaan.

-- Papeilta otamme myös puustellit.

-- Otamme! Voi, kuinka sydämeni riemusta hyppää!

-- Meitä on tässä kaksi suurta ja onnellista. Ja tästä puoleen olemme me pitäjän johtajat, puhui pankki-Holopainen, nousi ja löi näppiä.

-- Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain vihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt herroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin ystäväksi, mukamas... mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen pohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka olenkin muka tämän kasarmin täällä esimies... näes... herrat panivat siksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen pahasti pettänyt... oikein summamutikassa pettänyt!

Juuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät toisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä.

Siinä oli todellakin pari iloista miestä.

Juuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä enään vetele... pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja niiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen murskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat, sillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika, jonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään.

XXVIII LUKU.

Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.

Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!

Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen, naapuritalon, vanhimman pojan.

He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta kuolemasta.

Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo:

-- Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa. Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin...!

Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.

Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten lähdetään koululle.

-- Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani, sieltä ennen rauhallisesta pappilasta...

-- Ketä pakoon?

-- Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi... vallankumouksellisiksi... himoavat minun vertani... oih!

-- Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?

-- Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla... Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan... Olin suurlakon aikana pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan. Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä... herrastalot palavat... säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan... tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa... ja sen sielläkin toimittavat sosialidemokratit...!

Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee valtakunnastaan jalokiviensä kanssa.

-- Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin vanhoja näkökantoja poltella... voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin... paljonkin!

-- Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle?

-- Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö ei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä mieltä...

-- Huomaan, että olette nuori... että olette voitosta juopunut... mutta minä luotan teihin... sentähden teidän luoksenne pakeninkin harhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en sovi uuteen aikaan...

-- Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava sitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa.

Rovastin silmät kirkastuivat.

-- Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin.

Tultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan.

Siinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä oli kokonainen suuri omaisuus.

-- Jos tämä lipas putosi järven pohjaan... niin minä olisin nyt köyhä mies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt annatte?

-- En muuta kuin lämpimän kiitoksen.

-- Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut, mutta nyt pyydän anteeksi... Saanko sanoa teitä ystäväkseni?

-- Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille molemmille?

-- Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki! Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa, jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin... Tämän sata markkaa annatte nuorelle Kähköselle... toiselle pelastajalleni.

Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.

Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.

Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina... ei verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa. Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi... pahankurinen, mutta samalla arka... ja nyt se vitsoja sai...

Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:

-- Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?

-- Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.

-- Ja nyt olette tyytyväinen?

-- Olen.

-- Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin silmäteräänsä... teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy vastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä koti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon -- nyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja, jota ei minulle koskaan suotu... Kun minä harhailin tuolla selällä kylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä, kurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä välttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka keskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla siellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni... Oi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan tuntematta sisäistä kutsumusta... ja juuri sentähden olen _nyt_ näin onneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän mielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on ennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni... Täälläkin sisässäni... sydämessäni käy raateleva... repivä... yltyvä vallankumous. Halveksikaa minua, sillä minä olen ollut n.s. _leipäpappi!_ Ja juuri siksi olen nyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren opettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys minun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten hirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska... oi... oi... oi!

Hanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten mieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä.

Onhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti?

Hannes etsi sen rovastille.

-- Ja nyt hyvää yötä.

Rovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi silmiin. Hannes heitti hänet yksin.

Aamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta nyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä.

-- En nyt enää mitään pelkää... en mitään, sillä nyt minä luotan Jumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt, jos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin Kristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen, olen kaikki ansainnut... kaikki itse valmistanut... kaikki... kaikki... -- Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee... valkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua!

Rovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä.

Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:

-- Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy... puhumassa rauhan sanaa...

Hannes lähti häntä saattamaan kotiin.

XXIX LUKU.

Rovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä. Mutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön himmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki -- Juuso Kallio. Se kieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen värisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin näkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja sieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja vahtivuoro.

Kun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa astui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen valo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun päässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos hän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei hän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja sentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta, nyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän kuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa palkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja Kauppi oli se ainainen valon sankari -- hänet ajettaisiin pitäjän rajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois!

Ennen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli vanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin verottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut ajatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin ne: Verot pois!

Kuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti ja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava ja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen hetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita.

Kokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista, semmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty. Perimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet kokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille ihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona tavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset kärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli ruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä paloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat, kun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten vihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat.

Mukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita toisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn sysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat upseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi.

Juuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi:

-- Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa!

Näin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun se oli loppunut, alkoi Juuso puheensa:

-- Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä vieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt minä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi muuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on talonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia... Nyt on niille tullut ankara tuomiopäivä... Nyt antakaa te, talonpojat, herrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka heitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa tähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi... Hyi herroja!

Enempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden asestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi selälleen miesten niskaan.

Kohta oli nimismies siinä saaliin jaolla.

Mutta nyt astui pankki-Holopainen esiin:

-- Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen.

-- Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies.

-- Kuka se on?

-- Juuso Kallio.

Mutta nyt Juuso virkosi ja huusi kamalasti: