Part 4

Viattomuusko murhaa! — Seppelneito, sun ääntäs kuuntelin — siell' Eufratilla, unessa, taljall' levätessä öin. Mut aamuin kummeksuin ja lapsekkaille unille naurahdin. Ja sittenkin, nuo unet kuiskineetko mulle totta, ne näyttivätkö lemmen oikean? (Elisa seisoo vaieten.) Ohi autuuteni kulkenutko olin? Verestä löytääksein — ei, ei! — Tää kaikki on valheen sakkaa. Tuolla pettäväistä vain heikkoutta on ja täällä murhaa — —

ZENOBIA (polvillaan ollen, osoittaen Elisaa):

Tuon vaadin kuoleman, tuon murhaajan!

(Kääntyy takaisin poikansa puoleen.)

LONGINUS:

Ken syyllinen? Se Nimrod kavala ja raaka paimenlauma onko vai tuo heikkous, mi kavaluuteen taipui? Ken syyllinen? Se neitseen puhdas vaisto vai naarassusi? Sairas poikako, vai — minä murhaajanko salaveli?

ZENOBIA (ponnahtaa ylös):

Tääll' eikö vastata?

LONGINUS (jatkaen ajatustaan):

Vai myllerrys tää kaikki, käärme alkuriidan, joka petoa elon kolminkerroin kiertää — — ja jolta mun ois päitä poljettava.

ZENOBIA:

Tääll' eikö vastata!

LONGINUS:

Ei selvää mikään, mut yks on varmaa: tätä neitoa ei kenkään loukkaa!

ZENOBIA:

Murhaajia kaksi siis seisoo tuossa!

LANKHA:

Haava sidottu — —

(Zenobia kääntyy auttamaan Lankhaa, joka nostaa prinssin käsivarsilleen ja kantaa temppeliin.)

ZENOBIA (nousee, kylmän päättävästi):

Siis murhaajia kaksi.

(Seuraa Lankhaa, pysähtyy patsaan luona, kurkoittuu hitaasti, riistää seppeleen, rutistaa sen käsillään ja heittää maalian.)

Valmistukaa revittäviksi paimenkoirain. Sotaa! Ikuista riitaa! Oikeutta murheen verenne kaikki kylläiseks ei juota.

(Kääntyy, katoo temppeliin päin.)

LONGINUS (kuin vihollisen taisteluhuutoon vastaten):

Päin veljessotaa — — Taurus, taisteluun!

KÄTYRI (juosten vasemmalle):

Hei, Taurus, taisteluun! Hei, taisteluun!

LONGINUS:

En marttyyriksi aio, puoliks vettä veress' ei mulla. Tulin voittamaan, en häpeään.

TAURUS (oikealta, näkymättömänä):

Hei, veljet, taisteluun!

LONGINUS (nousee lehtoon vieville portaille, joiden juurelle lyyhistyy Elisa. Hämärä painuu täydeksi pimeydeksi, vain alttarin liekki valaisee heikosti):

Sit' enkö tietänyt, ett' ihmisparka vain näivä kuopus laiskan maan, ett' turha sit' alkuliejustansa auttaa, enkö sit' tietänyt, ett' onnen hylkiöin tuo karjun hampaat sai ja murhamielen vaikk' onkin selkänahka pelkurilta, hävyltä riekaleet, joill' lonkkiansa lymyillen peittelee.

TAURUS (syöksyy vasemmalta):

Käy miehet päin! Sun onko käskys niin?

LONGINUS:

Päin myllerrystä! Vie tuolta hautain kautta miesten parvet. Asemiestä koskaan viel' ei hyökännyt yl' lehdon pyhän. Nyt se poljetaan! Näin kuuluu käsky mun. (Taurus pois.) Sun luokses, luonto niin enkö kulkenut kuin yöllä porton: valossa päivän inhosin sua jälleen. Sua taiten pettelin ma järjelläin: Kun sieraimin sun voimaas hengitin, niin huulin orjiasi pilkkasin ja riemuitsin, ett' olin vihamiehes.

(Pieni osasto sotamiehiä marssii kaukana taustalla soihdun valossa vasemmalta oikealle.)

Vain siks en ruumistani ruoskinut ett' täysin voimin ruoskia ma voisin sun luomias, sun rakkaimpias, noita joit' yllin kyllin karjuu ympärillä mudassa mataa, otsin matalin.

(Toinen taistelujoukko ryskäten, soihtuja heiluttaen myöskin taustalla. Nyt kuuluu nopeasti vaikeneva taistelun ryske oikealta, Elisa nousee sitä kuunnellen.)

Nyt voitit mun, löit liejuus nieluun saakka, näin ilman pimeäksi teit ja järjen. En mitään nää — —

ELISA:

Oi kuule, sankari, pois läähättävä myrsky ahdingon jo loittonee. Sun joukkos etenee! Oi kuule, voittaja.

LONGINUS (astuu kiihkeästi Elisan luo, kiertää hänet käsivarsillaan):

Sa uskollinen — sa horjumaton, voiton ensi ääni ja ensi seppel — — Kautta rikoksen sa mulle kirkastuit.

ELISA (alttiina nojautuen Longinukseen):

Oi tuomitse tai armo anna, sua riemuin kiitän.

LONGINUS (kiihtyen):

En kummia polkuja noita, joit' astelit, altis, ma tutki enää. Veri ruskea jos sinun olkaas syö, sen suutelen huulilla pois. — Noin suutelin murhan ja hurman — —

ELISA:

Oi mies, sinä surmaat suutelemalla — —

LONGINUS:

Sinisuonien seittejä murtain mehiläisten parvekas lento käy, ne surmaan vain minä suutelemalla.

ELISA:

Lyö poltinrauta ja sankarin merkki —

LONGINUS:

Hedelmät viinipalmun sun varrellas on päivässä paahtuneet, ne huulteni lehvillä peitän — —.

ELISA (kavahtaa äkkiä irralleen kuunnellen lähenevää melskettä):

Käy ryske päin, älä vaaraan jää.

LONGINUS (ottaa taljan penkiltä):

Älä karkaa multa, sun taljaan kiedon — — ja ryöstän pois. Pyhä nuotio sammuksiin! (Painaa taljalla uhritulen sammuksiin.) Sakosankea yö! Tule luokse mun! Noin, noin — sinut tuuditan pois — — Sekasorto ja lempi ja murha!

(Syöksyy Elisa sylissä sypressilehtoon. Oikealta syöksyy etualalle ryhmä kamppailevia miehiä. Se on kuin vääntelehtivä hirviö: aluksi kamalaa äänetöntä painiskelua, sitten ähkinää ja hammasten kiristystä. Aseet sähähtävät vastakkain. Kuuluu korinaa ja kuolon huoahduksia. Kätyri ilmestyy hohottaen taustalle.)

KÄTYRI (taistelevan ryhmän vyöryessä takaisin vähitellen oikealle):

Hei, herjasilmä, hoi tytär rutsainen! Hei, tanssien louskuta lonkkaa, veli veljeltä kurkkua vääntää sun luisevan kiimasi vuoksi. — Älä näyttele niskaluutas: etupuolta ja ruipelosäärtä. — Nokan korpilta sait: älä huntua nosta. Vasen silmäs on nokkima naakan: vain huulia näytä ja hengitä lieskaa — — (Hetkeksi taukoo kaikki taistelun melske.) Hyi, hiljaisuutta tätä —

(Oikealta leiskahtaa valoa. Alkaa kuulua voiton säveleitä: ensin yksinäisen torven toitotus, sitten riemun humu ja sävelten hurja ryöppy.)

Voitto mun ja sankarin on valmis. Voittaja! Sua voittos huutaa!

(Katoo oikealle. Elisa ja Longinus ilmestyvät lähekkäin korokkeelle.)

ELISA:

Onnen maallisen niin sulta sainhan — iankaikkisen.

LONGINUS (kuin ihmetellen):

Näin rauhan riemukkaanko sieltä sain? Oi, tiedon sainhan, ett' oot lemmittyni jo kauvan ollut, vaikka oppilaaks sun luulin vain! Oi, armas, puhtait onko viel' esikartanoita luonnon? Nainen näin olla voiko pyhää — —?

ELISA:

Autuasta näin olla hiljaa, kysymättä. — Armas noin ällös kysymyksin rauhaas vaivaa. Tuot' ääntä voiton kuuntele.

LONGINUS:

Kuin kulkis siell' elonkorjuuväki, rypälein ja tähkin.

ELISA:

Niinkuin isännälle tois se riemuin sadon runsaan.

LONGINUS:

Kuin ois kyllin jo koossa emännällä hunajaa, jot' taiten viiniin sekoittaa.

ELISA:

Kuin kylvyn jo öisin laittanut ma liljayrtein.

LONGINUS:

Ja kainoin toivein, tähtikuvaa katsoin siin' itse kylpenyt. — Oi, rauhan siipi, sa kuultavainen yllä mun, oi jää ja rauhan siimeksessä suo mun elää.

ELISA:

Meill' onhan iankaikkinen tää riemu.

LONGINUS:

Eest' onnen tään ma taidan taistellakin, jos tarvitaan. Sen kaiken kansan riemuks, sen esikuvaks kaikkein varjelen. Ma ihmeen varjelen! — Niin, ihmett' onhan tää onnen kulku — —

(Taurus saapuu mukana ryhmä miehiä, joilla on soihdut kädessä. Longinus astuu häntä vastaan alemmalle porrasaskelmalle. Elisa jää korokkeelle.)

TAURUS

Voitto leikattiin tää nopsempaan kuin immet seppeleen. On lauma lyöty. Nimrod vangittuna tulossa tänne.

LONGINUS:

Kyllin säästelitkö sa veljesverta?

TAURUS

Täyteen tuhoon syöksyi vain erakoitten joukko.

LONGINUS:

Geser myös?

TAURUS

Kun muurilt' tuolta lauma muu jo väistyi, jäi Geser joukkoineen ja ristin nostain päin syöksyi ryntääväiseen ahdinkoon. Kuin alle aallokon he sortui, laulain, naurain kuin hurjankolkko mielipuolten joukko he painui polvilleen ja sinne hukkui, tuo Geser ensimmäisenä. Heitä säästää meill' eihän ollut aikaa. — Paljon kansa myös paimenia pakoon päässeit' tappoi kaduilla kaupungin. Sua puolustain se yltyi raivoon.

LONGINUS:

Kansa, kansa mun! Miss' on se? Tääll' ei ketään?

TAURUS

Portilt' alkain se voittokujaa miehin sataluvuin sua varten muovaa. Sinne kiire meillä. Vain vaivoin miesten jännerseljät estää sun tulotielles tulvaamasta kansaa, mi soihduin roihuvin ja juhlahumuin kaikk' aukeamat, katuvieret täyttää.

(Kleanthes kiireesti temppelistä, jääden kiihkeästi odottamaan puhetilaisuutta.)

LONGINUS (puoliksi itsekseen):

Näin taivas korkenee!

KLEANTHES:

Mun valtiatar sun etees lähettää. Mut tarkempaan kuin vaatis niukka käsky suo mun haastaa, mit' äsken näin — se tulvii mieless' yhä: Kun templin portait' astui valtiatar, eell' astuessa Lankhan — huohottain ja säälist' itkien tää poikaa kantoi — kun pylväikköön he nousi, kun hän nyt — kun valtiatar kasvot nosti, silloin en nähnyt äitiä, en naista itkevää — en nähnyt elävää, näin kuolleen murheen: Rumentunutta, ryppyist' otsaa leikkas, värähtämättä leikkas kulmain kaaret, ja huulensa — nuo riemun janost' armaat, nuo veren voimast' ennen paisuvaiset — verettä, tyhjinä — kuin kuollehella — ne lepäs. Katsettaan ei voinut nähdä, vain kammoin tuntea sen kauhua. Ei pojast' enää huollut, Lankha lääkkein sit' auttoi henkiin — —

LONGINUS:

Henkiin! Mitä sanot?

KLEANTHES:

Niin, Lankha tutki haavaa — kulkenut ol' aseen kärki olankuopast' aivan sydäntä kohti — niinkuin läkähtyis hän lakkas äkin työstään, karkas pystyyn: "Hän hengittää, on sydän vikaa vailla", niin korkein äänin huutaa hän, ja minä — vain äitiä ma katsoin: Liikahtavan häness' ei mikään näytä, mutta hiljaa, kuin lepoon lientyis jännitetty kaari, niin nytkähdellen, niinkuin päivän eessä arastais silmää, niinpä elon neste taas kiertää silmäin tienoot, kyynelvirroin nuo kalventuneet kasvot herättää ja kirkkain helmin, kiirehtäin se juoksee punertuvaisten huulten luo, ja siitä, siit' autuas sai hymy vallan. Mutta — —

LONGINUS:

Oi, taivas selkenee ja puhdistuu! Sa sana vie, ett' toivon täyteen voimaan taas parantuvan prinssin!

KLEANTHES:

Niin, taas huoli vuoks pojan vaivaa häntä, tulless' sanan ett' alas nopsaan löit sa paimenlaumat, hän Foiboon alttarilla uhrin poltti ja pyhää tuoksua sen leyhytellen luo rauhanjumalan hän rauhaa kiitti. Mut luota uhrin sen hän huolehtien nyt puolees kääntyy, suojaa, laupeutta sult' anoo.

LONGINUS:

Turvaisalla miellä saa ja saatoin arvokkain, he palata taas kotiin. Tää vie rauhan sana — —

TAURUS

Liikaa on lempeyttä tuo. Hän syypää on! Ja vankeutta tarvis kyllin kovaa, ett' estyy vehkeilyt nuo kansaa vastaan.

LONGINUS:

Sa vaikene! Saat miekkaa käyttää, mies, ja käskyn mukaan käytä, muuta ei. — Ei hintaa onnelle saa kallistaa, verellä, murheella jos ostaa näin se täytyy. (Nimrod tuodaan.) Mutta tuon sa valtaas saat! Lyö ruosterautoihin ja märjimpään se luolan pohjaan paiskaa. Ruosteen karva on keskinkertaisuuden nahkaan käypä. — Mut oothan voitettu, en sanoja ma tuhlaa.

NIMROD:

Voitettu — mut aate mun — se muista, mull' on myös — ei vielä lyöty. Mull' aate suvun suuren, vankan tammen, mik' kansan työtä vilvoittaen suojaa. Zenobia on tytär valtasuvun, on suuren Ptolemaioon kantaa. Sunko ois osaks tullut Ptolemaioot voittaa? — Mit' oot sa oikeastaan täällä tehnyt? Oot aateraipoin, miekoin kahtia tään kansan lyönyt. Kompastava kivi oot ollut vain.

LONGINUS:

Se kivi totuus on, jot' ei voi kiertää, siksi kompastuit.

NIMROD:

Mut toisen sulle etees Rooma paiskaa. Uus' imperator, caesar Aurelianus, sa muista myös! Hän kaltaisesi lyönyt on Galliassa, vuoros sun on kohta.

LONGINUS (Kleantheelle):

Kleanthes, rauhan sanomasi vie. (Kleanthes poistuu. Viittaa sotilaita viemään Nimrodin pois.) Sa tuomiosi kanna, luolas pohjaan kohina kuule aallon korkean, mi lännest' itään lyö ja länteen lyödään. (Nimrod viedään oikealle.) Nyt, Taurus, kiire on! Suo soihtu mulle! Ja riemurintamaan sa laita joukot. (Taurus sotilaineen poistuu.) Ei vihamiehist' ole suurin Rooma, viel' onhan yössä paini sielujen tää ollut julmempaa. (Kääntyy vähitellen Elisan puoleen.) Ei ihmeellisin tuo voitto Eufratilla — salasaalis sylistä myllerryksen ihmett' on. Elisa. Voiton päivään suurimpaan sun, saalis armas, maailmalta kätken, kuin saitur ahnas varjelen sua kiihkoin ja hipiältäs verhot hämäröin vain nostan salaa. (Vetää Elisaa portailta luoksensa.) Sitten, sitten kerran näist' öistä kamppailun ja tukalista näist' onnen luomistöistä itsellein sun ainoan ma vaadin. Miljoonilta sun onnell' ostan, riemu maallinen.

ELISA:

Kuin kuoloon noiduttuna prinsessa, niin piiloarkussani hiljaa lepään, en liikahda, en sanaa lausu, enkä herättämättäs herää. Sankaria niin vuotan minä.

LONGINUS:

Sankareitten äiti!

ELISA:

Sua vailla haave marto.

LONGINUS (voimallisesti):

Alkulähde oot mulle lemmenvirran vuoltavan ja polveikkaan, sen vastavirtaa nousen kuin kala piikkievä, joll' on suonet täyn' ihmisverta kuumaa, jolla pää on käärmeviisas, taito kiemurrellen päin tulvaa tunkea ja esteet voittaa. — Oi, lähdenymfi, silmä vuottavainen, mua kuolevaista johda. Vastavirtaa taas alkaa matka.

KÄTYRI (astuu esiin oikealta, alamaisesti):

Vanavetees tarpeen elukka tää, ma luulen.

LONGINUS (voitonriemuisena):

Kilpikonna, sun kuores murskasin! — Hei, varjon mies, sa soihtu sieppaa. (Heittää soihdun Kätyrille.) Naamaas häveten sen alla juosta saat, ja käskyn mukaan vain tietä näyttää, sokkosilmin juokse sytytä maailma, jos käsken niin, tai oma karvapeitteet, jos niin käsken.

(Viittaa oikealle käskevästi. Kätyri lähtee soihtua korkealle nostaen.)

Väliverho.

III NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta taustalle on savimajojen sijaan rakennettu kauniita keltaisia ja valkoisia pieniä asumuksia. Myös punainen katos on poissa. Oikealla etualalla leposohva. Aika: kirkaskuutamoinen aamuyö. Prinssi lepää sohvalla. Lankha istuu vieressä. Hetken vaitiolo.

LANKHA:

Voi, prinssi hyvä, kammioon ois aika, levolle jälleen, turhaan valvot. (Ei vastausta.) Kohta kuu kellerväinen hallavaksi käy ja sisar maan se kainostellen jättää. Maa aurinkoa, kuuta vailla hetken saa sairahana huohottaa ja turhaan povensa auki repii: houreissansa hiestä tuskan sairast' usvaa vain se luo ja meitä taudiIl' uhkaa, vaikk' ois ikiterveyttä mieli antaa.

ATHENODORUS:

Lörppö! Koht' alkaa vaankin jumalatar kuuta spitaalitauti vaivata, mi huulet silt' ammoin söi. Ja sisarelleen, hetaira maalle, sen nyt täytyy jättää hekuma auringon. Näät nuoremmakseen tää äiti maa on vielä laatuun käypä.

LANKHA:

Mut annapas, ett' unen soutupoika tuo pienell' urkkii ruuhellansa kaikki sun suontes sopet rauhass' yön, kas silloin sa aamull' lähdet unten rantamalta taas uusin mielin, naurain, kirmaten — —

ATHENODORUS:

Tai unissani, tyhjänraskain päin, viel' unijuomain melto maku suussa kuvotus inhon huulin aukinaisin mua itseäni irvii. Siinä sulle kävely prinssin aamusilla. Yössä näin viileässä helpompaa.

LANKHA:

Puutarhaan jos käytäiskin! Sun mielileijonasi nälästä aivan hiutuu, kun et syötä sit' enää koskaan, eikä muilta huoli se ruoan palaa.

ATHENODORUS:

Kyllin maittavaa tuo mulle lihaa, ihmislihaa tuo.

LANKHA (huoaten):

Kuink' ootkaan muuttunut — —

ATHENODORUS:

Ja parantunut.

LANKHA (puoliksi itsekseen):

Tikarin uurnaa myrkky vuotanut on sydämees.

ATHENODORUS (katkeralla ivalla):

Taas lörpöttelet ukko! Tääll' arpi ruskottaa vain mitätön, vain huulten jälki viattoman naisen — —

LANKHA (pyytävästi):

Siit' yöstä turman ällös haastele, se sairastuttaa sun vain uudelleen.

ATHENODORUS:

Sull' onko paha omatunto?

LANKHA:

Mulla?

(Charisbe palatsin pylväikköön.)

ATHENODORUS:

Niin, valheist' imelistä, joita kerroit puutarhan teillä tuolla aamut kaiket ja iltayöt. — Niin eikös laulanut sun tarinoissas valkojoutsenet kuin huilu soi tai sitra heläjää. Nyt uusin korvin sen ma valheeks kuulin ei hanhen kaakatusta kummempaa oo joutsenääni. — Kuolemansa eellä se muka lauluist ihanimman joikuu. Sen tottavie ma valheeks näytän myös: Tän' yönä vielä kenokaulan mestaan ja nähdä saatkin: kurkust' elukkaisen korahdus kuoleman vain tunkee. Malliin samaan sa luonnon kaiken valheverhoin oot kietonut.

LANKHA:

Niit' ilman, poikaparka, tääll' onnetont' on elää. Kuulepas — —

ATHENODORUS:

Ja naisen — senkös seitein peittelit ja jumalatar — vöillä, uumilt' asti luo silmäin siveäin ja harhaan veit mun.

(Hetken vaitiolo, jolloin Kätyri ilmestyy taustalle vasemmalta portaista ja alkaa hiljakseen siirtyä seinäviertä pylväikköä kohti.)

Ja lemmenmurhe — kaunist' oli muka tuo rinnan pakko luita särkeväinen, hiotus yöllä kauhuvaivan alla, tuo toivo turha tähti taivaalt' ottaa. Häpeä kalvas, värjöttävä raukka ees alla marmorisen nuken, tulta jäävuoriin tuhlata ja henkiä sisäänsä tautina se taas ja yksin ain' yksin, yksin itkeä — — voi, vanhus. (Raivoisata, tyrskivää itkua.) Oi, vanhus, poika onneton on tässä! En jaksa kylmä olla enkä kuuma, en kestä maailmaa, en hiljaisuutta en karjaa ihmisten.

(Vaipuu Lankhan puoleen, joka kumartuu häntä hiljaisella äänellä lohduttamaan.)

CHARISBE (Kätyrille, joka kurkistaa pylvään taakse):

Mit' urkit, mies?

KÄTYRI:

Ja sinä mitä kurkit?

CHARISBE:

Kuuta vain.

KÄTYRI:

No, sankar kuutamon siis sisään päästä.

CHARISBE:

Rumuuttas peljäten en suoraan kiellä.

KÄTYRI:

Häkissä mull' on aljo kallehin, jok' uskoo, ett' oon toiseks kaunein mies ma maailmassa.

CHARISBE:

Kuulepas, sa sano, Elisaa lempiikö sun herras?

KÄTYRI:

Säälii, vain säälii. Jos ei sääli, rankaisee, mut' itseänsä sääli on, jos lempii. — Siin annos kutkua sun kieles kärkeen.

CHARISBE:

Sun herras muureill' onko yhä?

KÄTYRI:

Entäs, viel' onko valveill' emäntäs? Miks itkee noin haikeasti prinssi? Yö nyt onko vai hourupäisten päivä? Vastaa, vastaa.

(Katoo hohottaen oikealle. Charisbe jäljessä).

ATHENODORUS (nousee käden varaan):

Hohotus täällä käy! He kiertää, nuuskii, he kättä lyö ja rahan kouraan pistää, ett' totta kuiskais valhesäkki korvaan.

LANKHA:

Kas, sanomia tappion tai voiton he vuottaa, siks on levotonta yö — —

ATHENODORUS:

— Mun luulet itkevän — vain hohotan, minäkin hohotan ja yötä valvon kuin aikuisten on tapa.

ZENOBIA (tulee täysissä pukimissa Charisben seuraamana)

Taaskin valvot! Pitääkö torailijaks tulla mun, sa paha poika.

ATHENODORUS:

Lampaaks oothan tullut — Vapiset eessä kellokaulavuohen kuin lampaat toisetkin ja nöyryytystä sa aamust' iltaan nielemällä nielet.

ZENOBIA:

Voi, lapsi. Minkä näät, se kuorta on, sydämen yössä, siellä painitaan! Hän salaisuutta kantaa, jot' en tunne. Se onko sankarunelmaa, mik' kerran mun onnell' yllättää? Mua lemmitään vai vihataanko, sit' en tiedä. Mutta oi, poika, mieles malta, lempeen uskon.

ATHENODORUS:

Viha mun, tää kiukku voimaton ja usko, ett' ihmevoimat saan ja hirmukeinot, joill' loukkaajani kerran, vähitellen ja ilkeästi ilkkuin näännytän, tää haave oikeaan mun vie.

ZENOBIA:

Noin kehno, kavala ilkimys mull' onko poika!

ATHENODORUS:

Mull' onko äiti kuningatar ollut?

ZENOBIA (painuu polvillensa poikansa luo):

Jumalten lauma kaikki, tuomitkaa! Rakastavalle eikö mulle liikaa tää murhe viimeisin. — Oi, poikasein —

ATHENODORUS (keskeyttäen):

Puutarhaan lähden, joutsenkaulat katkon.

ZENOBIA:

Sisälle käy — —

ATHENODORUS:

Nyt kenokaulan mestaan!

(Prinssi ja Lankha sivuportaista puutarhaan.)

ZENOBIA:

Ken oikeassa?

CHARISBE:

Prinssi oikein arvas. Kuin valkeata prinsessaa, niin eihän mies vankiansa huoltais, saalist' yksin niin varjellaan ja lemmenvuonaa.

ZENOBIA:

Kuinka, mun voittaa voisko tyttö matala ja heiveröinen. —

CHARISBE:

Kainous, se vasta on miesten mielest' autuasta, katsos, he heikkoutta kuuliaista etsii. — Elisaa kuulustele kautta rantain, ei hevin ylpeyttä lemmen peittää voi nainen kilvan lempivältä.

ZENOBIA:

Nainen tuo tornikammiossa kyyhöttää, en nouse syrjäteitä sinne minä.

CHARISBE:

Levolle jos et vielä käy, ma laitan, ett' tapaat hänet.

KLEANTHES (kiireisenä pääportaista):

Tääll' ei hän, tuoll' onko?

ZENOBIA:

Sun herras? Tääll' ei nähty — tuloss' onko?

KLEANTHES:

Tää kummallista! Muurein harjalt' alas, työmiesten sankan parven riemuitessa, työn päätteeks ylevästi haastoi hän ja miesten voimaa kiitti. Katsokaas, tän' yönä valmiiks sai tuo suuri työ mi muurit kahta vertaa ennestään loi korkeammiks. Sitten tulotiellä ma käskyn sain, ett' tuolta kiertäisin ma länsiportin kautta, tarkastaisin siell' öisen vartion, mi länttä kohti alati tarkkaa viestintuojaa vartoin. Niin kiersin, suoraa tietä hän, mut täällä ei vieläkään.

CHARISBE (pahatahtoisesti):

Kai kultas uninen sai sulle jalat alle, juosta saitkos.

KLEANTHES:

Sa vihan viskelijä! Yön ken nukkuu on armas mun. Niin tekee kaunis Tadmar ja unestansa puolet antaa mulle. Hei, terve teille! Hänet tiellä tapaan — Ja sitten aurinkoa aamuks veistän.

(Poistuu pääportaista.)

ZENOBIA:

Hän tänne saapuu — — Nyt on aika mun! Niin harvoin hänet nään. Nyt kuudanyössä vain totta puhutaan. Tääll' odotan. (Rientää oikealle). Nyt tulee kaunis päivä. Hämähäkki noin uskaljaasti seittejänsä laittaa: — Somasti verkkos korjaa, nopsaan juokse sa hämähäkki — vaimo, jotta palkaks sais julma herras lemmekkäälle päälle, sovussa saaliin vaivall' ansaitsemas sun kanssas jakais. — Jos oot onnen merkki, nyt sanat ihmeelliset mulle kehrää, suo voima kohtaloita kääntää. Sitten — — suo muoto, viehkeys niin lumoava, ett' taito kehnokin, ja harhasana jäis alle kiehtovaisen hymyn. Seitein tuhansin vangitsen ja auki avaan sydämen sankarilta, nähdäkseni mik' on näin vieraiks loitontanut meidät. Oi, oothan onnen merkki?

CHARISBE (lähestyen):

Ristikäs jos selkä on, se hyvää tietää, muuten — —

ZENOBIA:

Kas, kas, en nää. — Se piiloon juoksee.

CHARISBE:

Mutta tuoss' onhan toinen verkko — tuossa myös ja — tuossa, hyi — tää pahaa merkitsee. (Rientää taka-alalle lehvistön luo.) Voi katso!

(Zenobia seuraa Charisbeä.)

ZENOBIA:

Tottakin — niit' onhan paljon. Mut turhaan kai — niist' ennustellaan. — Varmaan jo siin' on kauvan olleet! — Kuitenkin — ne vaivaa mua, kaikki vaivaa mua — —

CHARISBE:

Tuolt' askeleita — —

ZENOBIA:

Siirry pois — — ma yksin — —.

(Charisbe palatsiin)

LONGINUS (tulee pääportaista):

Ken valvoo täällä?

ZENOBIA:

Sydän levoton.

LONGINUS:

Zenobia!

ZENOBIA (lempeän soimaavasti):

Kuun eessä pilven häivä noin pienkö estää sun mua tuntemasta?

LONGINUS:

Sun äänes tunsin.

ZENOBIA:

Vihamiehenkin voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman ja tuulen aallost' etkö ystävää sa tunne?

LONGINUS:

Moniss' aatoksissa kuljin.

ZENOBIA:

Mit' aattelit?

LONGINUS:

Ett' onnen ympärille rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin me harjaan viime kivi. Vihamies ei niille nouse. Siitä riemuitsin, ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys mua hetken vaivas. Mutta hetken vain. Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä, meit' itseämme varten.