Part 3

Niin tarkkaan ihmiskielt' ei papukaija, ei käen ääntä hyyppä harjakas kuin minä sankareita matkin, varjo ei tarkemmasti juoksijoita seuraa — —

LONGINUS:

Miks mulle narrintaitojasi tarjoot?

KÄTYRI:

Oot suurin kaikista ja mittavimman on pisin varjokin, kas suureks tulla myös mull' on halu. — Sitäpaitsi — näen, pulassa pahass' oot, mun neuvoni on sulle tarpeen nyt: Oot kansan mies ja kansan onni valtaas vaatii, mutta koht' oikeutta vanhaa myöten prinssi sen täysin siemaisee ja hullaantuu kuin lemmest' ikään. Kenpä takaa sen, ett' ottaa neuvojas hän varteen.

LONGINUS (ankarasti):

Tuo ei enää narrin tehtäviä.

(Aikoo nousta portaita.)

KÄTYRI (melkein uhmaavasti):

Narri en olekaan, oon mustaa totisempi. Saat seppeleen — jos saat — mut iäkkäämpi kuin kenkään voittajista olen minä —. (Taas alavaiseksi muuttuen) No — jaa — voit sentään, luulen, lentämällä tään kilpikonnan voittaa. — Palveluksees kai lupa tulla?

LONGINUS (kärsimättömänä):

Narrin viran sait, saat mennä.

(Kätyri viittaa samassa hovinaiset ja Kleantheen esille, ottaa seppeleen nopeasti Elisalta ja tuo sitä Longinukselle.)

LONGINUS (tempaa suuttuneena seppeleen Kätyrin kädestä):

Hullun töitä teet, et narrin. Täältä pois!

(Kätyri katoo seinävierustaa puutarhaan. Longinus kääntyy pylväikköön päin.)

Ois armaampaa tää ollut saada kädest' antajain — Nyt suonette mun itse päähän painaa tään lahjan saman —

(Painaa kiireisesti seppeleen ohimoilleen.)

KLEANTHES:

Varmimmin se pysyy sun kättes laskemana. — Viehkeäin nyt astu neitoin kujaa, voittaja.

(Longinus palatsiin.)

Väliverho.

II NÄYTÖS.

Näyttämö:

Etualalla kulkee vasemmalta oikealle tie, josta erkanee oikealle taka-alalle suuntautuen temppeliin kulkeva tie. Oikealla taka-alalla näkyy heleälehtisten puiden lomasta pari pylvästä merkiksi siitä, että temppeliin vievä pylvästie alkaa yletä sieltä. Valmiiksi veistetty Longinuksen rintakuva seisoo vasemmanpuoleisen pylvään luona. Tästä oikeanpuolisesta temppelipuistosta ulkonee vasemmalle päin kulman muodostava muuri, jonka harjalla on vastakkain kaksi tarullista eläinkuvaa. Muurin tällä kohdalla korkeajalustainen uhrialttari, siten, että sillä palava tuli kohoaa makaavain petojen päitten editse. Petokuvista vasemmalle ovat pari-kolmeaskelmaiset portaat, joiden kaiteissa myös on petoaiheita käytetty koristeina. Portaat nousevat viistosti vasemmalle ja niiden yläpäästä jatkuu muuri vasemmalle, jossa muurin edessä kukkii hehkuvanpunainen ruusupensas ja taljalla peitetty penkki. Portaat johtavat vainajain lehtoon, jossa sypressipuut kohoavat sankkana kuin seinä ja liikkumattoman tummina, muodostaen jyrkän vastakohdan oikeanpuoleiselle heleämmälle lehvistölle. Taivasta näkyy pala vain oikealta taustalta.

Aika: On tulossa ilta.

KLEANTHES (etääntyy juuri viimeistelemästään Longinuksen patsaasta riemukkaasti.)

Oot valmis, jumaloitu mies! Saat tulla Saporeen lyöjä, itses tutkia tään muotos eessä. Kautta epätoivon sun loin ma heikoin sormin. Kuitenkin noin voimas irti löin, noin nostin vimmas syvällä riehuvan ma varjokulmiis, noin poskipäihis, silmäis tienohille sain kuultamaan ma jalon itsevoittos. — Tääll' liehuin riemahtain kuin heinäsirkka, mua laulatettiin, runoniekkaa muka, ja sitten taiten jalat alta lyötiin ja riikinkukon ruoaks tarjoiltiin — niin nuoruus multa ontumalla kaikkos. Mut sainpa voiman vielä riemut omat näin työssä synnyttää ja Tadmarille niist' antaa puolet.

(Kiirehtii takaisin patsaan luo. Oikealta pyrähtää Tadmar laakeriseppele kädessä.)

TADMAR:

Oi, Kleanthes! Täällä, kas seppel valmis on, Apollon puusta sen nopsaan taittelin.

KLEANTHES (kiirehtii vastaan):

Ja sädenuolet sait sieltä silmiis!

(Ottaa syliinsä).

TADMAR:

Jospa riittäiskin niit', armas, tuhat vuotta, joka hetki sun voittaaksein, niin ettet pääsiskään mult' irti enää koskaan.

KLEANTHES:

Ikuinen on nainen liiaks, mutta sata vuotta, sen lupaan vannaan. Tuonne, katsos tuonne, se kestää tuhat vuotta.

TADMAR:

Niin, nyt seppel vain puuttuu.

(Laskevat yhdessä seppeleen ja palaavat etualalle, katsoakseen patsasta vielä.)

KLEANTHES:

Noin se kaunis on! Noin seppel kas piirteit' ankaroita lientää — ja —

TADMAR:

Tää juhla suuri mua peloittaa.

KLEANTHES:

Ja otsan se vast' oikein ylvääks näyttää!

TADMAR:

Charisbe kertoi ilkimielin, että Nimrod taas valtaa käyttää.

KLEANTHES:

Viisi Nimrodista! (Viittaa vasemmalle) Tuolt' astuu voitonmies ja templiin käyden kuvansa seppelpäisen huomaa, silloin on juhlan raikuvaisen korkein hetki —.

TADMAR:

Mut kerrotaan, ett' aikoo Nimrod prinssin myös samaan juhlaan tuoda kruunattavaks ja ett' on valtiatar siihen suostunut. Sit' etkö pelkää, että — —.

KLEANTHES:

Turha huhu: Juur' äsken valtiatar naisten kanssa ja uhrisaatoin kulki temppeliin. Hän sieltä, poltettuaan kiitosuhrin käy laulukuoroin sankaria vastaan. Ylistäin voittajan hän veistoksen eess' seisoi kauvan, ihasteli kuin jumalaa ja riemuin jatkoi matkaa — Elisa seurass' oli myös.

TADMAR:

Ja prinssi?

KLEANTHES:

Hän näyttää miehistyneen, moneen aikaan en kiireiltäni poikaa ole nähnyt.

TADMAR (huolestuneella äänellä):

Hän kumman umpimieliseks on käynyt, sanatta, kaukaa vain Elisaa seuraa — —

KLEANTHES:

Se miehen mieltä on, ei vaarallista.

TADMAR:

Ehk' onkin niin. Lien hupsu pelkur vain, jot' onnen kesken päätä huimaa.

(Pyörähtää iloisesti, mutta säpsähtää samassa, sillä vasemmalta tulee rähjäinen paimentolainen, jolla on yllä päästä jalkoihin ulottuvia takkuisia eläintennahkoja, toisessa kädessä pitkä paimensauva ja toisessa karkeatekoinen nuija. Kasvot nahkaisten varjossa. Kulkee ympärilleen töllistellen oikealle).

TADMAR (miehen mentyä):

Taaskin — Noit' äsken joukottain näin tullessani, keit' on ne, keitä?

KLEANTHES (nauraen):

Juhlavieraita ne vain on, paimenia, orjaluokkaa, jok' etelässä elää laitumilla. Käy ilmoill' ihmisten he harvoin, näin vain suurten tapausten tullen —

(Kuuluu Kätyrin hohotusta ruusupensaan takaa muurin luota, Tadmar pelästyy jälleen.)

KÄTYRI (tulee esiin, oikoen koipiaan):

Karjaa sit' tarkkaan laskenut oon kaiken päivää. On tottavie siin' ollut kykkimistä, ett' aivan paistinvartaiks kuivuu koivet — Vai juhlavieraita nää paimenkoirat! Ne Nimrod kutsui tappeluun, jos suinkin saa riidan alkuun.

KLEANTHES (nauraa viitaten ruusupensaaseen):

Jopa tärvellyt on ruusunlemut vainuaistit suita!

KÄTYRI:

Ja sulta korppi syönyt toisen silmän.

(Geser vasemmalta, seurassaan erakko ja pari paimenorjaa.)

KÄTYRI (osoittaa Geseriä):

Mut tuolta korpilta syö karvoineen sa sydän profeetan, niin ennustaidon saat tarkemman.

KLEANTHES (hämmästyneenä):

Kas, Geser täällä! Kauan oot ollut poissa.

KÄTYRI:

Omiensa luona, joill' äiti vuohi on ja isä paimen on räämäsilmä.

KLEANTHES:

Minne matka nyt näin seurakunta myötä?

GESER:

Sodomaan! Sen kruunun pienet saa min suuret hylkäs!

KÄTYRI:

Kamelin karvoist' onko virkapukus?

GESER:

Noit' älkää, veljet, kuulko, tukkoon korvat seassa pilkkaajain.

(Kulkee oikealle joukkoineen.)

KÄTYRI:

Sen näitkö nyt? Tääll' eikö käryä jo veri.

KLEANTHES:

Joukko tuo sekapäinen, huuru hulluuden ei sankaria voita. Koht' on täällä hän sotajoukoin. — Pillit Nimrodin saa tanssimaan vain kääpiöitä.

(Kääntyy Tadmarin kanssa patsasta kohti. Oikealta kiireesti Nimrod.)

NIMROD (Kätyrille):

Riennä ja urki, onko suorittanut uhrin jo valtiatar.

KÄTYRI:

Herakleelle voiton hän tuoksuvaisen uhras peltopyyn, jo ajat sitten loppulaulu kaikui.

NIMROD:

Siis tänne hänet pyydä nyt.

(Kätyri lähtee temppeliin.)

NIMROD (Kleantheelle):

Kautt' aikain tää sukulehto hallitsijahuoneen on patsaspaikka ollut kuninkaitten —.

KLEANTHES:

Nyt niiden myös, joit' tottelevat kaikki nuo kuninkaallisetkin. —

NIMROD:

Joll'ei seppel tuo tuuleen lennä.

(Kääntyy pylväskäytävään päin, Zenobiaa vastaan. Charisbe tulee oikealta, aikoen kääntyä temppelitielle.)

TADMAR (rientäen Charisbea vastaan ja osoittaen patsasta):

Ystäväni, katsos — —

CHARISBE (kateellisena):

Kuherra kyyhky, kunnes lemmenviiriin pääparkas lyöt.

TADMAR:

Charisbe, sisar mun — —

CHARISBE:

Ja lempes kuokkavieras? Älä luule! Haussa lemmen täss' ei olla kauvan — Sen saakin pulskin sotamies, ken kyllin tuo saalist' Eufratilta. Ken tuo mulle Saporeen lempivaimolt' olkakorun ja kaulanauhan satahelmisen, se hurjimus sen syödä saa.

TADMAR:

Hyi, ruma sun leikkipuhees.

CHARISBE:

Mut' ei imelää kuin nunnain kieli.

(Vetäytyvät syrjään Zenobian ja Nimrodin tullessa. Charisbe temppeliin.)

NIMROD:

Vielä kerran mieti, mit' onnes vaatii.

ZENOBIA (vaivattuna):

Kymmenesti kuihot tuhatta tuhoa ja ennussanaa! Min' enkö muka lemmi poikaani, siks etten kruunaukseen suostu ennen kuin saapuu voittaja.

NIMROD:

Vain yhtä toistan: sukusi valta varmenna.

ZENOBIA:

Ken vallan pelasti mulle? Hän ken saapuu nyt.

NIMROD:

Pelasti kyllä saaliiks itsellensä, ajoissa jos et sillä poikaas kruunaa.

ZENOBIA:

Vakoa samaa kerta kerraltaan sa kynnät! Varma oon, hän myöntyy kyllä —

NIMROD:

Teolla uskos näytä! Juhlamenot sa saata alkuun, vanhan tavan mukaan nyt laskeiss' auringon suo prinssin jäädä es'isäin lehtoon tänne, valvoa yön aika yksin tulta vainajain. — Lomitse lehväin päivän nuotio jo loistaa, liekki alttarille tuonne sytytä merkiks, ett' on sankariin sun luottos luja.

ZENOBIA:

Miksi pelkään? Vapaa himosta vallan eikö hänkään? Hänkin viattomuutta polkis raskain kannoin —?

NIMROD:

Välillä poikasi ja lempes väärän sa heitä arpa nyt.

ZENOBIA (itsekseen):

Tää lempi ainut rikosta vailla, tytär sydämen ja aatteen, riemuun siivin ilmavin se nosti mun — en epäilystä salli. Tääll' eikö ystävää! — Oi, Tadmar, tänne! — Sun onneasi valtakäsin kylmin ma kauvan kahlitsin, sit' ällös muista. Samasta armosta kuin riemun minä sait onnes sinäkin. Nyt auta mua! He vaivaavat mua neuvoin ilkein — —

TADMAR:

Onnees vain usko. Lujaan luottamalla — niinpä ma onnen kiinni sain.

ZENOBIA (kirkkain mielin):

Niin syttyköönkin nyt uskon uhriliekki! Alttarille —

(Vie mukanaan Tadmarin alttarin luo, sytyttäessään sitä.)

Hän tästä riemuitsee, ei soimaa lain — — Oi tänne prinssi saattakaa.

(Kleanthes temppeliin, josta samassa kajahtaa merkki, että voittaja lähestyy. Räikkyvät torvet vastaavat vasemmalta.)

ZENOBIA (liekin hulmahtaessa alttarilta pyhää hartautta tulvillaan):

Hän saapuu. — Sävelten myrsky lännest' itään lyö, idästä länteen taas, ja rauhaisana mun harras hurmani näin tässä hulmuu. Näin puolen kuuta yötä päivää pala, kuin kevähällä puitten lehteen tullen tuo laulaa satakielikin, näin loista, vain yltymistäs ylly, onnen linnut kaikk' ahjost' arinahasta lennätä, suo leivon, hautakumpuin linnun, laulaa tuoll' oksill' lehdon synkän, poikani kun siellä valvoo, paastoo. Synnytä mun sankarillein haukka Caesarin, min siivet loistaa, rinta kellertää, smaragdinkirkkaat silmäterät luo, mut mieli lemmekäs — — ja mulle, mulle, suo kyynelistä katumuksen mulle sa lintu helmisiipi — vihdoinkin suo sille ääni riemukas.

NIMROD (Kätyrille, viitaten oikealle):

Sa juokse, Kätyri, kärpännopsaan; paimenpäämies nyt tuokoon joukot muurin luokse. Tänne ei kansaa kaupungista saa hän päästää.

ZENOBIA (kuin heräten):

Mit' aiot?

NIMROD:

Sanain taakse voimaa vain ma järjestän, ei lainkaan vaarallista.

(Prinssi ja Lankha, Kleanthes ja Elisa tulevat temppelistä.)

KÄTYRI:

— Noin muulin varjost' aasi kiistaa käy, — ohoo, en varjoks aasin käy, en kärpäks, oon varjo suurempain, en kääpiöitten.

(Juoksee vasemmalle, Nimrod tuimasti oikealle.)

KLEANTHES:

Tääll' onko raivoiks tultu?

ELISA (hätäisesti):

Valtiatar, on neitoin saatto valmis — riennä kiirein sit' tänne johtamaan — —.

ZENOBIA (hämärin mielin):

Niin — neitoin saatto — mut tulta hoitaa mull' on tarkka työ —

TADMAR:

Sill' aikaa minä vaalin — —

ZENOBIA:

Lintu pyhä vain mun on vaalittava — laskuun päivän —.

ELISA (yhä hätäisemmin):

Mit' tehdä, kiire on — Mun suotko johtaa?

ZENOBIA (epäluuloisesti):

Vai sulla kiire sankaria vastaan?

ELISA:

Voi, näinhän hukkaan kaikki tärveltyy!

(Longinus, Taurus, Kätyri ja muuta seuruetta jäljessään vasemmalta, samassa Nimrod oikealta.)

LONGINUS:

Siis totta vaakkui varis. Vangit täällä on nousseet valtaan.

NIMROD:

Armon oikeus on kuningattarilla — vanhaan tapaan.

LONGINUS.

Siis, kuningatar, neuvojaasi puolla.

ZENOBIA (katkonaisesti):

Nyt juhla — — voiton juhla — —

LONGINUS (töykeästi):

Niin, ma saavuin juhlimaan — kai ansiosta. Mut täällä juhlatouhuja en nää, ei tiellän kukkia, ei laulut kaiu, vain ruostehammasukko näykkien mua vastaan käy. — Syy selvitä.

ZENOBIA:

Monta ol' aihetta — — Nuo monet valtahuolet, niit' yksin selvittämään tottunut en ollut — —. Vankeuteen perin lievään jäi Nimrod lähteissäsi. Neuvojaksi hän mulle joutui, tapaan totuttuun hänelle pulmat heitin, pergamentit — — Mut yhtä rintaa viittomaasi tietä me kaikki oomme käyneet — —

KLEANTHES (viittaa veistokseensa):

Katso tuonne! Noin seppeltä me sulle sitelimme, asunnot uudenuutukaiset puuntaa tuoll' ylähällä, tahtos mukaan kaikki.

ELISA:

Ja neitoin parvi kukkakimpuin vuottaa sua temppelissä tuolla, tänne ehtineet ei. Mut täynnä lauluja on heillä rinta.

LONGINUS:

Oi seppelneito, köynnös piilometsän, vihankin hymyyn viehtämällä viehdät. Mut selvyys juhlan airut. Uhritulta ken täällä vainajille suitsuttaa?

ZENOBIA (ylpeällä murheella):

Ei vainajille, elävistä kolmen ol' yhteisuhri kaunis tää. — Mut nyt se merkki siit' on vain, ett' aikoo prinssi valoa pyhää kaiten kruunaukseen tääll' aamuks välmistauta.

LONGINUS:

Toinenkin siis totta korpin koikku! Ensimmäinen siin' neuvo Nimrodin?

(Zenobia ei kykene vastaamaan.)

Ja toinen kai on murha mun. Ja kolmas? — Vanhaan tapaan tomulla peittää kansan kurjuus. — Mutta se tietkää: vereen saakka koiralt' Aareen sain minäkin ja pedon karvapeitteen sodassa sydän sai. Tää kapinaa on, nimessä Kerberoon! — —

ZENOBIA (kiihtyen ivaan):

Miks ärryt noin, sa aatteen mies? Meit' tomun lapsia noin rusikoitset luonnon voittaaksesi — niin saarnasit — mut itse hellittelet petoa vallannäljän sielussasi.

LONGINUS:

Petoksen verkot revin, kaiken muun saa päättää kansa.

NIMROD:

Juuri niin, taa kansan te piiloon juoksette, jos arveluttaa, teit' itse karjua: "On valta mun!" Mut tällä kertaa muuri kaupungin välillä kansan on ja sun ja luona sen seisoo nuijamiehet paimenten ain' Eedomista saakka. Joll'et myönny, oot syypää veljessotaan.

(Katoo oikealle.)

LONGINUS (lyötynä):

Veljessota — hyeena käärmejuovikasko syntyy? Ei, ei! Sa raastat auki haudatkin, ja lyötynäkin henkes kylvövakkaan viel' akanoita siittää — —

ZENOBIA:

Meidät surmaa! Oon vallassas ja prinssi myös, niin helppo sun voittos onhan.

LONGINUS (löytämättä itseään):

Tuonne — temppeliin — siell' aivot selvii — — liian raskaat.

(Tauruksen ja muiden sotilaiden aikoessa seurata.)

Ei — Pois, Taurus, asemiehet vie.

TAURUS

Jäät vaaraan, jos yksin jäät — —

LONGINUS:

Ei — rauhaa temppelin en miekoin häiritse. Tuoss' ääress' aivan saat vartoa, en viivy kauvan.

(Taurus sotilaineen vasemmalle.)

ZENOBIA (voitonriemuisena):

Noin mies murtui!

LONGINUS (pysähtyen patsaan eteen, väsyneesti):

Laakerlehvätkin ken täyteen okaita pannut.

ZENOBIA:

Tuoll' ei miehuutt' enää meit' estää aikeestamme!

(Tadmar ja Kleanthes seuraavat temppeliin, Elisa aikoo sinne myös, mutta Zenobia pysähdyttää hänet. Kätyri katoo vasemmalle.)

Kaikkiko mun aikoo jättää! Katso, hämärtyy, on aika prinssin käydä lehtoon — —

ATHENODORUS:

Halu on mulle tullut kammon työhön, tuonne päin tummaa varjostoa syöstä, siellä pelotta seista niinkuin miesten mies, tuot' ylpeätä vastustaa — —

(Jää katsomaan Elisaa.)

ZENOBIA (äkkiä tyhjää avuttomuutta tuntien, itsekseen):

Hän läksi — Hänell' on leiriss' sotajoukko tuolla, ja kuitenkin noin painoi pään, ei vihaa, ei syytöst' enää lain. Mit' oommekaan tuot' onnen miestä vailla, joka voittaa ja voiman antaa. Jospa voittaisin ma pyynnöin hänet, sydämensä varmaan taas altis aneluille. Noin hän kaunis on yli muiden — jospa sittenkään ei uhripääskyt mun ois lentäneet päin turmaa. — Sinne, sinne lähdenkin! — Elisa, prinssi hoivaa — lehtoon saata.

(Rientää temppeliä kohti.)

ATHENODORUS (Lankhalle, joka on jäänyt seisomaan oikealle, kärsimättömästi):

Mit ihmettelet, pieni jättiläinen? Mit' täällä teet? — Pois täältä miettees vie! — (Hetken kuluttua, katse palavana, väristen) Elisa, hiljaisuutta kuule — kammo tuo tunne tuuletonten ilmain — Hurmaa sun silmäis tummill' alusilla vain ja taipehilla vartes — —

ELISA (kärsimättömästi):

Nopsaan, prinssi, jo päivä laskee — —

ATHENODORUS (Kaukainen kuorolaulu alkaa kuulua):

Koko kevään menneen hitaasti astelin ma vaivan alla, tukahtuneet sun vuokses huokaukset on monen monet vesiruusuin kupuun siell' läikkyväisen lammen luona, nytkään ei kiirett' ole mulla.

(Tarttuu kiihkeästi Elisan käteen.)

ELISA:

Kuumett' aivan sun kätes huokuu, sairas oot — —

ATHENODORUS:

Oon kuullut ett' Indian naiset sairahina luo kiertyy miehisen varren. Kuumeen tuon, tuon tuoksuvan, kalvaan, kellervän sun varttas hiipivän nään — — Miks mulle et suo sitä, nainen? Tää sairaus mun on puhdasta aivan, kuin kuoleman pyörre se selvää on, ja kuume on auringon anti — — Tää kuume on sukua ruumiis! Sit 'etkö sa tunne? Kenen saalihiks itseäs säästät?

ELISA:

Sun kuumettas heikkoa vihaan! Oot hehkuva herpova varjo, et voittaja tuoksuvan naisen.

ATHENODORUS:

Oon varjossa palava liekki!

ELISA (yltyvällä pilkalla):

Lihan näivetystauti sua vaivaa!

(Iskusta vavisten vetää prinssi povestaan tikarin ja ojentaa sen Elisalle paljastaen käsivartensa.)

ATHENODORUS:

Tuoll' ihoa piirrä ja katso, sielt' uhkuu, karkaa hurme!

ELISA:

Asetta vailla lehtoon vainajain on mentävä, siks sen ma talteen otan.

(Ottaa tikarin, prinssi lähestyy ja hyväillen irroittaa hiukset Elisalta, joka väsähtyen painuu penkille.)

ATHENODORUS:

Näin — tuntea huumasi suo — ne kyynelin kastan ja murhetta henkien kuivaan. Käyn sitten sypressitielle — —.

(Saatuaan hiukset hajalleen hän kiihtyy jälleen ja polvistuen hyväilee Elisan polvia.)

ELISA (kavahtaa seisomaan):

Pois nyt, älä vaivaa mua, mua viivytät sankarin luota!

ATHENODORUS:

Siis tikari kärjekäs lyö ja lemmestä päästä.

ELISA (itsekseen, kuin näkyä katsoen):

Jos loisinkin — sinä ansa ja varjo oot voittajan tiellä.

ATHENODORUS:

Oi suutele rautaa ja lyö.

ELISA (kääntyy prinssin puoleen ja vaivuttaa hänet taljalle, kuin lasta tuudittaen):

En lasta ma kaunista lyö — — — Näin vaivu ja voimilta voivu, unen untelon helmaan vain. Oot sairas, sa kalpea poika, veres virma ei vuotaa saa — — Mut etkö sa tahrannut mua? Vain sankarin eessä ma otsani alttiina lyön — — — Epäkelpo ma oonko jo hälle! — Sinä vaivasit mun, sinä tahrasit mun! Sinä kalpene kalvas, — kalvas — —

(Kohottaa hurjin raivoin tikarin, mutta kavahtaa äkkiä kauhusta.)

Ei, ei! — Rikos synkeä! — Myrsky ja pauhu! Mitä vihmot ja sielussa siität? — Ken käskee kättäni mun, mikä voima ja valtias mielen? Läpi tuulen ja pilvien sateen, savun katkeran kautta ja kirkkauden, läpi uumenien, läpi siementen — jumalankara käsky nyt käy. — Läpi ruumihin ahdingon veri villikarjun ja uhrilinnun sekotulvana tunkee ja raastaa. (Hetken vaitiolo.) — Sano, poika, tää lempeä onko? Ja sunko se nostama ois?

(Kumartuu prinssin puoleen.)

ATHENODORUS (kuin unessa):

Läpi huntujen häilyvän pilven sinisilmäsi tummasti tuijottaa. Sinivuoria siellä ma nään, meri valkea — ympäri läikkyy — ja rantamat varjokkaat — —

(Ojentaa kätensä pyytelevästi)

ELISA (taipuu alas hyväilevästi):

Noin hertas vain uni lapsen mielen, vihamielin ken lyödä vois sua — —

ATHENODORUS:

Älä kosketa mua! — Ah hellemmin koske — — voi, kärjekäs tuska mua pistää, joka suonta se repii — — — ah — huimaus tuskia viihtää. Yli tästä ma kahlaan! Tai uppoan kirvelevään ikipolttelevaan minä syöveriin — — — Suo suutelo mulle, ma käsken!

(Riuhtaisee Elisaa puoleensa, joka ponnahtaa kiivaasti ylös.)

ELISA (halveksien):

Zenobian riettahan poika, sylinantia kiemuroi, vain hukkua sulla on voima, ei lempeä nostaa mun. Sun äidilläs kolme on miestä jo ollut, nyt neljättä houkuttaa. Hän tahraa sielun mun sankariltain, sinä tahraat sankarin neitseen, tapat mun, olet murhaaja mun! Mull' oikeus on! (Kuulee lähestyviä askeleita) Ken saapuu sieltä? — Mull' oikeus on — — ja kiire — kiire — Zenobian riettahan poika — — — mitä kiemuroit sinä rietas, rietas — —

(Lyö tikarin nopeasti prinssin olkaan ja nousee kuin pedon sielussansa voittaneena, jää tikari kädessä vierelle seisomaan. Temppelistä Zenobia ja Longinus, jäljessä Lankha. Kätyri lähestyy vasemmalta kurkkien.)

ZENOBIA:

Tuoll' loistaahan se vielä, sammuttaa sit' ethän tahdo, ethän, lupauksen siit' tahdon tarkan. (Osoittaa Longinuksen patsasta.) Itses eessä, voittos ja seppelees se anna mulle.

LONGINUS (ystävällisesti):

Katsos — —

ELISA (Longinukselle):

Luvata turha sun on. Zenobian poika jäi kruunua vaille.

(Osoittaa taljalla makaavaa prinssiä. Zenobia syöksyy parahtaen tuskasta poikansa luo.)

LONGINUS (ankarasti Elisalle):

Mitä tehnyt oot?

ELISA (vieläkin äskeisten mielikuvain vallassa):

Peto impeä puolsi ja löi mun murhaajaani —.

LONGINUS:

Kieltä selvempää!

ELISA (kiirehtii Longinuksen luo, lyyhistyy maahan ja vetää viitan poimuihin tarttuen häntä puoleensa):

Mun surmatkoot — minä tein mitä täytyi. Sinä voittaja luonnon ja onnen herra, oi kuuntele mua ja silmihin katso. Rikos kaihin ei kaihtele niitä — — vain usko ja uhraus sulle — ei uhraus — autuas alttius vain mun kättäni käski.

LONGINUS:

Murhaamaan?

ELISA:

Pelastamaan, sydän neitsehen suojaamaan —

LONGINUS (tarttuen äkkiä kiihkeästi Elisaa olkaan ja nostaen ylös):

LONGINUS:

Ketä varten?

ELISA (painaen päänsä, hiljaa):

Sankarin vuoksi — —

(Longinus irtautuu, ponnahtaa ankaran sisäisen taistelun vallassa etualalle. Elisa jää paikalleen niin kainona kuin alastomuuttansa suojain.)

LONGINUS:

Elon kasvoilta suomutko kirpos, valo pilkahti siksikö vain, ett' taas sikisankea sauhu löis ympäri pään, mua jälleen ikisokkona kierrättäis? Ovi järjen jok'ainoa lukkoon lyöty, salahautoja luonnon ja lemmen maan pinta on kaivettu täyteen. Nyt astu ja rynnistä, "luonnon herra", maan pohjia kulje ja multaa syö, lukot nyrkillä murra, älyviilalla miesikä hankaa, tätä päätä et selväksi tee, et sieluja noita.

ZENOBIA:

Tääll' eikö kenkään auta? Lankha! (Lankha rientää luo.) Harvaan jo kuolon porttia lyö sydän.

LONGINUS (Elisaa lähestyen, äänessä kiihkeä tuska):