Part 9

-- Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit, niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso Kallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin jostakusta hyvin kaivatusta miehestä... Ja minä tunsin, että sinä olit se, jota tulevaksi minäkin haaveksin...

-- Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen lopun.

-- Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä ymmärrä toisiamme.

-- Kyllä sen näen.

-- Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen onnellinen, jos sinulle kelpaan.

-- Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni. Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt. Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!

XVII LUKU.

Maikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he innolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut Karviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan valistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa Suomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa tehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen puoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä läpikotaisin.

Muutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri syömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut niin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä kotonaankin.

-- Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen.

-- No mitä?

-- Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään.

-- Niin miksi?

-- Eikö liene meidän talossa jo tarpeeksi surua ollut, kun taas uusi kamaluus on tulossa.

-- Kamaluus?

-- Oi, hyvä Jumala, kuinka minä olen itkenyt!

-- Sinä itkenyt?

-- Niin. Menen tässä eilen illalla tupaan. Siellä ei ole muita kuin äiti ja Juuso Kallio -- sylitysten!

Hannes räjähti nauramaan, sillä hän ei voinut pidättäytyä, ei parhaalla tahdollaankaan. Mutta Maikki loukkaantui.

-- Onko tämä nyt laitaa, kun isä on vasta kuukauden ollut haudassa!

-- Mutta sille avioliitolle minä toivotan onnea. Kaksi komeaa siinä toisensa saa, puhui Hannes.

-- Ajattele sisariani ja veljiäni!

-- Jaa. Niiden vuoksi on surullista... hyvin surullista...

-- Oi niin surullista!

-- Mutta miten äitisi, kun on uskonnollinen ja aina taivaallisia haastaa, noin erehtyy?

-- Hän on äiti, jota minä en koskaan ole ymmärtänyt. Kurittanut hän minua on paljon -- tuskin muuta.

-- Täällä tapaa tosiaankin harvinaisia avioliittoja. Niinkuin esimerkiksi tuo isäsi ja äitisi. Kyllä kai he aina olivat ja pysyivät toisilleen vieraina. Mutta nyt tahtoo emäntä Juuso Kalliosta saada korvausta.

-- Juusolla oli toisessa kädessä meidän vähät hopeamme ja toisella äitiä piteli.

-- Yhä hullummaksi kohtaus käy. Se kosii myös teidän hopeitanne.

-- Niin kai.

-- Mutta kyllä he säikähtivät, kun minä tulin. Äiti lensi pihalle ja Juuso ruskotti ja hätäili, ruskotti ja hätäili...

-- Mutta mitä teki raha ja sen päällekirjoitus "rehellisyydestä"?

-- Raha oli taas äidin kädessä.

-- Ehkä he hieroivat vaihtokauppaa.

-- Kuka tietää. Mutta kyllä minua suututti. Minä annoin Juusolle räiskyvän ripityksen. Hän koetti nauraa ja puhui: "Äitisi on onneton ja minä käyn vain lohduttamassa."

-- Kuule kettua! Ja noin sydämellisesti lohduttaa. Kyllä me saadaan heistä vielä häitä.

-- Mutta miten likaista! Ikäihminen olla ja noin häpeämättömästi käyttäytyä! Oli muka isä-vainajankin hyvä ystävä. Ja nyt tulee ja häpäisee hänen kotinsa ja omaisensa.

-- Minä puolestani soisin heidät mielelläni toisilleen, ell'ei Karvis-vainajalta olisi jäänyt turvattomia lapsia.

Mutta meidän pitää nämä lapset turvata, jos asia rupeaa pitkittymään.

Siitä Maikki vähän rauhoittui. Vielä koululla Hannes tuota Maikin kertomaa kohtausta mietti ja nauroi. Ajatellappa, että kaksi mallikelpoista syleilee toisiaan laillisen aviomiehen melkein paarien ääressä. Ah! Se on paksuutta, jota vain muoti-jumaliset osaavat tehdä.

Samassa tuli pankki-Holopainen koululle. Se oli jotain erinomaista, sillä ensi kertaa se mies tähän taloon astui.

-- Kävin kirkolla ja sieltä postista laittoivat teille lähetyksiä. Tässä ovat!

Holopainen asetti pöydän kulmalle paketin. Hannes avasi sen ja siinä oli "kiellettyä" kirjallisuutta, mitä pyydettiin jakamaan. Lähetys oli läheisimmästä kaupungista. Tämä kirjallisuus oli läpeensä valtiollista ja arkaa laatua.

Ensimäiset lehtiset antoi Hannes Holopaiselle.

Tiukasti evättiin niissä uusi asevelvollisuuslaki ynnä muuta uutta paljon.

-- Siellä postissa ivailivat kuulleensa minun olevan teidän ystävänne, huomautti Holopainen.

-- Mitäpä siitä.

-- Oli minulla itsellänikin asiaa opettajalle.

-- Vai niin.

-- Kuulin opettajan perustaneen seuran eli yhtiön, jossa rovastia vastustetaan.

-- Kuka niin on puhunut?

-- Juuso Kallio.

-- Ei se ole totta. Seura on vain nuorisoseura ja tarkottaa kansanvalistamista.

-- Mutta onhan siellä sanottu, että rovasti teki väärin, kun kirkossa julisti sen uuden asevelvollisuuslain.

-- Ei kukaan nuorisoseurassa niin ole sanonut.

-- Eikö?

Holopainen näytti ikäänkuin pettyneen.

-- Mutta eikö sopisi niin sanoa?

-- Ei nuorisoseurassa. Sillä siellä ei saa ottaa esille valtiollisia asioita.

-- Mutta sen pappien palkkausjärjestelmän siellä voi ottaa esille?

-- Ei sitäkään.

-- Minäkin rupean seuraan, kun opettaja lupaa pitää kokouksen, jossa koetetaan uudelleen ruveta ahdistamaan sitä palkkausjärjestelmää.

-- Mutta, hyvä isäntä, sen asian täytyy olla ulkopuolella opettajan toimintapiiriä.

-- Eikö opettaja olekaan tullut meidän puolusmieheksemme?

-- Ei miksikään käräjäpukariksi.

-- Vai niin.

-- Niin.

-- Hyvästi sitten!

-- Hyvästi. Terveiset emännälle ja nuorelle väelle. Joko siellä uutta kotia rakennetaan?

-- Jo rakennetaan.

-- Jakakaa näitä kirjasia ympäristöönne ja uutterasti niitä lukekaa!

Holopainen lähti silminnähtävästi mieli masennuksissa. Mutta Hannes jäi miettimään, että Juuso Kallio on osannut ovelasti pistää pahansuovan sormensa nuorisoseuran toimintaan. Tahtoo kai saattaa koulupiirinsä nuorisoseuran ja rovastin kylmiin suhteisiin. Se vanha herrain kumartelija...!

Illalla kun Hannes pistäysi Karvisessa iltaruoalla, kertoi Maikki Juuso Kallion taas olleen heillä.

-- Sillä huomenna kuuluvat pitävän isän jälkeen perukirjoitusta, lopetti Maikki.

-- Kuka on pitäjänä?

-- Juuso Kallio.

-- Olisipa saanut olla joku toinen.

-- Niin minustakin. Sinun täytyy tulla tänne valvomaan meidän lasten etua, pyysi Maikki.

-- Ja minä tulen.

Seuraavana päivänä toimitettiin Karvisessa perukirjoitus. Juuso Kallio saapui parin pitäjäläisen kanssa papereita ja kirjoitusvehkeet vanhassa nahkasalkussa, jota hän kantoi virkaherran komeudella.

Parhaallaan hän kirjoitteli johdantoa, kun opettaja saapui.

-- Mutta mitä _te_ täällä teette? kysyi Kallio.

-- Tulen lasten puolesta?

-- Kuka valtuutti?

-- Maikki-tytär.

-- Hän on alaikäinen.

-- Olenpahan todistajana toimituksessa.

-- Tässä ovat todistajat.

-- Mutta minä olen. Ja sillä hyvä.

-- Opettaja on ainainen riitapukari. Mutta olkaa. Tahdoin vain huomauttaa teille, että näitäkään asioita ette ymmärrä hölyn pölyä.

-- Sentähden on minulle eduksi olla nyt oppimassa, vastasi Hannes.

Isännät nauroivat, mutta Kallio siveli hajamielisenä partaansa. Emäntä kävi tuon tuostakin supattamassa Kallion korvaan. Maikki itse tuli myös saapuville.

Ensin arvioitiin karja. Kallio ja emäntä olisivat tahtoneet panna elukoille kolmannen osan niiden todellisesta hinnasta. Mutta Hannes huomautti todistajille.

-- Te tahdotte vain siten pesälle kohottaa maksuprosentit, huomautti Kallio.

-- En tahdo.

-- Eikö herra opettaja tiedä, että liiallisten kulujen välttämiseksi aina pesäkirjoituksessa arvioidaan alemmasta hinnasta? pisteli Kallio.

-- Pannaan vain rehellisyyden mukaan, sanoi Maikki. Ja niin täytyi tehdä. Siten kävi koko irtamiston.

Kallio jo nähtävästi kävi sapekkaaksi. Hän oli luullut saavansa tässä hyvän apajan, mutta opettaja ehti liian varhain nuotalle.

-- Tässä taitaa olla emännän vävymies arvioimassa, puhui jo Kallio.

Emäntä väänsi suuta ja pyysi samalla kahville. Kallio jäi hiukan jäljelle. Hän parhaallaan penkoi velkakirjoja, joita isäntä-vainajalta oli jäänyt koko kasa.

Hiljaan ja sievästi hän muutaman tuhannen markan velkakirjan pisti sorttuukinsa taskuun ja meni sitten kahville.

Kahvia juotaessa hän jutteli ja nauroi, pilkkaili Hannesta talon tulevaksi vävyksi, joka nyt jo valvoo saamisiaan pesästä.

Emäntä oli vihassa, että sähisi.

Talon hopeista tuli uusi tora. Emäntä ei olisi sallinut niitä mitenkään merkitä pesän luetteloon.

-- Ne ovat yksin minun, kinasteli hän.

Opettaja. -- 10

-- Emäntä on ne omana perintönään taloon tuonut, huomautti Juuso Kallio.

-- Ja siten kuuluvat yhteiseen pesään ja on lapsillakin osa niissä, puhui opettaja.

-- Eikä ole!

-- On kyllä.

Todistajat vaativat hopeat pesäluetteloon.

Kihla- ja vihkimäsormustaan ei emäntä myös olisi tahtonut luetteloon.

Mutta nekin sinne kirjoitettiin. Juuso Kallio vain naureskeli ja pisteli Hannesta. Hän oli nähtävästi mielestään osansa saanut.

Ja sentähden hän oli hyvällä puhetuulella.

Kaikki muu tuli merkityksi luetteloon, mutta ei se tuhannen markan velkakirja, joka oli eksynyt Kallion sorttuukin taskuun.

Kun toimitus oli tehty, kantoi emäntä pöytään viinapullon ja kahvia.

Siinä miehet tekivät "plöröjä". Kallio innostui ja piti puheen. Toivotti emännälle valpasta silmää talon hoidossa, ahkeraa ja lujaa kättä työn johtamisessa ja hellää mieltä orpojen hoitamisessa.

Se oli ensimäinen puhe, joka emännälle pidettiin. Ja sitä kuullessaan hän itki.

-- Voimme näitä numeroita pesäluettelossa kaikessa hiljaisuudessa vähän muutella jäljestäpäin. Minä kirjoitin ne vain lyijykynällä. Eivätkä ne nuo tollot niin tarkkaan muista, että uskaltaisivat tehdä valan muka pesäluettelon väärentämisestä, kuiski Kallio emännälle pois lähtiessään.

-- Mutta entä jos tulee ilmi? huomautti emäntä.

-- Ei tule.

Kallio lähti. Ja mennessään hän muisteli, miten hän taitavasti ollessaan kunnallislaitakunnan esimiehenä ja kunnan rahojen hoitajana osasi numeroita "järjestää".

-- Siitä se Juuson omaisuus sai alkunsa... Ja nyt kasvaa... kasvaa... kun mies ymmärtää kasvattaa... Karvisen emännän mukana saan paljon lisää. Rengistä aloin... itse lukemaan ja kirjoittamaan opettelin... ja älyä opin kauppiaassa, kun siinä puotimiehenä elelin. Sitten laitoin itse kaupan, pääsin kunnallislautakunnan esimieheksi... ja sain helpolla rahaa... ja kunniaa... ja mitallin rintaan... Juuso Kallio... sinä aloit vähästä ja lopetat suurena!

Viina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista syvämietteistä ajatusjuoksua.

XVIII LUKU.

Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän uskonut osaavan mieleistään hankkia.

Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa vain.

Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka, tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.

Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.

Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen, konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen, valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana hetkenä, joka vuosittain palaa.

Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna, joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä sydämissä herättäisi.

Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.

-- Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.

-- Eivät ole.

-- Entä nuo omenat?

-- Eivät ole.

-- Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta.

-- Mutta sehän on suoranaista raakuutta... on talonpojan lasten pilkkaamista.

-- Mitä lie, mutta niin on.

-- Ei täällä toki sellaista.

-- Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin?

-- Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla keinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä sellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija.

-- Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan?

-- En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian, säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.

Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti. Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin koulupiireistä.

Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset hytkähtivät.

Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.

Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se tulija oli.

Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.

Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi lämmetä ihmispaljoudesta.

Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.

Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille, pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta. Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä ja lapset lauloivat:

"Kun maas' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä kun joulu on --, kun joulu on.

Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat, vaan laulu kaikuvi lasten suista ja silmät riemusta hehkuvat, ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on -- kun joulu on."

Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia, oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi satua kertomaan ja tuomaan omenia.

Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa ollut ollut.

-- Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta, täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset, siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui Hannes lopuksi.

Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä aikaisillekin kaupitellut.

Hannes kysyi rovastilta:

-- Mitä piditte juhlastamme?

-- Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.

-- Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.

-- En.

-- Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui Hannes.

Holopainen nauroi opettajan selän takana.

Mutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi.

Juuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja kumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla koulutalosta.

Holopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta kumartelemasta lumihankeen ja puhui:

-- Sinä se vanha kettu ja liukastelija... herrain häntyri...!

-- Aa... pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta itseään selvitellessään.

Holopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes meni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja mentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen.

Reessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä.

-- Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain Holopainen ja tiukensi ohjaksia.

Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden vieraskäynnit.

Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.

-- Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi Holopainen.

-- Oikeinko todella?

-- Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään. Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli. Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin maksamaan velkansa.

-- Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin kummasti käyneen teillä yötä ollessaan.

-- Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.

-- Oikein.

-- Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan. Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle oikean kultarahan. Mutta en onnistunut.

Näin tultiin perille.

XIX LUKU.

-- Ihastuin siellä, koululla niin, että jos minullakin olisi sen ikäinen lapsi, niin kouluun sen panisin. Ja silloin tältä kulmalta panisi moni muukin. Sillä ne seuraavat minua aivan käskemättä kaikessa. Kun minä alan tehdä heinää, niin hekin alkavat, kun minä alan leikata ruista, niin hekin alkavat, kun minä toukoviljaa katkaisen, niin hekin rupeavat katkaisemaan eikä keväisin kukaan uskalla kylvää ennen minua. Jos minä syksyn tullen tulen tuvassa sytytän, niin hekin sytyttävät. Jos minä menen vaikka kaivoon, niin he tulevat perässä. He minua pelkäävät ja kunnioittavat samalla. Enkä syytä ymmärrä, puhui Holopainen.

-- Se on talon ja miehen mahti, joka sen tekee, puhui Hannes.

-- Kyllä minä tällä kulmalla olen kuninkaaksi kohotettu.

-- Mutta tuskin rakkaaksi, huomautti emäntä. Holopainen ei ollut kuulevinaan.

-- Isäntä puhui, että jos olisi kouluikäinen lapsi...

-- Niin sepä kuin olisikin! toivotti emäntä.

-- Minä tiedän sellaisen. Siellä koulun naapurissa elää Kähkösen leski. Sillä on liian paljon orpoja jatkoi Hannes puhettaan.

Holopainen ilostui.

-- Niin mitä sitten? kysyi hän reimasti.

-- Kaipaako emäntä sellaista lasta? kysyi opettaja.

-- Oi kyllä... kun saan olla aivan yksin...! Tytärkin hukkui tuonne pellon perälle...

Emäntä osotti ikkunasta kädellään. Hannes katsoi. Siellä näkyi aivan uusi rakennus, joka parhaallaan lämpesi.

-- Mitä nyt taas...? kysyi isäntä.

-- Joko vävynne asuu tuolla?

-- Jo asuu, vastasi emäntä.

-- Käyvätkö tiheään täällä?

-- Milloin mitenkin.

-- Niin että emäntä kaipaa seuraa?

-- Kyllä se ikävä on.

-- Sieltä Kähkösestä otatte kasvattilapsen, ehdotti Hannes.

Holopaisen tuuheat kulmakarvat kävivät kuin käppyrään.

-- Vieraanko lapsen? kysyi hän ärtyisesti.

-- Jospa nyt ottaisimme vieraan, kun... emäntä lopetti kesken.

-- Isäntä antaa sen kasvattitytön emännälle joululahjaksi, houkutteli Hannes.

-- Mutta jos sitten taas tulee renki ja sen muassa kaikki muut juhlat, keskeytti isäntä.

-- Ei tule, minä takaan, puhui Hannes.

-- No emäntä saakoon joululahjan! Lieneehän meidän talossa yksi tyttö elättää ja kouluttaa. Varsinkin kun se omakin jo niin vieraantuu, sanoi isäntä.

-- Ettekö pidä vävystänne? kysyi Hannes.

-- En, kun se on ruvennut juoksemaan rovastin asioita.

-- Miten?

-- Rovasti on ottanut häneltä tarkat tiedot niistä kirjoista, joita opettaja minulle antoi ja minä täällä jakelin. Sitten oli käskenyt ne kerätä pois ja tuoda hänelle.

-- Ja mies teki työtä käskettyä?

-- Teki ja menetti minun luottamukseni. Herrain häntyrit minä pellolle viskaan.

-- Eikö teille asiasta mitään puhunut?

-- Ei puhunut. Oli sanonut vain kylällä, että Holopainen ei ymmärrä, mitä tekee. Voi vielä joutua vankilaan, kun sellaisia jakaa.

-- Siis teidän turvallisuutenne vuoksi niin toimi. Ei mies pahaa kai tarkoittanut.

-- Mutta tahtoo minua neuvoa. Ja hännystellä rovastia. Se ei kelpaa. Siellä asukoon ja minä täällä! Emäntä pillahti itkemään.

-- Mitä mamma itkee? Saathan nyt uuden tytön.

Mutta emäntä itki.

-- Minä siis tavallaan tulin välinne rikkojaksi. Mutta tässä on koko isänmaan etu kysymyksessä. Ja se on niin suuri ja ristiriitainen asia, että se erottaa isän ja pojan, veljen ja sisaren ja muut läheiset omaiset toisistaan. Mitä mielipidettä on asiasta isäntä?

-- Sen pidän oikeana, mitä kirjasissa sanotaan.

-- Liekö täällä muilla asiasta mielipidettä?

-- Ovat ne lukeneet lehtiset ja uskovatkin niitä.