Part 4

Metsästä, palattuansa näki Annukka tuvan oven olevan auki. Hän kiiruhti hätäisesti ovelle ja huusi Anniansa, mutta vastausta ei kuulunut. Hän juoksi katsomaan sänkyä, mutta se oli tyhjä. Tuvassa ei ollut ketään. Annukka huuteli ulkona lastaan, mutta turhaan. Vavisten hän juoksi avannolle ja sieltä takaisin, juoksi pitkin kirkkotietä huutaen, palasi sieltä ja etsi navetat, saunat, tallit, kaikki — ei mitään missään! Äänensä sortui eikä kuulunut enää mihinkään, kun hän koki huutaa miehiä avukseen. Hän koetti saada askeleista selvää, mutta kovettuneilla iljanteisilla teillä ei niitä tuntunut. Mistä etsisi hän vielä! — taas entisistä paikoista uudelleen, monta monituista kertaa, kaikista paikoista, mistä vaan mieleensä juohtui. Kaikki turhaan! Viimein muisti hän metsätien, jota myöten Hiski oli halkoja ajanut metsästä. Sen perille hän kiiruhti, mutta palasi sieltä yksin.

— Jumalani! — — — missä on lapseni! — — — kultaseni! — — — hirmuista—armahtakaa! — — — voi! — — — kuolema! — — — yö joutuu! — — — Hiski — — — armahtakaa! — — —

Tuollaisia katkonaisia, sydäntä vihlovia sanoja saattoi hän enää juostessaan lausua. Rintaansa rupesi kovasti ahdistamaan ja hänen täytyi heittäytyä hangelle pitkäkseen. Hiskin ääni kuului tuvan luota ja hän kiiruhti sinne.

— Etsi lastamme, hän on kadonnut! huusi hän ja sylki verta suunsa täydeltä.

Kahdesti ei tarvinnut Hiskille sanoa tätä.

— Oletko päästänyt lapsen silmäisi alta! huudahti hän juostessansa avannolle, jota oli aina pitänyt lapselle vaarallisena. Palattuansa sieltä tapasi hän Annukan voivotellen juoksentelevan pitkin pihaa.

— Missä olit, kun laskit lapsen hukkateille? kysyi hän vihaisesti.

— Hän jäi nukkumaan, kun minä, pönkitettyäni oven, läksin käymään tuolla korvessa. Kun sieltä palasin, näin oven avattuna ja lapsen olevan poissa!

Hiski ei enempää kerinnyt kuulemaan. Haikealla äänellä huusi hän Lassia pari kertaa. Sitten juoksenteli hän, aivan niinkuin Annukkakin äsken, sinne ja tänne, avannolle, saunaan, talliin, joka paikkaan. Viimein alkoi hän juosta pitkin kirkkotietä maantielle, juoksenteli sitä sekä kylään että korpeen päin, palasi vihdoin kotiin, mutta Annia ei löytynyt missään.

Lassi ja Annukka olivat sill'aikaa kotona etsineet, minkä olivat tainneet. Lassi huomasi, että hänen pyssynsä oli viety. Varas oli arvattavasti oven auki jättänyt.

— Missähän se koirakaan on, kun ei sitä missään näy, että edes sen avulla voisi paremmin löytää? kysyi Lassi. Vaan kukapa siitä tiesi? Sieppi oli jo tullut vanhaksi eikä enää pitänyt paljon lukua virastansa, vaan makaili päivänsä laiskana eikä viitsinyt edes vieraitakaan haukkua.

Yö yllätti Sahin onnettomat asukkaat. Ilma muuttui pilkkosen pimeäksi ja lunta alkoi sadella. Täytyi vihdoin kaikkien tulla tupaan hengähtämään ja Annukka muistutteli uudelleen, kuinka hän oli lähtenyt Tarvaskoskelle.

— Kirottu olkoon Tarvaskoski ja ne työt, jotka sinua sinne vetivät! lausui Hiski tuimasti, sivalsi tukon päreitä kouraansa, sytytti ne ja syöksyi jälleen ulos. Hänen viimeiset sanansa vihlaisivat kuin veitsi Annukan sydäntä, joka jo ilmankin oli särkymäisillään, ajatellessansa lapsensa kohtaloa. — Missä on lapseni! — — — Annini! — — — paleltuneena! — — — nälkään nääntymässä! — — — Tule — — — Anni kulta — — — jälleen! huudahti hän toivotonna.

Hauskaa ei Lassillakaan ollut. Huonolla menestyksellä koki hän lohdutella tytärtänsä, omistaen itsellensä kaiken syyn.

— Antakaa minulle lapseni! Yhden tekevää, kuka tässä on syypää! Tuokaahan vaan lapseni minulle! vaikeroitsi hän viskellen käsiänsä epätoivosta.

Hiski kulki ympäristöllä tulisoittoinensa. Tielle oli satanut tuoresta lunta, joten jälistä oli mahdoton selkoa saada. Hän pistäysi taas tuvassakin, vaan tapasi sen tyhjänä. Lassi ja Annukkakin olivat lähteneet ulos etsimään. Aamupuoleen kiiruhti hän Niemelään, jossa herätti koko talon väen ja kertoi onnettomuutensa. Sieltä luvattiin levittää sanaa toisiin taloihin ja päivän tultua sanoivat hekin tulevansa lasta etsimään. Kaisakin, Annukan täti sattui olemaan Niemelässä. Hänkin otti kovin pahakseen lapsen katoamisen, vaikka hän muutoin hyvin vähän oli huolinut sahilaisten kohtalosta.

— Rakastinpa sitä tenavaa enemmän, kuin luulinkaan, lausui hän, pyyhkien kyyneleitä silmistään.

Hiski läksi Niemelästä ja Kaisa kiiruhti hänen perässään.

— Äläs mene! Mieleeni johtuu jotakin, lausui hän Hiskille. Lapsi ei ole kadonnut oikeita teitä. Ennen tuloasi näin unta. Ilma oli täynnä mustia höyheniä ja se merkitsee noituutta. Eikös sieltä ole kadonnut muitakin?

Hiski ei tiennyt, oliko muuta kadonnut, kuin lapsi.

Kaisa neuvoi Hiskiä menemään kirkolle ja soittamaan heti Annille kirkonkelloja. Se tekisi noituuden voimattomaksi ja palauttaisi heti lapsen hiisien vallasta.

— Ei tyttönen ole missään muualla kun metsässä jonkun pensaan juurella. Ei siellä ole kylmä eikä nälkä. Sillä on karhunnahka peittona ja poron voita ruokana. Mutta kun ihmiset saavat hänet nähdä, muuttuu karhunnahka heti sammaliksi ja voi muuttuu puolipalanneiksi tulitikun päiksi.

— Saisihan tuota soittamistakin koettaa, jos siitäkään edes apua olisi. Saisihan tuota samalla käydä pastoriltakin neuvoa kysymässä, arveli Hiski ja läksi. Kaisa kiiruhti Sahille, jossa jakeli viisaita neuvojansa Lassille ja Annukalle. Hän otti kerrassaan ohjataksensa asiain menon torpassa.

— Noituutta! Noituutta! Koko ilma oli täynnä mustia höyheniä. Lapsi on hiisien vallassa. Mutta pannaan kova kovaa vastaan! huudahteli hän ja sillä käskevällä tavallaan, joka oli hänelle niin omituista, pakotti hän Annukan kanssansa nostamaan sängyn akkunan eteen, että auringon noustuansa sopi paistaa siihen. Hän kysyi, oliko Annukka käsin pidellyt sänkyvaatteita sitten, kun lapsi katosi, joka olisi ollut kovin paha. Annukka ei muistanut koskeneensa niihin.

Kaisa etsi pikku Annin vaatteet, mitä löysi, puetti ne luudan ympärille, joten siitä syntyi vauvan tapainen, ja asetti sen sänkyyn pitkäkseen. Luudan varvuista teki hän kolme ristiä, solmiten varvut toisiinsa punalangoilla. Ristit hän asetti kolmioon vauvan ympärille ja kävi odottamaan päivännousua.

Annukka ei seurannut tätinsä toimia, vaan huupotteli kuin hullu vuorotellen ulos ja sisälle. Lassia ei missään näkynyt.

— Älä siinä suotta huutele ja hoilaele! Luuletko sen siitä paranevan? lausui Kaisa Annukalle. Kun päivän tulikerä valaisee paikan, missä lapsi viimeksi nukkui, ja kun siunattu malmi ensikerran helähtää, niin kukistuu hiisien mahti. — ‒ ‒

* * * * *

Aamu oli tullut. Pastori Saarni oli jo ehtinyt nousta vuoteeltansa ja heittää yöjakun yllensä, kun Hiski tuli pappilaan ja pyysi saada puhutella häntä. Pastori tuli kovin liikutetuksi sahilaisten onnettomuudesta. Hän kehotti Hiskiä miehenä kestämään onnettomuudessa, joka vaikkapa tuntuikin sangen raskaalta, oli kuitenkin kärsivällisesti kannettava.

Pieni Kalle, pastorin kuusi vuotias poika, kuunteli tarkasti kertomusta lapsen katoamisesta ja kysyi, oliko pikku Anni ollut kiltti. Hiskin täytyi myöntää se.

— Kyllä se sitten vielä löytyy! vakuutti Kalle vilpittömästi. Hänen sanansa kuuluivat kummalliselta isänsä korvissa, vaikka ei niihin suurempaa huomiota auttanutkaan panna, puhuihan lapsi vaan, mitä mieleen sattui tulemaan.

— Siinä on luottamusta, jota meiltä vanhoilta usein puuttuu, lausui hän Hiskille ja koki lohdutella häntä Jumalan sanalla.

Hiski ilmoitti pastorille Kaisan neuvon ja pyysi saada soitattaa kelloja, että hiisien mahti kukistuisi, jos, kuten arveltiin, lapsi olisi niiden vallassa.

Hämmästyksestä ei pastori tahtonut saada sanaa suustansa.

— Jos en tuntisi sinua ja tietäisi sinun olevan niin yksinkertaisen, niin tuosta minä antaisin ja ajaisin sinut hiisinesi paikalla tiehesi! lausui hän viimein kiivastuksissaan ja näytti tukevaa kuhmusauvaansa.

— Rankaisematta et olisi, sen sanon vieläkin, tuonut esille niin törkeätä taikauskoa minun huoneessani! jatkoi pastori. Mutta silloin olikin hänen vihansa ohitse ja lempeydellä alkoi hän neuvoa Hiskiä luopumaan niin hirveistä ja perättömistä luuloista ja toivoi, että Hiski rukoilisi Jumalalta ymmärrystä ja valaistusta eikä uskoisi taikoja.

Hiskikin oli hämmästynyt. Oliko se siis vaan pelkkää luuloa, kun sanottiin hiiden vievän lapsia, vaikka hän jo pienestä pitäin oli kuullut sitä totena juteltavan! Hän luotti kuitenkin siihen, että pastoripa sen paremmin tietää, joka on niin oppinut. Hän lausui jäähyväiset ja lupasi mennä nimismiehelle asiaa ilmoittamaan. Pastori sanoi, että hänellä oli tärkeitä asioita nimismiehelle, jonka luokse aikoi pian lähteä, ja lupasi samoin tein toimittaa Hiskinkin asian.

Tuskin oli Hiski ehtinyt Sahille, johon kylästä jo useita miehiä oli saapunut, kun nimismieskin tovereineen tuli sinne. Etsiminen alkoi. Miesjoukko hajaantui Tarvaslammin ympärille. Jäällä oli ollut lunta tuskin nimeksikään ennen viimeöistä lumisadetta ja epäiltiin lapsen kulkeneen jäätä myöten metsään, sillä hänellä oli ollut erinomainen halu päästä jäälle. Kun ei sieltä mitään löytynyt, kokoontuivat etsijät taas torpan pihalle. Roistokin näkyi olevan joukossa. Toisten neuvotellessa, mistä vielä olisi etsittävä, hiihteli hän ympäri peltoja ja tutki tarkoin kaikkia metsään viepiä jälkiä. Hän näytti olevan erittäin innostunut etsimään ja silmänsä vilkkuivat kummallisesti.

— Hoi, miehet! Mihinkäs tämä tie vie? huusi; hän, huomattuansa vähän lumen alta tuntuvia suksen latuja, jotka veivät Lassin työpaikoille Tarvaskosken rannalle.

— Ei se vie erittäin mihinkään. Minä siellä olen vaan toisinaan hiihdellyt, ehätti Lassi hämillään vakuuttamaan. Mutta se oli jo myöhäistä. Miesjoukko hiihti kilvassa, Rossin Roisto edellä, ja pian olivat he hänen keittimönsä ääressä.

Mahdotonta on kertoa sitä rähinää ja naurua, hämmästystä ja suuttumusta, joka siinä syntyi. Ahnaimmat alkoivat maistella viinaa, jota oli lekkereissä kuusen juurella. Kiireessään ei Lassi ollut kerinnyt niitä edes korjata parempaan talteen edellisenä iltana.

— Kukas olisi luullut meillä tällaista onnea olevan! huudahti yksi.

— Ja kuka olisi heitä luullut näin hävyttömiksi! lausui toinen.

— Ja näin tyhmiksi! pilkkaili kolmas. Kutsutaan tänne pitäjään väki ja ruununmiehet, vaikka tämmöiset rehkäiset ovat paraillaan toimessa!

— Mitäs te siellä piipitätte niinkuin kananpojat? Olisiko täällä mielestänne ollut hyvinkin hauskaa hiipotella tyhjin suin ympäri metsiä? Eikö ollut paljoa kauniimmin tehty, kun valmistettiin vähä suunavausta tätä suurta etsikonaikaa varten? ivaili Jukka naukkuja ottaessaan.

Muutamat alkoivat särkeä astioita ja kaadella riistoja maahan; mutta nimismies, kuultuansa miesten huudot ja rähinän, kiiruhti paikalle ja esti sen. Ihmetellä täytyi hänenkin tätä löytöä. Hän käski ajurinsa ottaa vaskipiiput, padan ja viinan takavarikkoon. Piipputynnyri ja padan puuhattu särettiin. Muutoin jäi kaikki entiselleen. Herjauksia, pilkkaa ja uhkauksia satoi tulvanaan sahilaisten yli. Erittäinkin Niemelän isäntä oli kiukuissansa siitä, kun hänen maallaan oli sellaista uskallettu tehdä. Mutta hän lohdutti kuitenkin itseänsä sillä, että torpan kontrahti loppui tulevana keväänä. Sitten lupasi hän ottaa kunniallisempia ihmisiä alustalaisikseen.

Nimismiehen käskystä haastoi Rantalan herrastuomari Hiskin, Lassin ja Annukan oikeuteen luvattomasta viinanpoltosta. Etsijät läksivät kukin kotiinsa ja siihen päättyi lapsen virallinen etsiminen. Maailma muuttui nyt entistä synkemmäksi sahilaisille. Tähän saakka oli heitä ahdistanut ainoastaan murhe, mutta nyt tuli vielä häpeä lisäksi.

Annukka istui nurkassa täynnä tuskaa. Kyyneleetkään eivät tuottaneet enää mitään lievitystä. Nekin olivat jo loppuun juosseet. Nyt he eivät ruvenneetkaan vaiti suremaan. Sitä voimaa heillä ei ollut. Jokaisen tunteet saivat vapaan toimivallan. Moniin, moniin pitkiin hetkiin ei tuvassa kuulunut muuta, kun valitusta ja tuskan huutoja.

Ainoastaan Kaisan tunteet pitivät tasapainonsa. Hän tosin juostessansa ja hääriessänsä pyyhkieli turkin hihalla silloin tällöin silmiänsä, vaan muuta mielenliikutusta hänessä ei huomattu.

Hiski kertoi hänelle pastorin terveiset ja nuhteet taikomisesta, mutta niitä hän ei kuulevaan korvaan ottanut.

— Olisipahan se mustamikko antanut vaan soittaa kirkonkelloja, niin eiköhän lasta olisi löydetty. Kyllä sitä nyt etsiä saa. Kuka sen tietää, kuinka monta kertaa hän on jo sivuutettu? Hän voi olla kivenä tai hautana silmäimme edessä. Hiidet ovat taitavia silmänkääntäjiä!

Sellaisia lasketteli Kaisa eikä häntä ollut helppo auttaa uskostansa.

Lasta ei lakattu etsimästä. He tulivat viimein siihen päätökseen, että hän oli mennyt avantoon, koska häntä ei mistään löydetty. Avanto hakattiin hyvin suureksi ja ankara haraaminen alkoi. Olisi ollut niin lohdullista löytää edes tuo pieni ruumis, että sille olisivat voineet osottaa viimeisen palveluksen.

Kaisa puoliksi kielsi; puoliksi myönsi hänen olevan avannossa. Hiisijutusta hän ei enää uskaltanut mitään lausua, sillä Hiski ja Annukka eivät voineet sitä kärsiä. Tullaksensa vakuutetuksi siitä, olisiko lapsi siellä, kävi Kaisa noutamassa kukon kotoansa, vei sen avannolle, silitteli sitä ja antoi sen kurkistella avantoon, vaan kukko oli vaiti. Hän löi sitä, repi höyhenistä ja pyrstöstä, mutta se ei hiiskunut mitään.

— Lapsi ei ole avannossa, kosk'ei kukko laula, vakuutti Kaisa. Hän ei muistanut sitä, että kukko oli ollut surullisella tuulella koko talven eikä ollut ensinkään laulellut.

Lassi uskoi sisarensa taikoja, mutta Hiski ja Annukka vaan yhä harasivat avantoa. Viimein alkoivat he etsiä yhä avarammalta toisista kylistä, arvellen että joku matkustaja olisi hänet ottanut maantieltä, johon hän kyllä pian olisi saat= tanut juosta ulos päästyään. Mutta mitään tietoa ei saatu hänestä. Pikku Anni oli kadonnut tietämättömiin, sillä hän ei ollut ainoa lapsi, joka silloin katosi. Silloin oli kansainvaellus ja mahdoton oli kenenkään tietää, mihin mikin joutui. Kysy lehteä, jonka syksyn myrsky tuhansien muiden kera repäsi irti ja lennätteli avaruuden ympäri, mihin se on joutunut. Etsi lastua, joka putosi virtaan, ja virta tulvilleen paisuneena vei muassaan. — — — Yhtä turhaa oli etsiä pikku Annia.

III.

"Nyt minä mielelläni kuolen, kun näin sinun kasvosi, ja ettäs vielä elät!"

Näiden onnettomuuksien tapahduttua hypätkäämme kertomuksessamme puolentoista vuosikymmentä eteenpäin. Siirrymme siten parempaan aikaan, jolloin enää vaan unen näkönä kangastelee edellisessä kerrottu kurjuus ihmisten mielissä. Käsillä on nyt onnellisempi aika. Suruille ja kieltäymyksille nauretaan. Puutoksien aika — se on satujen aika. Nekin, joihin se oli iskenyt kovat kouransa, ovat sen jo melkein unohtaneet. Viljaa tulee, rahaa tulvailee maahan, kaikki on hyvin, on suloista, iloista, hauskaa, tyyntä ja päivänpaistetta. Pienemmissäkin, huonommissakin metsätorpissa kuin Sahissa juodaan vaan vehnäskahvia ja herrastuomari käy verassa ja tohvelissa. Mekään emme enää viihdy tuolla surujen laaksossa Tarvaslammin rannalla, vaan siirrymme sieltä toisiin, valoisempiin piireihin.

* * * * *

Eräänä kirkkaana syysaamuna, kun kaupungin koulunuoriso oli juuri aamurukouksista tullut ja kukin oppilas oli asettunut paikallensa opettajaa luokalle odottamaan, tuli koulun kunnianarvoisa vahtimestari juhlallisen näköisenä luokalle ja lausui:

— Tulen rehtorin käskystä ilmoittamaan että teillä on tänään luistinlupaa kaksi päivää.

Iloisempaa sanomaa hän ei olisi voinut tuoda. — Jokaiselta pääsi ilonhuudahdus, kirjat lennätettiin laatikoihin ja kilvan kiiruhti kukin asuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua he jo kilvassa kiitelivät kirkasta jään pintaa ristiin ja rastiin. Tyttökouluinkin oppilaille oli luistinlupa ja hekin ottivat iloisena osansa tuosta pohjolan nuorison reippaasta huvituksesta.

Eräs sorea poika, nähtävästi ylimmän luokan oppilaita, otteli pitkiä harppauksia erillään muista. Hän luo tuon tuostakin odottavan katseen laiturille eikä näyttänyt olevan luistelemisesta yhtä huvitettu kuin toverinsa.

— Mikäs Kallea, vaivaa, kun on noin vakainen ja totinen? kyseli muuan toveri.

— Etkö huomaa, ettei Anna Heilina ole vielä täällä? sanoi toinen.

— Kuka on Anna Heilina? kaikui useasta uteliaasta suusta yht'aikaa.

— Te olette kaikki Sysmästä! lausui eräs poika, näyttäen tietoviisaalta. Mutta kysyjät eivät tulleet hullua viisaammaksi siitä, kuka Anna Heilina oli.

Kaikki tiesivät hänestä vielä ainoastaan sangen vähän, eikä ihmekään, sillä hän oli vasta pari viikkoa ollut kaupungissa. Hänen nähtiin säännöllisesti kulkevan kouluun vähää ennen soittoa ja sieltä taas kotiinsa luentojen loputtua. Toisinaan hän kulkiessaan vallattomasti heilutteli kaunista kirjalaukkuansa ja veitikkamaisesti kallisteli kiharaista päätänsä, toisinaan taas asteli aivan vakavana kuin vanha ihminen. Mutta aina oli jostakin tähystelemässä joku, joka häntä ihmetteli ja ihmetteli. Siinä vähässä ajassa oli hän ehtinyt lumota jo monta poikaa, sillä hän oli niin kaunis.

Ainoastaan Kalle Saarnilla oli ollut onni saada puhutella häntä muutaman kerran. Sen enempää ei hänelläkään ollut kerskattavaa Annan tuttavuudesta. Mutta paljonkos siihen tulta; tarvitaan, että tappurat syttyvät?

Kalle oli jo tehnyt monta kierrosta jäällä. Hän oli kaunis, reipas poika, näöltänsä paljon muistuttaen isästänsä, pastori Saarnista, jonka Sahilla sairasvuoteen ääressä opimme tuntemaan.

Kallesta alkoi tuntua hyvin ikävältä. Tokkohan äitinsä laskenee taas tyttöä mihinkään, arveli hän epäillen ja aikoi jo lähteä pois jäältä. Kuitenkin teki hän vielä muutamia kierroksia kokien keksiä tilaisuutta, missä saisi sanankaan, vaihettaa Annan kanssa.

Mutta jopa tulla keiskutteli luistimet kädessänsä eräs hoikka kaunotar, niinkuin näytti, vast'ikään pitkän hameen saanut, pitkin kirkkokatua alas jäälle. Kalle luisteli kiireesti häntä vastaan lumottunna katsellen häntä kuten Wäinämöinen ennen ilman ihanata impeä.

Sievästi tervehdittyänsä ja luvan saatuansa, alkoi hän auttaa neitiä ja asettaa luistimia hänen jalkaansa. Palkaksi siitä sai hän tarjota hänelle kätensä ja niin he läksivät käsi kädessä luistelemaan. Kalle oli onnellinen. Hän ei huomannut ketään muita jäällä olijoita, hänestä tuntui kuin ei olisi ollutkaan ketään, ei ketään muita kuin he kahden maailmassa.

Ensimältä pysyttelivät luistelijat vaan kaupungin kohdalla, mutta etenivät vähitellen ulommaksi. Pienemmillä pojilla ei kaikilla ollut luistimia, vaan he lainaisivat niitä toisiltaan. Täytyipä muutamain tyytyä siihenkin, että lykkelivät kelkassa toisiaan. Koettelipa eräs suksillakin jään liukkautta.

Kalle oli pojista paras luistelija. Hän teki lukemattomia hämmästyttäviä, jopa peloittaviakin mutkia ja käänteitä. Jää oli jo niin vahvaa, ettei tarvinnut epäillä sen kestävyyttä. Ainoastaan etäällä joen suussa lahden pohjukassa oli se heikompaa. Toisten huomaamatta oli muutamia tyttöjä, Anna Heilina etupäässä, luistellut aivan lähelle joen suuta. Toiset sen huomattuansa huusivat heitä pelästyneinä takaisin. Muut kääntyivät heti, mutta Anna, joka oli juuri ottanut vahvan vauhdin, ei voinutkaan niin äkkiä kääntyä takaisin. Jää risahti kerran ja hän upposi huutaen veteen.

Kaikki alkoivat kiiruhtaa hädissään, huutaen ja hälisten- sinnepäin. Kalle sivalsi sukset hiihtelijältä, kuiskasi eräälle toverillensa, että se kutsuisi ajurin rannalle ja oli jo muutamassa henkäyksessä Annan luona. Vaikka jää oli niin ohutta ja heikkoa, että siihen joka kerta, kun hän suksensauvansa laski, tuli reikä, pääsi hän kuitenkin suksijalassa tytön luokse, auttoi hänet jäälle ja toi kiireesti rannalle. Ajuri oli jo siellä ja vei märän, pelästyneen, värisevän tytön kotiinsa.

Ihmisiä oli sill’aikaa keräytynyt paljo rannalle sitä ihmettä näkemään. Eräs maalaisvaimo veteli ahkerasti kelkkaansa ihmisjoukossa ja tarjoili kaupunkilaisille sukkia ja käsineitä kaupaksi ja hänen hienot, kauniit teoksensa saivat hyvän menekin. Kuultuansa että jäähän pudonneen tytön nimi oli Anna, kyseli hän levotonna, kenen tytär hän oli. Mutta kun hän näki Annan istuvan ajurin rekeen ja näki hänen hienon vaatteuksensa, arvasi hän hänen olevan ylhäisten lapsia ja lakkasi kyselemästä.

Rouva Heilina oli leski ja oli vasta muutamia viikkoja sitten muuttanut Helsingistä uuteen asuinpaikkaansa tuonne pieneen maaseutukaupunkiin. Hän oli kovin pelästynyt siitä vaarasta, johon Anna oli ollut vähällä joutua. Kalle sai pian sen jälkeen kutsun Annan kotiin ja rouva Heilina kiitti häntä lapsensa pelastuksesta. Kallen ja Annan tuttavuus muuttui pian ystävyydeksi — ja miksi lienee muuttunutkaan!

* * * * *

Vaimo kukkoineen on kadonnut kaupungin rannasta. Mistä hän tuli ja mihin meni — sitäpä ei ollut niin helppo sanoa. Hän oli aina matkalla ympäri maata ja tiesi kertoa havaintojansa Uudelta-maalta ja Savosta yhtähyvin kuin Pohjanmaalta ja Karjalastakin. Kerjäläiseltä hän ei näytä, vaikk'ei hänellä nähtävästi rikkauksiakaan ole. Tuossa kelkassa on kaikki hänen omaisuutensa. Kesäksi nostaa hän korinsa nelipyöräisille rattaille, joita on yhtä helppo vetää kuin kelkkaakin.

Näin on hän kierrellyt jo vuosikausia. Tuskinpa on pitäjää, tuskinpa kylääkään, jossa hän ei olisi käynyt. Mitä etsii hän? Miksi kiiruhtaa hän paikasta paikkaan?

Tultuaan taloon, lausuu hän Savon murteella: Hyvee päivee! Sitten levähtää hän hetkisen, näytellen sukkiaan ja siinä, kun talon nais-väki katselee ja pitelee niitä, tutkii hän tarkoin heitä katseillaan. Vanhat eivät herätä hänen uteliaisuuttaan, eipä lapsetkaan. Mutta jos on saapuvilla nuoria, kasvunsa päähän päässeitä tyttöjä, niin niitä mittelee hänen katseensa moneen kertaan. Hän käy heidän luoksensa, katselee tarkasti heidän käsiänsä, kyselee heidän ikäänsä, nimeänsä ja vanhempiansa. — Ei! lausuu hän sitten pudistellen päätänsä pettynein toivoin. Hänelle nauretaan. Häntä pilkataan. Ylimalkaan luulevat kaikki, että hänellä on vika järjessä. Kukapa tietää, mitä murheet ja tuskat ovat aikaan saaneet? — hän on äiti, joka yhä etsii kadonnutta lastaan.— hän on Sahin Annukka.

Näin on hän kulkenut siitä saakka kun jäi leskeksi. Sen onnettoman tapauksen jälkeen ei Hiski elänyt kauan. Lassikin kuoli pian ja Annukka jäi yksin. Hänkin tunsi olevansa aivan tarpeeton maailmassa. Ainoa työ, jota varten hän luuli saaneensa jäädä viimeksi henkiin noista Sahin kova-onnisista asukkaista, oli kadonneen lapsen etsiminen. Lapsellinen yritys! — kaikki pitivät sen aivan turhana. Yhtä hyvin voisi etsiä menneen vuotista lunta. Vaan mitäpä huoli hän noista puheista. Hän seurasi sydämensä vakuutusta. Hänestä tuntui, kuin olisi joku ääni hänen sydämessään kuiskannut: Sinun tyttäresi elää! Se oli varmaankin äidin rakkaus, joka ei uskaltanut sammuttaa viimeistä toivon kipinää sydämestä, sillä silloin olisi sammunut elämä siitä.

Pari kertaa vuodessa kävi Annukka pastori Saarnilta, joka jo oli päässyt kirkkoherraksi, neuvoa kysymässä ja hänelle huoliaan haastamassa. Hänenkin mielestään näytti vaimoraukan toivo turhalta, mutta hän vahvisti kuitenkin häntä siinä. Olihan ennenkin ihmeitä tapahtunut. Hän lahjoitti Annukalle Raamatun, jossa erittäin kertomukset Jaakopista ja Joosefista tulivat hänelle rakkaiksi.

Nyt on hän matkalla Pohjanmaalle, johon häntä seuratkaamme. Sielläpä hänellä on työtä, noissa suurissa kylissä, joita on toinen toisensa vieressä. Siellä riittää kyselemistä ja katselemista. Siellähän sitä on helppo vetää kelkkaakin, kun tiet ovat niin mäettömiä ja tasaisia.

Monta pientä torppaa, monta uljasta kaksinkertaista asuinriviä on hän jo käynyt tutkimassa tuolla äärettömällä tasangolla. Nyt läksi hän suuresta kylästä, jossa oli tunnustellut kaikki nuoret tytöt. Tuolla metsän reunalla näyttää vielä olevan joku uutisasunto. Sinnekin on poikettava. Tarkkaa on tehtävä, Kummallista kuinka nyt Sahin päivät ja katovuoden kuvat mieleen muistuvat! Nämä täällä puhuvat juuri sellaista murretta, kun ne vieraat, jotka Sahilla viipyivät muutamia päiviä ja joiden lasten kanssa pikku Anni oli leikitellyt. Olivatkohan he olleet täältä kotoisin?