Part 10

-- Lieneekö tuollaisia kerääjiä kuin vävynne ollut muitakin?

-- Juuso Kallio rovastin neuvosta on kulkenut pitkin piiriä noukkimassa pois niitä opettajan jakamia.

-- Ja on saanutkin?

-- Lie saanutkin.

-- Harmillista, että kansalainen joutuu kansalaista vastaan asiassa, joka kaikille on kallis. Keinoista vain ollaan eri mieltä. Mutta ei täällä saa pelästyä uhkauksista.

-- Minäkö niistä pelästyisin! Hui hai --!

-- Olette jäntevä ja suora. Sellaisena isäntää ihailen.

-- Saanko minä varmasti sen kasvattitytön? kysyi emäntä vähin.

-- Saat.

-- Ja saan kouluttaa?

-- Saat.

-- Lähden jo opettajan palatessa sitä noutamaan, jos antavat.

-- Mene nyt ja laita meille oikein hyvä aamuruoka! Emäntä lähti.

-- Kyllä tyttärennekin kanssa vielä välit selviävät, kuiskasi Hannes emännälle, kun Holopainen oli mennyt piippuaan ottamaan.

-- Sanokaapa, opettaja, mitä oikeastaan noilla virkamiehillä tehdään? kysyi Holopainen palattuaan piippu suussa.

-- Ovat ne yhteiskunnassa välttämättömät.

-- Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut?

-- Kaikilla niillä on tehtävänsä.

-- Ja sitten huimaavat palkat.

-- Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä.

-- Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan hartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa syövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja, lenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat kortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla. Ja kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät. Isä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun virkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten vainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: "Vihaa herroja, niitä majavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne syövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme." Ja minä olen vihannut ja vihaan.

-- Isäntä on virkamiesten ankara vihamies?

-- Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia, möhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita... kaikkea tätä sentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole _minulla_ vatsa liian itrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja... mutta olenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla nousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko työmies.

-- Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään, mihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata.

-- En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla... sitä hän osaa...!

-- Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet, nauroi opettaja.

-- Siellä saa asua, kun kerran talon laitoin... ja tyttöni vuoksi laitoin.

-- Tämä pieni kylmyys menee vielä ohi. Hän tuli eksyneeksi vain rovastin, sellaisen komean herran, pyyntöihin.

-- On minulla vielä opettajalle ehdotus.

-- Ja mikä se on?

Holopainen meni aivan lähelle opettajaa, katsoi häntä mielistelevästi silmiin, otti hymyn suupieliinsä ja puhui:

-- Kun nyt rovasti vastustaa opettajaa, niin opettaja vastustakoon rovastia! Se palkkausjärjestelmä...

-- Annetaan se olla!

-- En minä anna olla! tiuskasi tiukasti Holopainen. Opettaja katsoi häntä pitkään. Noin leimahtavaa, noin kirpeää katsetta ei hän ollut vielä ennen Holopaisessa huomannut. Tässä taisi sittenkin olla Holopaisella oikein kipeä kohta.

Holopainen suoristui, veti kulmakarvansa käppyrään, kävi julmaksi, kun puhui edelleen:

-- Virkamiesmahdillaan ne sen tänne toivat... pienet ja suuret herrat yhdessä... mutta...

-- Mutta?

-- Pois se pitää saada! Noin!

Isäntä pyyhkäsi pöydältä tupakkavehkeensä lattiaan.

-- Elkää tulistuko!

-- Enkä minä ennen hautaan mene, ennenkuin saan siellä komeassa pappilassa rovastiakin siitä nokittaa! Ne sen s--n herrat ja roikaleet, jotka imevät kuiviin talonpojat... syövät niiden ruumiista mehut ja sitten lamovat vieterisohvillaan! Tätä tällaistako menoa... p--le... me talonpojat _aina_ sietäisimme?... Pitäisi saada aikaan suuri talonpoikain kapina... Vanhat ihmiset kertovat näillä mailla ennen eläneen suuren ja mahtavan talonpojan Sormusen, joka Hurtta-voutia vastaan kapinaan yltyi... Semmoinen pitäisi olla nytkin...!

-- Kyllä ne sen ajan kärsimykset olivat suuremmat.

-- Vaikkapa olivatkin. Mutta on niitä kärsimyksiä nytkin. Se palkkausjärjestelmä...

-- Se on vanha virkamiesviha, joka teissä kytee. Ja se on ehkä lähtenyt niiltä surkeilta ajoilta... on veriinne perintönä imeytynyt...

-- Meidän suku on _aina_ herroja vihannut.

-- On se sellainenkin umpimähkäinen viha ikävää.

-- Me ollaan veljet kuin veljet... ystävät kuin ystävät...

Holopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan olkapäälle.

--... Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä palkkausjärjestelmää kumoamaan?

-- Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä?

-- Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät...! Mutta opettaja herrat oikaisee... ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa.

-- En puutu... en sekau... sillä _se_ asia ei kuulu minulle!

Veret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi:

-- Et uskalla... siinä se!

-- Olkoonpa vaikka niinkin.

-- Et uskalla... pelkäät herroja... ja sellainen tahdot itsekin olla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen sopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden taivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä puolustelit... sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä velkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat olivat rutiköyhtyneet... Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen asiaan koululla ystävänäsi kävin... antamiasi kirjoja jakelin... nytkin koulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä köyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi: "Tuossa on juuri se sopiva mies!" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin, ja luulin sinun nyt lupautuvan... kuultuasi miten rovasti puuhiasi vainoaa... sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa... mutta sinä pelkäät -- raukka!

-- On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille.

-- Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen poika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran... minä tämän rovastinkin vielä opetan... minä... minä... vaikka taivas alas tippuisi ja maa halkeaisi... ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla on isän jättämä elämän työ: vihata herroja... niitä talonpojan veren imijöitä... niitä talonpojan luun purijoita... niitä... niitä...! Ennenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin... viskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle... mutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne... ne kiiltokaulukset ja kakkulasilmät... noin viskaan!

Holopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon.

-- Sinäkin olet pelkuri-raukka... herra olet... ulos minun tuvastani! Sinä vain petit minua...ja pahasti petyinkin... ulos!

-- En millään tavalla ole pettänyt isäntää... en edes ajatuksissa.

-- Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka niskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen, pimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia tunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt ihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä, vihasi herroja.

Ja isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä oli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli velhojen arvokas jälkeläinen... ehkäpä tietämättään himosi kristityn papin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat.

Hannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän "mustan kansan" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö parhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy.

Emäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen.

-- Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se rajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa ainakin tämän päivän.

Huoneesta kuului pauketta ja jyskettä. Nyt meni pöytä kappaleiksi... lasit tuvan ikkunasta helähtivät rikki ja tuoli lensi sieltä ulos lumihankeen.

Emäntä lähti juoksemaan tyttönsä taloon.

Opettaja muisti Juuso Kallion pelotelleen häntä silloin, kun hän opettajaksi saapui, "mustalla kansalla" ja kiellelleen häntä menemästä sitä liian lähelle, sillä se pian pettäisi. Siinä oli Juuso Kallio ainakin puhunut totta. Sillä Hannes huomasi pettyneensä Holopaisen suhteen. Se mies oli teeskennellyt vain sentähden ystävyyttä, että saisi hänestä aseen rovastia ja pappien palkkausjärjestelmää vastaan. Siinä se!

-- Täällä puolessa kutevat kalat syvällä, mietti Hannes kävellessään aamiaiselle Karviseen.

XX LUKU.

Oltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat lumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas narisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien pohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt korkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään, lumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli sen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui valtaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista.

Hannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia poltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä. Ja hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta rintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa kysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja valveuttanut. "Kiellettyä" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain, puhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi myöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen. Rovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli parhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille kummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat.

Maikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä vaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa touhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen ensimäiseen lamppuunsa.

Kaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui:

-- Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä...

-- Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa...

-- Mutta minun tähteni... teethän?

-- Olkoon menneeksi!

-- Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi siellä emännän yksin.

-- Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi poispäin.

Minä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani, sillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua... Nähkääs, onko soveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä... naapurit siitä puhuvat pahaa... viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin näkevät teidät sylitysten... hyi, se on likaista!

-- No entä sitten? kivahti emäntä.

-- Niin että heittäkää pois se hyväily!

-- Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on oikeus tytön äitinä sitä kysyä.

-- Jos olisitte ollut Maikille _oikea_ äiti, niin sen olisitte jo aikaa sitten saanut tietää...

-- Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut.

-- Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme...

-- Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme.

-- Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia...

-- Kyllä talo lapsensa elättää.

-- Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika...

-- Ketä minä oikeastaan surisin?

-- Entistä miestänne.

-- Karvistako?

-- Niin.

-- Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi itketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli pirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana?

-- Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta.

-- Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän Karvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa.

-- Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja...

-- Hitostako sinä sen tiedät?

-- Kyllä arvaan.

-- Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua sielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi toista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte.

-- Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty.

-- Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa meidän talossa.

-- Emäntä menee taas liiallisuuksiin.

-- Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät.

Emäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli.

-- Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja pyöri kantapäillään laulaen:

"Tääll' on iloa ja riemua, täällä häitäkin juodaan."

Hanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa.

Kun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän tunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata, joka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä hyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn.

-- Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi.

-- Paljon hyvää tietävät... sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat... mutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen opetus, että...

-- Miksi sitten _aina_ riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja opetuksia luet? Miksi?

-- Minäkö tahallani riitelisin!

-- Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta kun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi isäntä sai jo henkensäkin heittää...

-- Minunko tähteni?

-- Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä koululla.

-- Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi ollut siellä tanssissa. Sillä _aina_ kuuluu niissä käyneen.

-- Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua Karvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun... toiset tapetuiksi... toiset häväistyiksi... toiset...

-- Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus?

-- En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty.

-- Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa vedessä... onkia sieltä vaikka rintarahoja "rehellisyydestä". Niinkö?

-- Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan?

-- Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä korkealla kuin mainitsemanne henkilö?

-- Raha on hänen antamansa.

-- Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut surkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen rinnassa.

-- Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa tällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan rahoihin. Niinhän?

-- Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio.

-- Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä!

-- Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko talon...

-- Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri häpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän... hänen lemmikkilapsensa Maikin... Mummot jo haastavat... ja avaimen reiästä olen minäkin nähnyt...

-- Suusi kiinni, lurjus!

-- Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa...!

Hannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä.

-- Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne!

-- Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla pellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti on siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele. Minä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota eikä päivä paista... minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään tarkastusta... Ja silloin!

Juuso Kallio löi näppiään ilmassa.

Hannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä:

-- Santarmit...?

-- Juuri ne!

-- Vajoaisitteko niin alas?

-- Olet jakanut kirjoja... pitänyt puheita... Minä olen aina ollut vähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi.

Juuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi.

-- Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään.

-- Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle? huusi Hannes hänen jälkeensä.

-- Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja ummehtunutta ilmaa... haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso Kallion jälkeen.

-- Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät... huokasi Hannes.

Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti sydän kurkussa santarmien tuloa.

Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain merkitty "epäiltävänä" henkilönä.

XXI LUKU.

Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino, ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi syrjästä-katsojaksi.

Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.

Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen, oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.

Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset, syvätunteiset juhlarunot -- ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi... se juhli... juhli... se maljoissa kuohui... se kukkakimpuilla koristetuilla päivällispöydillä hymyillen säteili...

Mutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta vaate... sampanja maistui happamelta... ja isänmaa kärsi ja suri.

Ja sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma tulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja kaikesta, mikä ennen loisti.

Täällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta niillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin.

Nyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin.

Tätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa hän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin siihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei Hannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti. Jäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi.

Juuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta.

Määrättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan hänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen putoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten kanssa.

Jää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa sairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa paikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle.

Mutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko vielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä.

Tultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla istui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta pidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän nuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia lauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan, muutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä.

Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin astuessaan.

Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan. Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät, jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan. Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut satakunta.

Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja kysyi kuulumisia.

-- Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.

-- Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.

Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun laulettu, piti rovasti rukouksen.

Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista esivaltaa.

Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja pyysi laulamaan isänmaallisen laulun.

Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui esiin tuoliaan kantaen.

Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.

Kun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan tuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä:

-- Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta, korkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä hänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa. Minut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja maatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun. Sanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen nuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis vuodattamaan, milloin hetki niin vaatii...

Rovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala putosi nyt yht'äkkiä ihmisiin.

Hannes jatkoi: