Part 2

(Kääntyy, aikoo vasemmalta puutarhaan, Kätyrille.) Ken sankar on, sa sano, kiero mies.

KÄTYRI:

Kenellä veri kiertää vastapäin kuin mulla, Kätyrillä, päähän tulvii — eik' alaruumiin puolle, niinkuin sulla — ja kohisee, ett' aivot sekavoittaa, näkyjä näyttää, luulon ihmeen nostaa, ett' aurinko ei varjoansa heitä, se kiireelle jos sattuu sankarin.

KLEANTHES (nauraen):

Vedestä liian sameasta sait, mies, vastauksen.

KÄTYRI

Sekaan koukun heitän: Hovissa täss' on vaivaisia vain, ei sankareita — —

KLEANTHES:

Väkä koukkuun vielä, ehk' onkees kiiski tarttuu.

KÄTYRI:

Syötti myös, lihasta vaivaisien näiden —

(Viittaa palatsiin.)

KLEANTHES (antaa rahaa Kätyrille):

Tuossa kas alkuun kultakala, apinan on siinä kuva, hyvä peili sulle.

(Kääntyy hymyillen vasemmalle. Kätyri kumartaa ja viittoo hetken puutarhaan. Pääportaita astuu goottilainen Taurus, jonka jokainen jäsen ja liike uhkuu nuorteata ja ilomielistä taisteluvoimaa. Päivän ahavoittamista kasvoistaan huolimatta hän näyttää vielä melkein nuorukaiselta.)

KÄTYRI (seuraa Taurusta, joka astuu reippaasti etualalle, uteliaasti aavistellen.)

Centurioko saapuu eikä preetor — —?

TAURUS (rennosti):

Centuriokin joskus preetor lie —

KÄTYRI (yhä utelevammin):

Jos esteen herra saa —?

TAURUS (rehevästi):

Sen saikin ukko.

KÄTYRI:

Ähää —

TAURUS

Hän ammees' selkänahan poltti — pahasti polttikin — ja vihoittavan sai viirun kaulaan — —

KÄTYRI:

Ol' orja kuminaa ja näpsän verran kai pärskäjuurta liikaa pannut kylpyyn?

TAURUS (nauraen):

Ja — ryytineilikkaa myös nauttinut ol' liiaks herra viinin höysteeks — —

KÄTYRI

Jotta —

TAURUS

Hän pyörtyi — kaulaketju kireälle kuin hirttonuora —

KÄTYRI (riemuiten):

Nikamista niks! Ja sin' oot legioonan herra!

TAURUS

Mutta mit' aikoo Nimrod?

KÄTYRI (viittaa pöytään):

Tuottaa preetorilla Longinus tuomiolle juhlaan tänne.

TAURUS

Thor moukarherra! Heiltä valuneet kai silmät päästä! Legioona valmis ja kansa myös on kapinaan. Luo Nimrodin mua saata.

(Poistuvat palatsiin, ryhmä orjia saapuu samassa kannuineen ja maljoineen. Kätyri nopeasti takaisin.)

KÄTYRI (vasemmalla seisten):

Hei liehukaa ja haaska lyökää kemuihin teurahaksi, laaksot juoskaa ja paimen räämäsilmä vuohineen ja sankareitten sankar seppelpää te pöytään tuokaa, haaskast' alkaa kiista.

(Ryhmä orjia jää Kätyriä töllistelemään, kuin seurakunnaksi.)

Oon poika sekasorron, kärsiväin oon karsasilmä veli. Tuhon onni on totuus viimeisin, Se tietäkää, te onnen kierosilmän parkulapset, ja riehukaa, siks kunnes elukkain taas lajia te ootte tarkalleen Takaisin kaaokseen! (Hohottaen, puoliksi kiukuissaan) He, seurakunta on harras tyhmyyttään.

(Viittaa orjia hajaantumaan.)

TAURUS (saapuu vasemmalta voimakkain askelin):

Taas alkaa retki, kuin kotomailta, Taurus-vuorilt' alkain, se kerran aljettiin ja veljein kanssa solasta toiseen, vuorilt' alamaihin, yli virtain, kautta kaupunkein me retkeiltiin. Siit' alkain temppu yks ainut auttanut on miestä tätä: Sivalla nopsemmin kuin vihamies ja arpapeliss' arpa vedä voiton. Taas temppu luonnistui ja preetor paksu sai itse kylvyn, jonka mulle aikoi.

KÄTYRI:

Mit' teolla lupasit?

TAURUS:

Lupasinhan profeetan pilkattavaks herrain tuoda.

KÄTYRI (viitaten pöytään saattaessaan Taurusta taka-alalle):

Mut tuomariksi tuotkin — —

TAURUS:

Juhlavieraaks, ja kuokat myötä seuraa. — Läsnä olkoon myös haamu preetorin.

(Menee tuimasti pääportaita alas. Kätyri palaa vasemmalle, kurkkailee odotellen pylväikköön. Tadmar, Charisbe ja kolme muuta hovinaista saapuvat.)

KÄTYRI (ottaa heidät vastaan kumarruksin ja vie heidät oikealle):

Oi, lotusumput, niin punaiset kuin tummat, suvaitkaa — —

(Saa järjestetyksi nauravat neidot kahteen ryhmään seisomaan.)

Kas noin — tuoll' yllä tuoksuu santelpuu ja surraa mehiläisten parvi — kaikki siis ympär lemmenmerkit. — Järjestys on oiva tää! Kuin lempi ruusuista ja mustaa on, niin tässä hehkuvaa ja tässä tummaa silkkihipiältä on parvi neitojen.

CHARISBE (ilakoiden):

Vain punainen kuin liekki lempi on!

TADMAR:

Muut' eipä lempi kuin pohjatonta mustaa.

(Syntyy naisten välille riemukas riita. Sanat 'punainen', ja 'musta' kuuluvat väittelystä.)

KÄTYRI:

Hiljaa — hiljaa — — Nyt saapuu kristitty — — Se kirjavaa siis on — —

(Astuu Geseriä vastaan, joka tulee palatsista. Geserin kasvot ovat kalvakkaat, kääntymyksen ja uskon hurmio ovat niihin painaneet jälkensä. Hänen viittansa liepeillä on vielä merkkejä tahraisesta esikaupungista.)

GESER (portailta):

Uus aurinko ja lunastaja meit' armoin puhdistaa.

KÄTYRI (johdattaa Geseriä kumarrellen naisten luo):

Mun tuntoani profeetta, huoli, hätä vaivaa — —

GESER (isällisen lempeästi):

Mulle sun huoles usko, poikani.

KÄTYRI:

Ma pelkään — — Siell' että lienee päiväntasaajalla viel' uskoon kääntämättä — paviaanit.

(Pujahtaa taka-alalle.)

GESER:

Oasta tästä kruunuun marttyyrin sua kiitän, Herra. Halvan pilkkaajan suo kerran armos löytää.

(Pari naista kääntyy hänen puoleensa ja alkaa keskustelun. Palatsista tulevat keskustellen Nimrod ja prinssi, takanansa Lankha. Hetken perästä Zenobia ja vasemmalta puutarhasta viimeisenä Kleanthes, joka asettuu neitojen parveen. Kätyri ja Lankha palvelevat aterioivia. Zenobian synkkä ilme vaimentaa hetkeksi koko seuran painostavan hiljaiseksi. Äkkiä kuuluu lähempänä kansan riemuhuutoa ja melua. Joukosta kuuluu hämmästyneitä huudahduksia.)

ZENOBIA (ponnahtaa seisomaan):

Kuinka, tääll' eikö riemu riitä, naurakaa, ma käsken.

ATHENODORUS:

Meille Lankhan kertoa suo tarinoita.

CHARISBE:

Runo laulaa suo Kleantheen meille, valtiatar.

(Taas kajahtaa kansan huuto.)

KLEANTHES (nousee malja kädessä):

Suokaa mun malja juoda punahuulten vuoksi! — Kas enpä vedenpaisumuksen tullen Melpomeneen ma valitusta laula vaan lemmenpurren viime keinuntaa. — En tulivuoren partahilta etsi mait' autioita, viinimaita etsin, Hefaistoon rakkahinta rypälettä. — Syön omenoita hurman myrttipuusta! Lyön Afroditen oinaan teurahaksi kemuihin viimeisiin ja kalman pöytään vien ilojuhlaan kaikki pettämäni, kaikk' armaat pettäjäni — —

ZENOBIA (keskeyttäen):

Vaikene — tuot' on jo liiaks kuultu.

ATHENODORUS (Kleantheen juodessa maljansa ihastuneitten hovinaisten kanssa.)

Prinssi Raman ja valkeuisen Sitan lemmestä nyt saahan Lankha — —

ZENOBIA:

Paremmin ehk' orja laulaa.

ATHENODORUS:

Lankha kuninkaan, Ravana-jättiläisen verta on — — Oi kerro, kerro!

LANKHA (epäillen):

Jos niin prinssi tahtoo: Ravana, kantataatto mun, ol' ankara ja sankarsilmä mies — niin kertoo vanha taru — Meressä Indian hän kaukahista saarta, — min mukaan mull' on nimi vielä — valtikoi, oi' onnellinen, sopasorja, karjarikas. Mut eestyessä ajan taantui onnen pyörä: Hän tukaloitui kartanoiseen riemuun, rauhan niin nuotioihin kyllästyi ja uhrijuhliin. Hän kuolinnuotioita halas, tasarintaa taas ottelua tuimaa, vierast' orjatarta. — Niin laivaan laitavaan hän astui jousin, keihäin ja viidakkoiseen, kansavaan nyt hyökkäs laaksoon, miss' uljasmieli prinssi Rama hallitsi ja kuultavaista Sitaa, kaunist', uskollista kuin onneansa palvoi. — Taattoin taatto voitti ja vaimon ryösti, itkusilmän vaikeroijan merelliseen toi kartanoonsa. — Mutta rikos tää huusi pilvet puhki, jumalihin yltyi ja näiltä tummanpuhuviksi muodon muutti.

(Puutarhasta kuuluu kohinaa ja liikettä, oikealle nousee Longinus, toisella puolellansa Taurus ja toisella legioonasotilas. Heidän takanansa kansaa näkymättömissä. Varsi norjana ja silmät suurina hehkuen kulkee Elisa heti tämän jälkeen vasemmalta puutarhan portaista pylvään luo palatsin portaille, jonne jää Longinukseen herkeämättä katsoen sisäisen riemun vallassa seisomaan. Prinssi katsoo lakkaamatta Elisaa.)

(Longinus seisoo levollisena paikoillaan puettuna yksinkertaiseen harmaaseen viittaan. Ei miehinen voima ole riutunut hänen vartalostaan eikä sankarikauneus hänen kasvoiltaan, vaikka poskipäät ovat kuin liekin kuluttamat ja kulmakarvat juoksevat kulmallisiila niinkuin lentoon nostetut siivet ja niiden väliin helposti uurtautuu tuima juonne. Hänen silmistänsä paistaa välkehtivä levollisuus. Koko hoviseurue säpsähtää.)

ZENOBIA (katsomatta lainkaan tulijoihin):

Sa jatka, orja.

(Taurus aikoo astua pöydän luo, mutta Longinus viittaa hänet takaisin ja vaimentaa kansan ääntensorinan. Syntyy täysi hiljaisuus.)

ZENOBIA (toistamiseen):

Tarinaasi jatka!

LANKHA (jämeällä äänellä):

Merestä kerran — aamun autereisen tullen — koralliriutta mantereesta saareen saakka nous jumalaisten jylyst' ankarasta, luontui jumalten sillaks ihmeiseksi —. Sotijoin nyt tuimin syöksyi saarelmalle prinssi Rama, taas riisti rinnallensa kutrikulma Sitan, ja Sudrain sukuun näänsi taattoin heimon, vannoi ett' aikain kautta kirottuna vaeltaa Ravanan heimo saa. — Mut oikeus ja armo on jumalilla punnuksia saman vaa'an. Korallisilta hohti jälleen, opettaja, mies paisteotsainen sai saarimaalle, lausui nimessä jumalten, ett' aikain pitkäin vierren taas suku tshandalain ja periheimo sudrain käy arvoss' ihmisten, käy armoon jumalten. — — — Kai tälleen päättyikin jo taru — —.

ZENOBIA:

Siis vihaani vikapää nyt tänne tuokaa.

TAURUS (ottaa Longinuksen käskystä takanaan seisovalta sotilaalta murhatun preetorin pään, joka on verhoon kääritty, vie sen hoviseuran eteen ja riipaisee verhon pois.)

Suu syömärin — pää preetorin kai seuraan on tervetullut.

(Naiset kirkaisevat ja juoksevat kauhuisina vasemmalle pylväikköön.)

NIMROD:

Preetor murhattu!

TAURUS

Ja legioonan päämies olen minä.

NIMROD:

Revittää koirillaan sun caesar Claudius.

TAURUS

Hän ruttoon kuoli hiljan Meesiassa. — Toi tiedon siitä merimiehet, joit' on kosolta tuolla, kysy heiltä.

NIMROD (epätietoisena):

Siis sotilasväkivaltaa — vallanvaihdos — — Mit' aiot, päämies?

TAURUS

Miekkaa välkyttää mua mahtavamman käskyn mukaan.

NIMROD:

Ken uus imperator on?

TAURUS

Ei kenkään, riehuu uus sekasorto Rooman puolla. Mua Longinus käskee. Kansan, sotilaat hän nosti, liitti liittoon — —.

NIMROD:

Antavas tuon miehen vannoit meille.

TAURUS (nauraen):

Viekkaus on tarpeen taistelussa. Teidät kaikki Longinus tuomitsee.

(Nimrod jää sanattomaksi.)

ZENOBIA (astuu esiin):

Ja vartiosto? —

TAURUS

On vangittu ja vartijoina porttein on meidän miehet.

(Zenobian ja Longinuksen katseet kohtaavat, viipyvät toisissaan.)

LONGINUS:

Hätä ontevaposki on huutanut torveen! Hädänlapset sen kuulleet on kuulevin korvin, Mut teille järkeä vailla janon, näljän on parkuva huuto, te oottehan kylläisyyttänne sairaat. Ja niin ajan ankara totuus on teille kuin lapsille lääke: vain karvaus kielelle maistuu, mut terveys, maljaan kätketty, ei. Peripenseät teillä on korvat: Vain räikeän kuulette äänen ja huutajan ryntäät luisevat näätte ja käännytte pois. Mut että on maailmansielu joka parkujan palje ja rinta, sit' ettehän tunne lain. — Vain lyötynä maahan noin ympäri mestatun pään, verisurmanne eessä ja riehuvan joukon kyky teillä on kuulla — ja tuomio ensin nyt kuulkaa: En huuhkaja oo minä murhan ja palon, en päitänne leikkaa, vain valtikkakotka, tuo norsunluinen, nyt toisin lentää: verenkierron se Phoeniks-linnulta saa, punasiivet ja kellervärinnan. — Zenobia, sankarivainaan puoliso, mun neuvoni mukaan saat ohjata lentoa sen.

ZENOBIA (tyynen ylpeästi):

En pyytänyt lie armonanteitasi, Athenodorus, poika kuninkaan, on synnyn, vuotten armost' astuva koht' oikeuteensa, valtaistuimelle.

(Kansassa melua.)

ÄÄNI (joukosta):

Oot puolisosi murhaaja! — Ja narri on lempes viimeinen, äl' ylpistele.

(Zenobia horjuu lyötynä vasemmalle ja Kleanthes vavahtaa. Yhä uhkaavampaa melua.)

NIMROD (siirtyen oikealle etualalle, yksin):

Viel' uutinen on mullakin. (Vetää viitastaan pergamentin.) Tää tieto suunpieksäjille sama lie kuin syksyin on paimenlasso hyppyvasikalle.

(Astuu Longinuksen eteen ja ojentaa tälle pergamentin.)

Pään mulle lupasit — ma vastalahjaks suon tärkin tehtävän tään seuraajalle: Sapores Eufratin taa lyö.

LONGINUS (äkkiä, silmättyään pergamenttiin):

Sa ruoska oot ollut kansalle, sit' ajanut kuin sierainnuorin nautaa, ikeen raskaan veroista Rooman sille niskaan lyönyt. — Näin vanhoill' asehilla voittavas Sapores-jättiläisen luulet — Taurus, palatsiin saata säilöön tomuiseen, mut turvalliseen Nimrod mahtava.

NIMROD (kahden sotilaan välissä vietäessä palatsiin):

Oot lempeä, oi 'onnen messias, mut onnelles se hinnan kallistaa.

ZENOBIA:

Sin' ootko sankari?

LONGINUS:

Sun suojaajasi.

ZENOBIA (astuen askeleen lähemmäksi):

Oi neuvo suo ja näytä tie!

LONGINUS (lähestyen Zenobiaa):

Nyt irti julista Tadmor Roomasta ja kansan niin voita luottamus.

ZENOBIA (epäröiden, mutta kuin lumon alaisena siirtyen oikealle):

Mun huimimmalle viet tielle nyt — — (Kansalle.) Mua kuule, keitaan kansa! Käsivarttesi vahvain turvissa suo ja sankaris uljaan uusia teitä mun kulkea päivää päin — Tää syntymäkeidas Roomasta irti! — Niin riemulliseksi kuin ennen vanhaan — — ja palmujen alle kartanot aimot — —

(Kansan suosiota. Zenobia katsoo epäröivästi Longinukseen.)

LONGINUS:

Me voiton saimme vertoja vailla! — Elon aurinko eiköpä teille niin aamuin noussut ja laskenut illoin kuin paria-koiralta saanut ois ruskeanpunaisen värin. Ja kun vuotanut illoin ol' auringon veri, yö huohotti rintanne luissa kuin sairaus, kuume ja kauhu, te vietitte kuolevan öitä kuin haudalla maaten, min ympäri orjantappura kiertää ja lepakon valitus yllä. — Nyt toisinpa aurinko nous: kevätentein ja Leijonamerkein! Sapores ja parttien ratsut yl' Eufratin kahlatkoon — mepä päistäriköin, helovaljakoin itävirtojen taa, tanamielin ja miekoin ne lyömme taas — (Kansan hyväksymishuuto) Itä barbarilaumoin verokuormin ei Rooma meit' estää saa. Meill' oikeus onneen maalliseen oman keitahan kentillä olkoon. — Ken miehistä kotiin jää, majat tuolla toisiksi muuttakoon kera naisten uurasten, paistavaolkain.

(Riemuhuuto.)

ZENOBIA (ihastuneena):

Mun aatokseni aivan lausuit noin.

LONGINUS:

Ne nouskoot 'palmuin ja yrttien keskeen, mut ohdakeyrtit polttelevaiset tai maitoa karvasta heruvaiset, okapiikkiset pensaat ja myrkkykeisot pois tanhuan mullasta repikää. — Vedet vuoltevat virratkoot ohi kartanon kaikilta puolin. Ken mainetta janoo, hän veistäköön oven auringon nousua kohti. Ken tuoksuvakutrisen vaimon, ja lapsia, karjoja toivoo, koht' armasta länttä sen kääntäköön. Mut' antimet kaikki tuo etelätuuli. — Majat tuolla näin uusiksi luokaa! Puutarhaan goottien legioona jää, muut retkelle valmiiks ja kuokan varteen.

(Viittaa kansaa poistumaan.)

ÄÄNI kansasta:

Eläös kauvan, messias keitaan!

JOUKKO ÄÄNIÄ:

Oot onnen herra! — Oot onni kaikkien! — Oot riemu kaikkien!

(Kansa poistuu äänten sorinan vähitellen haipuessa kuulumattomiin. Taurus myös sotilaineen. Kleanthes ja hovinaiset paitsi Elisa lähestyvät riemuiten Longinusta. Elisa jää pylväikköön, myös prinssi ja Lankha. Geser oikealla etualalla, taempana Zenobia.)

KLEANTHES (leikki ja ihastus äänessään):

Oot tottakin profeetta uudenlainen. Luulen melkein: "kera naisten paistavaolkain" nyt työhön ryhdyn.

ELISA (oikealta):

Kuule, voittaja! Oliiviseppel lehdost' Artemiin suo meidän sulle noutaa. Kaikki voitit ja armahdit — —

LONGINUS (kääntyen naisten puoleen mutta enemmän itselleen puhuen):

Tääll' eikö hietamailta viel' äsken tuullut vaskenkarva pilvi, uhonnut vihan kitkeräistä tulta ja pahaa tahtoa mua vastaan. — Mist' onkaan tää tullut kirkkauden ensi ääni, kuin halki ilmain — tai kuin tummennoista nyt alttiin maan sois aamun ensi tuuli.

(Nostaa katseensa suoraan Elisaan.)

ELISA (kuin arastuen äskeistä rohkeuttaan):

Sun kuulijasi halvin. — Seppeleen ma saanko sulle laittaa — niin ma pyysin.

LONGINUS:

Niin — oksalt' onni taita kaikille —

TADMAR:

Ja kaikkein voittajalle!

GESER (kiihkoisasti):

Katoovaista vain varjoa sun voittos maallinen! Vain yks on voittaja, uus aurinko! Vain ristinpuulla riemu! Kaikki voitti ken karvast' etikkaa kuin hunajaa joi huulin vaivatuin. Autuuttain en hernerokkaas myö, en valtakuntaa, mik' kohta taivaan pilvist' aukeaa — — (Nostaa ristiä rinnaltaan.) Täss' Saulukselle merkki tappion jos kääntymyst' ei tee. Sun suurin syntis on hyväks luulla ihmisparkaa, luulla ett' unhoon haihtuis synti lankeemuksen jo täällä alhoss' alavassa.

LONGINUS (hymyillen):

Niinkö oot heikkouskoinen eess' ihmisen?

GESER:

Keruubit paratiisin porteill' on!

LONGINUS:

Nuo pedot siivekkäät voi lyödä maahan.

GESER:

Oot Antikristus! — Sen on käskenyt mun Herra huutamaan.

(Kiireesti palatsiin.)

LONGINUS:

Oon tuota kuullut ma Aleksandriassa monet kerrat ja tunnen oppinsa. He ihmettä tuolt' yltä taivahista, alta maan ja kaikkialta vuottaa. Ruumiist' irti he ruoskin, kuohimalla synnit riistää, ja marttyyreiksi tulla viime päätös on oivan oppinsa.

KLEANTHES:

He maata vihaa ja ihmislihaa — monimutkaisempi ei liene oppinsa — Mut, armaat naiset, on seppeleellä kiire.

(Kleanthes, kaikki hovinaiset, prinssi ja Lankha poistuvat palatsiin. Kahden jääneiden Zenobian ja Longinuksen välillä hetken hiljaisuus.)

ZENOBIA:

Jättiläinen — Ken oot? Mist' oot sa tullut? Mistä voimas näin etees maahan lyödä?

LONGINUS:

Teidät löin vain eteen' itsenne, ei mun.

ZENOBIA:

Noin kieltä äl' ankaraa sa haasta, hiuksillas niin onhan tuore loiste, rantamilta kuin oisit merten läikkypisaroita sa niille saanut.

LONGINUS:

Haaksirikkoisena myös laahannut oon raihnaan ruumihini rutarantaa päin ma — monet kerrat.

ZENOBIA:

Sitten oot uhrin polttanut ja maljan juonut —

LONGINUS:

Tai viinin tumman sieluin liejuisin oon uhrituleen lyönyt — sammuttanut sen räivin pilkoin.

ZENOBIA:

Viisautta niin manalta tuonut olet kuolotonta,

LONGINUS:

Niin kerran luulin —

ZENOBIA:

Kunnes valjakkoon sa riemun astuit hulmuharjan, niinkö?

LONGINUS:

Sen nähdäksein, ett' alle vaunujen niin liian monet nääntyi orjat, vain Caesar-elukoita vaunuiss' istui ja narriapinoita ympärillä. —

ZENOBIA (viehkeästi):

Taas eksyt aatelmiin, sull' eikö mulle oo lohdun sanaa?

LONGINUS (kiihtyen, äkkiä):

Kerran kolmannen sun tällä erää nään. Et ole vieras —

ZENOBIA:

Mun nähnyt olet? Millä mielin —?

LONGINUS:

Näin sun ajelulla — näin sun temppelissä.

ZENOBIA:

Mit' aattelit —?

LONGINUS:

Kuin kaukainen ja ylväs kuin vangittu, mi sankaria vuotti — niin läikyttelit mieltä eri kuvin.

ZENOBIA (voitollisena):

Pelastamaan mua saavuit tänne!

LONGINUS (jälleen ankarasti):

Saavuin loasta auttamaan sua pois!

ZENOBIA:

Loasta!

LONGINUS:

Loasta nautinnon! — Sun synkkä mainees tuon ensi näkemän niin vaivaks vaihtoi kuin mun sa oisit pettäin surmannut ja surmaajalle lemmen suonut, naurain mua houkkaa kaukahista vainajaa. — Sun ihanuutes näin, mun mieltäin kiihdit kuin luojaa luomus. —

ZENOBIA (äänessänsä iva):

Tai kuin messiaalta vie mielen vaimo syntinen — vai kuinka?

LONGINUS (vaihtuen ankaraksi taas):

Kuin luojaa luomus, joka rumentunut on alkumuodostansa.

ZENOBIA:

Nainenko siis aattees alku, kansan nostaja?

LONGINUS:

— Soperrat ivaa itseäsi vastaan: Viattomuus ei pilkan kieltä taida ei tarvitse, vain peiteltävä rikos sen lonkeroita loukostansa työntää ja pimeyttä puoltaa. Hiljenny, vapahda itses — murhatyöstä, yöstä, mik' yllä kulmais häilyy parhaillaan. Sit' ilman sua puhdistaa en voi ma kansan eessä. Kansan vuoks sen vaadin.

ZENOBIA (Longinuksen heltiämättömän katseen alaisena vaipuen tätä alemmaksi istumaan):

Ken oot sa, daimon, silmä pohjaton — sun kuultos alla synnit kaikki tavaan, niin tarkkaan kuin nyt kuolon verkkoja sun eessäs selvittäisin: Puolisoni ol' ankara ja synkkäkulma herra yl' alamaisten ruumiin, sielujen ja mun. Oi ymmärrätkö silmän lumon, tuon tuhat turmaa, hurmaa välkkyväinen, tuon riutuvaista kieltä haastavan, min nuorukainen jännervoimakas luo varjoss' istuvaan, taa huntujen. Tuo kaunis surmamies loi puoleen mun sen monet kerrat, kunnes reväistiin pois verkot ilkeät ja synti juotiin. — Sapores hyökkäs silloinkin ja poissa ol' Odenatos täältä, mutta viesti mun lemmestäin hälle vietiin, surmaa mun pääni päälle mietti herra julma. Mun tietämättään läksi nuorukainen, rajalle läksi, surman suoritti, pakeni tänne taas, sai tuomiolle. —

LONGINUS:

Ja sinä armahdit!

ZENOBIA:

Ma pakoon päästin. Oon nainen vain, min ihanuus ja autuus on heikkous. Mun vuokseni hän löi! Tuot' uhmapäätä, valkeaista kaulaa en haavoittaa ma voinut pyövelkirvein. — Hän katujana läksi, vaskiportti kumahti lukkoon —

LONGINUS:

Sinä lankesit, ain' eelleen lankesit.

ZENOBIA:

Hurjistuin, verelle tälle lainkaan sopinut ei katumuksen puku! Tuomitse. Oi, armahda!

LONGINUS (heltyneenä, nostaen Zenobian ylemmäksi, lähemmäksi itseänsä):

Näin meillä, 'profeetoilla', meill' etsijöillä liekin aina! Kiihko meill' lemmen helmi myrkkymaljast' ottaa, pedoilta riistää, syyttäin soimata tuot' uhriparkaa, murhein nauttia. — — Oi nouse, ylemmäksi nouse mua. Sun kansan eessä kirkastan, ei kenkään sua enää parjaa.

(Nousee aikoen nostaa Zenobiankin.)

ZENOBIA:

Viel' en nouse, taakka pois nosta toinenkin, mik' armas on, mut raskahammin painaa mua kuin oma mun kohtaloni. Poikani! Hän yksin voi vaatia sult' oikeutta. Puhdas jos yksikään on ollut askeleeni hän puhdas on, hän syytön onneton ja sairas, jolle lemmen tuoksu pyhä on onni loittoneva. Mitään muuta elossa mun ei juurta vankkaa niin, niin sitkeää kuin side poikaseeni.

LONGINUS:

Oi, nouse, nouse, poikas huolletaan ja terveeks tehdään. Kenkään tääll' ei loukkaa viattomuutta.

(Nostaa Zenobian, liikehtivät yhteisen riemun vallassa.)

Kahden voitamme me kaikki. Utareista laiskan maan mink' oomme juoneet raakalaisen verta, hapanta inhon rieskaa, riettautta, sen kaiken tulell' uuden auringon nyt paahdamme ja puhdistamme pois. — Käy linnaas valtiatar, seuraan sua.

(Zenobia palatsiin; pylväikön edessä Longinus ikäänkuin sisäisestä voimasta vielä pysähtyy.)

Oi, jumaluus, jo ihmettele kerran, sun raaka luontos kuinka poljetaan nyt alle ihmisen ja maisen onnen —

(Aikoo vasemmalle, mutta vastaan astuu Kätyri sulkien tien.)

KÄTYRI:

Tulossa seppelein ois naisten joukko, mut estin heidät —

LONGINUS:

Miksi?

KÄTYRI:

Voittamatta oon minä vielä. — Palvelusta tarjoon, mull' ansioita. Goottilainen Taurus, mult' opetusta murhataidoss' otti.

LONGINUS (jyrkästi):

Ken oot?

KÄTYRI (nopeasti):

Ma kilpikonna poimuselkä oon maasta varjojen, mua konsanaan Akilles sankarit ei juosten voita. Mut suurimmalle heistä uskollista ma palvelusta teen, mua nopsempaan yölepakko, tuo nahkasiipi kettu, ei öisin lennä.

LONGINUS (nauraen):

Lienet narrein narri! Hyvällä päällä oon sua kuulemaan. — Ja millä taidoin virkaa hoitaisit?

KÄTYRI: