Part 3

Kun sairas heräsi, tuntui hänestä siltä, kuin olisivat hyvät hengettäret käyneet tuvassa. Ilma tuntui niin raikkaalta ja angervan kukat levittivät suloista tuoksuansa.

— Jopa sinä, hyvä lapsi, olet taas siinä, sanoi hän, huomattuansa Annukan.

— Enhän voi toki jättää teitä yksin, kun olette niin heikko, vastasi Annukka.

— Heikkohan minä olen enkä enää kauan viivy tässä maailmassa. Olisin kumminkin suonut niin kauan eläväni, että olisin nähnyt sinut miniänäni. Hiski ei koskaan huoli kenestäkään, ellei hän sinua saa, vastasi sairas.

Annukka olisi heti, kun Hiski kihlasi hänet, mielellään ilmoittanut sen, vaan ei ollut uskaltanut siitä ruveta puhumaan, kun sairas oli niin heikko. Nyt hän sen ilmoitti ja pyysi kumminsa siunausta.

— Mitäpähän minä muuta voisinkaan teille antaa? Suokoon Jumala teille onnea! huokasi Sanna ja vaikeni hetkeksi.

— Yhden asian tahtoisin mieleesi painaa, alotti hän sitten. Sinä autoit keväällä isääsi viinanpoltossa. Älä sitä enää koskaan tee, sillä siitä voi seurata paljo onnettomuutta. Et tule enää olemaan isäsi vallassa ja voit siis kieltäytyä siitä, sillä se on synti.

— En, en koskaan suostu siihen enää, vakuutti Annukka, otti pöydältä savustuneen Uuden Testamentin ja alkoi lukea siitä sairaalle.

Illemmalla tuli pappi ja ripitti sairaan. Pastori Saarni oli herttainen opettaja. Mielellään hän lohdutteli murheellisia ja käveli mielihyvällä pitkiäkin matkoja, saadaksensa ojentaa pyhän sakramentin ijankaikkisuuteen astuville. Sanankuulijansa rakastivat häntä kuin isäänsä. Annukan äiti oli aikoinaan ollut palveluksessa hänellä ja siitä syystä oli hän aina osoittanut erityistä ystävyyttä Annukkaa kohtaan.

Vierashuonetta ei torpassa ollut. Kipitettyään sairaan, astui pastori ulos tuvasta ja ihanteli tyyntä, kaunista luontoa. Hiski vei tuolin aitan eteen pihlajan juurelle ja pyysi häntä istumaan. Annukka tarjosi hänelle virvokkeiksi mansikoita maidon keralla. Kahvia ei vielä siihen aikaan käytetty metsätorpissa.

Lähtiessään kävi pastori vielä sairasta puhuttelemassa. Lassi meni häntä saattamaan kotiin. Sieltä palattuaan tapasi hän vanhan naapurinsa, jonka kanssa aina oli ystävyydessä ja sovinnossa asunut, kylmänä. Hiski ja Annukka istuivat itkusilmin kuolinvuoteen ääressä. Syvä surun ja kaipauksen tunne valtasi Lassinkin mielen.

Pienten hautajaisten pidettyä ryhtyivät Sahilaiset jälleen töihinsä. Kiiru heinänteko alkoi. Annukka auttoi uskollisesti miehiä. Suloisissa mietelmissä, vaikka tosin kummiansa kaivaten, asteli hän työpaikoille kudelmaansa kutoen. Valkeat sukat ja punaista suissa — ne tulivat niin kauniit hänen mielestänsä. Mitäpä siitä, vaikka hän käyttikin hiukan tuota ilon ihanata väriä. Eipä hän niitä itselleen kutonut. Pastorille hän ne aikoi antaa, kun kuulutuskirjaa mentäisiin teettämään. Tapa on sellainen. Talollisten tyttäret vievät paidan, torpan tytär vie sukat.

Pidettiin sitten tuonnempana pienet häät Sahin torpassa. Niemelän isäntäväki oli myös käsketty häihin. Isäntä suostui siihen, että molemmat torpat yhdistettäisiin, joten Sahilaisten työalat paranivat. Kaisakin oli häihin käsketty, mutta hän ei tullut eikä siitä hää-ilo paljoa vähentynyt, vaikka hän poiskin jäi.

II.

"Muruja on elon onni, Suurin osa suruja."

Muutaman vuoden kuluttua pistäytykäämme vielä Tarvaslammin rannalla. Huonompata torppaa ei enää näy. Sen sijaan on toinen tuolla koivujen. keskellä tullut entistä ehompaan kuntoon. Kovasti ovat torpan asukkaat tehneet työtä, sen näkee jo kaukaa; metsä on paennut, aidat uudistuneet, uusi tupakin on rakennettu. Ja kuuseen verkkomökin edessä on vielä yksi karhun pää ilmestynyt niiden entisten lisäksi. Mutta rikkaus ei eksy korpiin eikä erämaihin. Se ei tahtonut koteutua Sahin torpassa.

Ilmestyipä eräänä aamuna torppaan pieni tytär, josta tehtiin äitinsä kaima. Pikku Anni toi tullessansa paljon iloa, mutta paljon työtä ja huoliakin äidilleen. Hellää hoitoa häneltä ei puuttunut, sikäli kun olot sen myönsivät. Isä, äiti ja Lassi kilvan hyväilivät ja hypittelivät häntä milloin kerkesivät. Mutta usein sai hän jäädä yksin kehtoonsa, ensimältä lyhemmiksi, vaan sittemmin pitemmiksikin ai'oiksi. Siihen hän tottuikin pian. Nukuttuansa tarpeeksi, heräsi hän iloisena, "hymyili enkeleille" ja katseli pieniä, valkoisia käsiänsä. Tosin ne sietivätkin ihmettelemistä, sillä luonto oli oikuissaan muodostanut molempiin käsiin kuusi sormea. Toisinaan taas, kyllästyneenä käsiinsä, katseli hän mustunutta kattoa ja valkeaksi pestyjä seiniä ja akkunanpeiliä. Tyynenä ja tyytyväisenä tapasi äitinsä hänet useimmiten, palattuaan askareiltaan.

Tulipa sitten kesä taas ja Annukankin täytyi ruveta jälleen ulkotöissä käymään. Ristimäen läntiselle rinteelle hakattiin suurta ohrakaskea. Annukka kassaroitsi pois vesat ja alimmat oksat puista, joita miehet sitten kaatoivat tulen ruuaksi valmistumaan. Pikku Anni vietiin myötä. Hiski oli jo talvella sitä varten tehnyt päreistä soikean lapsenvakan. Siihen pistettiin pienonen, ja äiti otti vakan selkäänsä ja kuteimen käteensä. Miehet kantoivat eväitä ja työkaluja. Kun paikalle päästiin, niin kumarrettiin hoikka, kasvava koivu, jonka latvaan lapsenvakka kiinnitettiin ja peitettiin hurstilla. Sitten sai tuuli tuuditella, ilman henki heilutella uneen pikku Annin, kuten niin monen muunkin köyhän lapsen, sill'aikaa kun vanhempansa hikoilivat raskaassa työssä kauniina kesäpäivänä.

Raskaita töitä seurasi joku levon hetki. Sunnuntaina käytiin kirkossa tai luettiin kotona perittyä Uutta Testamenttia. Pikku Anni kasvoi isommaksi, oppi käymään ja puhelemaan ja tuli kaikille päivä päivältä rakkaammaksi. Nuo liiat sormet eivät näyttäneet kasvavan. Lapsi tuotti vanhemmilleen paljon iloa ja häntä hyvitellessään muuttui Hiskikin puheliaammaksi. Työt näyttivät menestyvän hyvin ja onnen kylläisyydessä vierivät kultaiset päivät.

Mutta onni usein pettää, sen saivat Sahin asukkaat huomata. Kaksi hyvää lehmäänsä sekä vanha, uskollinen ruuna olivat heidän paras rikkautensa. Huolellisesti he holhoivat luontokappaleita, jotka kiitollisina palkitsivat hyvän hoidon.

Annukka meni eräänä iltana syksyn puoleen kytkemään lehmiänsä, jotka näki koteutuvan kujalla. Pian palasi hän sieltä itkien ja valittaen. Karhu on repinyt Mansikin! sai hän tuskalla sanotuksi tupaan päästyään. Miehet sattuivat olemaan kotona ja kiiruhtivat katsomaan lehmää. Sen selkä oli täynnä syviä haavoja ja vatsa oli puhki. Töin tuskin saattoi se pysyä pystyssä.

— Mistäs karhu mokoma nyt olisi tullut seutuville, kun minä en koko syksynä ole nähnyt pienintäkään jälkeä metsiä käydessäni? tuumaili Hiski epäileväisesti.

Lassi katseli tarkemmin eläintä ja lausui:

— Hui, hai, vai kontion töitä! Sitä on kaksijalkainen karhu pidellyt. Aivanhan nuo ovat selviä puukon haavoja.

— Kuka onneton olisi tuommoisen julmuuden kehdannut tehdä! Emmehän ole tehneet kenellekään mitään pahaa! huudahti Annukka kauhistuneena.

Siihenpä oli vaikea vastata. Hiskin mieleen muistui tosin Rassin Roiston uhkaukset, joita hän oli tuon tuostakin lausunut, mutta eipä ollut mitään, millä hän olisi voinut todistaa epäluulonsa.

Annukka tiedusteli isältänsä millä eläintä olisi lääkittävä. Lassi tarkasteli vielä haavoja ja sanoi että eläin on lopetettava, koska sille kuitenkin kuolema tulisi. Se oli työläs toimi ja sahilaiset tunsivat olevansa puolta köyhempiä, kun paras maidon antaja oli poissa. Vastenmielisesti he taipuivat sen onnettomuuden alle, joka heitä kohtasi.

* * * * *

Tuo "viimeinen kova aika" oli käsillä. Missäpä halla taisikaan surkeampia jälkiä jättää, kuin juuri Sahin torpassa? Metsän kulmassa, läbdetten ja purojen ympäröimänä, tunsivat ne maat vähimmänkin kylmän hengähdyksen.

Halla oli kyllä edellisinäkin syksyinä käynyt siellä vieraana, vaikka tosin vaatimattomampana, tyytyen vaan perunan varsiin, pellaviin sekä joutumattomiin ohran päihin. Nyt se vei kaikki — kaikki koko maasta! Kysymys: Mitä syödään? tunkeutui väkisenkin kaikkien huulille. Sen surun ja epätoivon, johon kaikki ihmiset vaipuivat silloin, muistavat vielä hyvin ne, jotka silloin elivät. Jokainen voi sen mielessään kuvitella, mutta hyvin on mahdoton kertoa sitä sanomatonta surkeutta.

Mutta jalo kansamme on kärsimystenkin aikoina tottunut Luojaansa luottamaan ja saanut siitä Voimaa kestämään koetuksissa. Tosin Hiski ja Annukka vaipuivat moneksi päiväksi sanattomaan suruun eivätkä näyttäneet enää mistään huolivan. He eivät oikein tienneet, olisiko vielä ajateltava elämää, vai pitäisikö jo heittää pois kaikki toivo. Toimeentulo näytti aivan mahdottomalta. "Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs" — se ajatus tahtoi väkisenkin saada voiton. Lassi, joka oli kokeneempi, pysyi rohkeampana. Hän käveli päivät päästänsä vainioilla etsien, eikö yhtään tähkäpäätä olisi säilynyt. Se oli turhaa. Kuitenkin tiesi hän kokemuksesta, että nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle on paras keino hädässä. Hän sai toisetkin vähitellen tointumaan.

— Elää tässä kuitenkin täytyy, niin mahdottomalta kuin se näyttäneekin, tuumaili hän. Näin on kyllä ennenkin tapahtunut. Jospa hinkalomme jäivätkin tyhjiksi, niin onpa otusta metsässä ja petäjiä kankaalla. Uskallusta vaan!

— Uskallusta vaan! sanoi Annukkakin, etsi käsille Uuden Testamentin, josta luki. Ja Sahin murheelliset asukkaat päättivät vieläkin jatkaa sitä vaivaloista tointa, jota elämiseksi sanotaan.

Kiiruimmiten leikattiin ja korjuusen toimitettiin paleltunut vilja. Ohrahalmetta Ristimäen rinteellä ei ollut kukaan käynyt katsomassa hallayön jälkeen. Sanomaton oli siis heidän ilonsa, kun he, mentyään sitä leikkaamaan, näkivät että se oli suurimmaksi osaksi hallalta säilynyt. Se oli päivänpuolella ja niin korkealla ettei halla harmaaparta ollut sinne ulottunut. Ainoastaan alasyrjällä, missä metsän varjossa kasvanut vilja oli vihantaa, näkyi hallan jälkiä. Tämä oli niin odottamaton onni, etteivät he pitkään aikaan tahtoneet voida uskoa silmiään. Mutta tultuaan siitä vakuutetuksi, kiittivät he sydämellisesti Jumalaa tästä laupeudesta.

Säilyneen viljan he päättivät tallettaa, jos se vaan suinkin oli mahdollista, tulevan kevään siemeneksi. Siitä sitten taas olisi ehkä toivoa. Tämähän tuntui jo onnelta onnettomuudessa.

Syyskylvön aika tuli, mutta siementä puuttui. Ainoastaan suurella vaivalla sai Hiski Levä-Helliltä, eräältä loismieheltä, joka edellisinä vuosina oli toimittanut Lassin viinan kaupaksi kylänä, puolen tynnyriä itäviä rukiita, luvaten niistä moninkertaisen hinnan. Talven tultua, kun tukinajosta saisi rahaa, lupasi hän ne maksaa.

Sääli oli heitellä maahan kultaisia jyviä, jotka leiväksikin olisi niin tärkeästi tarvittu. "Elää maansa myynyt, vaan ei elä siemenensä syönyt", ajatteli Hiski ja kylvi.

* * * * *

Eräänä aamuna otti Hiski suitset olalleen ja läksi hevosta niityltä noutamaan. Annukka meni isänsä kanssa Tarvaslammille verkkoja katsomaan. Pikku Anni jäi tupaan nukkumaan ja tavallisuuden mukaan pönkitettiin ovi, ett’ei hän pääsis ulos.

Hevonen ei ollut kaukana, ei puolenkaan virstan matkalla kotoa. Sitä enemmän ihmetytti toisia, kun Hiski viipyi viipymistänsä. Annukka oli jo valmistanut ruuan ja Lassi kaivanut monta perunapenkkiä, vaan Hiskiä ei kuulunut.

— Ikäänköhän ovat asiat oikein, sanoi hän viimein. Hiski viipyy liian kauan. Lieneekö hevonen joutunut vaaraan. En muista koko yönä kuulleeni kellon kalausta

— Mitä sanoitte? kysyi Annukka pelästyneenä.

Hiski astui samalla tupaan, kovin alakuloisen näköisenä. Hän istui perä-akkunan pieleen synkästi tuijotellen eteensä. Lassi jätti ruokailunsa ja astui ulos, palaten pian sieltä yhtä murheellisen näköisenä kuin Hiskikin. Annukka aavisti mitä pahinta ja kiiruhti ulos. Pikku Anni seurasi häntä. Molemmat palasivat itkien tupaan.

— Voi, voi, kuinka ruuna on nyt ruma! Ei ole päätä eikä jalkoja ja veri juoksee. Miksi tapoit, isä, ruunan? valitteli Anni.

— Miksi tapoit ruunan? kysyivät. Lassi ja Annukkakin, nähtyään verisen nahan seipäällä, ulkona.

— Ei tapetussa ollut tappamista. Riisuinhan tuon nahkarääsyn pois, kun ei enää muuta ollut pelastettavissa, vastasi Hiski katkerasti ja kertoi, kuinka oli löytänyt Rimpinevalta ruunan kuolleena valta-ojasta. Enempää hän ei jutellut eikä toisetkaan enempää saattaneet kysellä häneltä. He ymmärsivät kysymättäkin, että kova onni oli taas kohdannut heitä, ja he näyttivät vallan vaipuvan maahan sen alla. Taivaskin vetäytyi pilveen ja vettä alkoi sataa rajusti. Sahin torpassa vietettiin taas yksi noita pitkiä pilvisiä päiviä, josta onnen lempilapset eivät tiedä uneksiakaan.

* * * * *

Tiet täyttyivät jo syystalvella kerjäläisistä. Useiden ennen varallisten ihmisten täytyi turvautua vierasten apuun. Almun-anojia oli kaikkialla, mutta harvassa oli niitä, jotka jotakin voivat antaa, sillä kullakin oli työtä ja tietämistä oman henkensä ylläpidosta. Moni kurja nääntynyt saapui Sahinkin torppaan. Siellä ei heidän puutoksensa paljoa parantunut. Kuitenkin läksi moni köyhä sieltä tyytyväisempänä kuin useista rikkaammista paikoista. Ystävällisiä sanoja ainakin riitti, vaikk'ei muuta ollutkaan paljoa antaa.

Kurjuus lisääntyi yhä hirvittävämmäksi, mitä pitemmälle talvi kului, ja sitä enensi varsinkin se hirveä kuumetauti, joka ruton tavalla leveni kaikkialle. Hiskikin kääntyi vuoteen omaksi ja virui viikkoja, jopa kuukauden aivan tunnotonna. Hän parani kumminkin vähitellen, vaikk'ei enää päässyt entiseen terveyteensä.

Eräänä päivänä oli erittäin kova rajuilma raivonnut ulkona, eikä vielä yönkään tultua tyyntynyt. Sahin asukkaat tuumailivat jo monta menoa, kun kova kolkutus kuului ovelta. Rukoileva ääni kuului pimeässä ulkona.

— Kukahan onneton lienee ulkona tällaisessa ilmassa? lausui Annukka, ja Hiski meni avaamaan oven. Kokonainen perhekunta, mies, vaimo ja kolme lasta tuli sisälle, mutta pikku Annista näyttivät he ilmeisiltä lumi-ukoilta, niin lumen vallassa he olivat. Sydäntä särkevällä äänellä pyysivät he yösijaksensa jotakin lämmintä loukkoa, sillä heidän oli mahdotonta pitemmältä matkustaa sellaisessa ilmassa. Nuorin lapsi sairasti kuolemaisillaan. Kovilla sanoilla oli heidät ajettu pois Niemelästä ja samoin muistakin taloista kylässä.

— Onhan tuota toki lämmintä; Jumalan kiitos, köyhinäkin aikoina, vaikk'ei muuta ole, sanoi Lassi ja käski heidän riisua vaatteensa. Hiski toi sylillisen halkoja, joista Annukka sytytti aimo lieskan liedelle palamaan ja sen loistossa saivat onnettomat lämmitellä ja kuivaella itseään.

He kertoivat olevansa Pohjanmaalta, jossa heillä oli ollut torppa. Kun ei ollut halla jättänyt mitään, millä elää, niin oli täytynyt lähteä kerjäämään. Heillä oli muassaan hevonen ja lehmä! He eivät pyytäneet muuta kun eläimen ruokaa. Sitä oli sahilaisilla hyvin runsaasti, kun eläimet niin tapaturmaisesti olivat hävinneet. Annukka sytytti tukon päreitä ja läksi vierasten kanssa ulos. Lehmän taluttivat he navettaan ja hevosen sai mies viedä talliin, koska se oli tyhjä. Tyytyväisyydestä hyräili lehmä, kun emäntänsä päästeli sen sarvista ja jaloista pois kääreet ja otti loimen pois selästä. Olikin jo pitkä aika siitä, kuu se oli saanut seista lämpimässä navetassa, kukkanurmia edessään. Tavallisesti oli se mieron tiellä saanut vaan olkia eteensä. Jos joskus oli heinätukkokin annettu, niin sen oli hevonen tarvinnut saada osakseen, että jaksoi vetää kuormaa talosta taloon. Eukko lypsi lehmän ja jakoi tupaan tultuansa lapsille maidon, josta pikku Annikin sai osansa.

Lämmitellessään valkean loisteessa tunsivat matkustavaiset sydämmensäkin sulavan siitä ystävyydestä, jota heille torpassa osotettiin. Hetken kuluttua puhelivat he kuin vanhat ystävät asioistaan ja huolistaan. Wanhemmat lapset, Mari ja Hilma alkoivat leikitellä Annin kanssa, mutta nuorin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, valitteli kovasti. Annukka arveli sillä olevan nälkä.

— Eipä sillä vilukaan liene, arveli lapsen äiti. Emme ole päivään syöneet mitään. Ainoastaan lapset saivat tuon maitopisaran.

Monta päivää ruuatta — se oli hirveää kuulla. Annukka ei voinut olla vähistä varoistaan tuomatta heille ruokaa, jota he saivat nauttia illallisekseen. Kiitollisuuden kyyneleet vuotivat vierasten silmistä.

He saivat luvan pysähtyä torppaan muutamiksi päiviksi. He saivat ruuan apua ja Hiski ajeli halkoja kotiin heidän hevosellaan. Lassi oli nyreissään, kuu vieraita ihmisiä ruokittiin, vaikka itselläkin oli puute, mutta Hiski ja Annukka eivät voineet heiltä kieltää muutamaa ateriaa, koska heistä hyötyäkin oli ja kun lapsi tuli yhä kipeämmäksi.

Kolmantena päivänä kuoli lapsi ja Hiski auttoi heitä sen hautaan toimittamisessa. Mutta he viipyivät vielä useita päiviä Sahilla. Lehmä, jonka he jo hädissänsä olivat aikoneet tappaa, alkoi paremmille päiville päästyään lypsää kelpo lailla. Maito tasattiin, samoin muutkin ruoka-aineet. Mies kävi kylässä työtä hakemassa, vaan ei kukaan antanut. Mutta he olivat onnellisia, kun olivat saaneet edes hiukan levähtää määrättömällä matkallaan. Muutaman päivän kuluttua läksivät he taas mittelemään mieron tietä, kiitellen sahilaisia ja toivotellen heille Jumalan siunausta. He olivat tulleet sahilaisille rakkaiksi ja lausuivat syvällä liikutuksella jäähyväiset. Hiski oli vielä täyttänyt heidän kuormansa heinillä matkavaraksi.

Vaikka ei sahilaisilla vielä ruokavaroista kovin kovaa hätää ollut, niin olivat he kuitenkin hyvin huolissaan, sillä Levä-Hellin rukiit olivat maksamatta. Tukin-ajosta ei tullut mitään, kun hevosta ei ollut ja Hiski oli sairas. Rahaa oli aivan mahdoton saada. Eräänä päivänä hakkaili Hiski halkoja tuvan takana. Rantalan herrastuomari tuli ja puhutteli häntä. Keskustelu ei kestänyt kauan. Herrastuomari kääntyi jälleen kirkkotielle ja Hiski pirstoili vihan vimmassa puita niin että lastut korkealle kimpoilivat. Surullisena söi hän sitten illallisensa ja kävi nukkumaan. Unta ei tahtonut tulla silmiinsä. Toisetkin olivat hyvin murheellisia, vaikka eivät vielä tietäneet, että Hiski oli saanut haasteen Levä-Hellin jyvistä.

Alinomainen murhe valtasi nyt noiden ennen niin hilpeiden ja iloisten ihmisten mielet. Yhä uudistuneet onnettomuudet saattoivat heidät köyhyyden ja epätoivon äärimmäiselle partaalle ja heidän rohkeutensa lannistui. Monta päivää salasi Hiski murheensa, mutta Annukka huomasi sen kuitenkin ja tahtoi tietää sen syyn. Hiski ilmoitti saaneensa haasteen velasta. Se oli uusi isku ja pitkä, työläs neuvottelu tuli kaikille siitä, mistä rahat otettaisiin.

— Ei! Rahoista ei puhettakaan tänä aikana! lausui Hiski. Jospa hän ottaisi edes lehmän, niin senkin antaisimme.

— Sehän olisi mahdotonta! huudahtivat Lassi ja Annikka yhdestä suusta. Siitähän rippuu koko elämämme toivo, varsinkin kesän tullessa.

— Eikä hän huolikkaan mistään muusta, kun rahaa hän vaan tahtoo, jatkoi Hiski. Rahat on meidän hankkiminen, tulkootpa vaikka tuulesta!

— Onhan kuitenkin ahdistus kohdannut meitä! huokasi Annukka. Pikku Annikin alkoi itkeä, kun näki kyyneleet vuotavan äitinsä silmistä.

Monta ikävää päivää kului, kunnes Lassi viimein ilmoitti keksineensä keinon, millä pulasta pääsisivät. Hän oli käynyt Levä-Hellin puheilla ja esitteli, että Ristimäen ohrat, joita oli siemeneksi säästetty, keitettäisiin — viinaksi! Levä-Helli oli luvannut ottaa sitä velastaan. Se oli tavaraa, joka kelpasi.

— Voi, isä, mitä puhutte! Älkäätte johdattako meitä kiusaukseen! vaikeroitsi Annukka. Mutta Hiski loi appeensa niin vihaisen katseen, ettei Lassi sillä kertaa uskaltanut suutansa avata koko asiasta. Puhe päättyi siihen.

Päiviä kului eikä pulma näyttänyt ensinkään selvenevän. Lassi kuiskutteli Annukan korvaan asioita, joita ei julki uskaltanut lausua, Annukka kielsi ensin jyrkästi eikä aikonut rikkoa anoppinsa kuolinvuoteen ääressä tekemäänsä lupausta.

Mutta kiusaus tuli yhä kovemmaksi. Keräjäin aika lähestyi. Eihän siihen monta viikkoa viipyisi, ennenkuin Hellillä olisi tuomio kädessään ja mikäs siitä sitten muu oli, kun ryöstö seurauksena? Lassi muistutti ehtimiseen Annukalle, kuinka helppoa siten olisi poistaa tuo kova kohtalo, joka heitä odotti, elleivät saisi velkaansa maksetuksi. Eikä ainoatakaan muuta keinoa näyttänyt olevan.

Hiski istui vaimonensa eräänä iltana pimeässä tuvassa asioistansa haastellen. Kyllä oli huolta heillä, mutta ilon päiviä ei muullakaan vietetty, sen he tiesivät. Maantiellä tapasivat he joka päivä joukottain nääntyviä ja kaikkialta kuului kamalia uutisia. Eräs tuntematon vaimo oli kolmen lapsensa kanssa löydetty kuolleena jäältä kirkonkyliin ja Niemelän väliltä. Samoin olivat Niemelän miehet tavanneet eräänä aamuna rantamäessä vanhan ukon, joka yöllä oli siihen kuollut. Hänellä oli ollut palanen raakaa jäistä hevosen lihaa pussissa. Nälkä ja väsymys näännyttivät ensin onnettomat ja sitten teki pakkanen lopun tuskista.

Tiedettiin jo kertoa useista muistakin yhtäläisistä onnettomuuksista. Hätä ja hämmästys vallitsi joka paikassa.

— Miksi vaan yhä tätä kuolettavaa tuskaa ja epätoivoa, jonka vielä voisimme poistaa! huokasi Annikka ja kietoi kätensä Hiskin kaulan ympäri. Suostu isäni tuumaan, niin kaikki on taas hiukkaa paremmin! rukoili hän.

— Jos se lienee ainoa keino, jolla voimme poistaa uhkaavan ryöstön — ja siitäpä se nyt näyttää, ettei muuta keinoa ole — niin tehkää sitten sekin. Nähtävästi ei onnettomuus meistä luovu, ennenkuin syvimpään syvyyteen olemme vaipuneet! vastasi Hiski kotvan mietittyään.

Seuraavana aamuna läksi Hiski metsään. Lassi ja Annukka menivät aittaan, josta kantoivat ohrat saunaan. Siellä ne tehtiin maltaiksi. Lassi laahasi ullakosta alas kummallisen puukolhon, jossa oli rinnatusten kaksi reikää. Outo ei olisi voinut sitä miksikään ymmärtää, mutta Lassi tiesi, mihin se kelpaa. Hän toi aitasta vanhat vaskipiiput, liitti ne tarkasti noihin reikiin, meni kotaan ja laski tuon piipuitetun kummituksen padan päälle. Ken hyvänsä olisi jo voinut arvata, mikä sen tarkoitus oli. Viinapannu oli valmis. Lassi aikoi Riihimäen ohrista pusertaa mehua, joka ilahduttaisi ihmisten mielet ja riemastuttaisi surkastuneet sydämet.

Taas istui hän iloisena Tarvaskosken kuusikossa, taas räiskyi valkea tervaksissa viinapannun alla ja kirottu neste juoksi astiaan kirkkaana kuin timantti. Näistä on köyhinäkin aikoina rikkaita, joilla on markkoja uhrata iloliemeen, vaikka ei ole penniäkään, millä auttaa kurjaa tarvitsevaa, joka antaisi vaikka osan sydänvertansa, jos vaan saisi maksetuksi velkansa.

Varovaisuuden vuoksi hiihteli hän suksilla työpaikallensa aina samaa latua, kantaen selässänsä sinne kaikki, mitä luuli tarvitsevansa. Suksilla täytyi Annukankin kulkea sinne, sillä hänen apuansa tarvittiin siellä. Hän olikin jo lapsena tottunut taitavaksi hiihtelijäksi.

Hiski oli sanomattoman levoton ja tyytymätön mainittuun toimeen. Hän ei ollut vieläkään täydellisesti parantunut sairaudestaan. Hän aavisti jotakin lähestyvää vaaraa. Rikoksen ilmi tulo ei häntä niin paljo huolettanut, sillä korvessa ei ollut kenelläkään mitään liikkumista ja tulta pidettiin vaan öillä. Kuitenkin tuntui hänestä kuin joku tuho taas uhkaisi heitä.

Syötyänsä päivällisen ja lasta hyvitettyänsä, läksi Hiski eräänä päivänä taas metsätöillensä. Annukka jäi kotiin. Pikku Anni nukkui sänkyyn ja äitinsä asetti hänelle ruokaa, tuolille. Sitten hiipi hän hiljaa ulos ja pönkitti oven lujasti ulkopuolelta. Aitasta otti hän lekkerin selkäänsä ja hiihteli Tarvaskoskelle isänsä luokse. Hän ei näyttänyt enää tuolta siistiltä, sievältä Annukalta, joka vuosia takaperin öillä uneksi onnestansa ja riemuitsi liekkien loisteessa Tarvaskosken kuusikossa. Kasvonsa olivat kalpeat ja pukunsa epäjärjestyksessä. Ennen niin iloinen ja naurunsekainen puheensa kuului nyt surulliselta ja vakaantuneelta.

Vastenmielisesti hän lähestyi isänsä työpaikkaa. Syvät huokaukset puhkesivat rinnastansa. Joka olisi nähnyt hänen sydämeensä, hän olisi tavannut siellä ankaran tunteiden riehun. Hän inhosi vanhaa isäänsä, vaikka hän rakkaudesta heihin tiesi hänen esitelleen tuon ilkeän keinon. Annukka tiesi, kuinka Hiski halveksi heitä ja näytti ikäänkuin vieraantuneen heistä sen rikoksen tähden. Ja se kirveli hänen sydäntänsä niinkuin kuolema, että hän oli rikkonut lupauksensa.