Part 5

Hän saapui jo pihalle ja asetteli kelkkaansa seinukselle. Talon vaimo tuolla vei halkoja tupaan. Kummallista! Hän heitti halot sylistänsä ja juoksi tulijaa vastaan. — Annukka! Oletko sinä Annukka! huudahtaa hän syleillessään vierasta.

— Olen! Sahin onneton Annukka?

— Tule sisälle — tule sisälle siunattu vieras!

Ja hän taluttaa hänet kädestä sisälle ja juhla alkaa tuossa pienessä uudistalossa. Annukka oli tavannut vanhat ystävänsä. Kaikki kiertyivät hänen ympärilleen tervehtelemään häntä. He ilmoittivat vilpittömästi ilonsa tästä jälleen näkemisestä. Mari ja Hilma olivat kasvaneet jo aikaihmisiksi.

— Sellainen olisi jo pikku Annikin! huokasi Annukka ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut. Se teki hänen ystäviinsä erinomaisen vaikutuksen. Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa sanatonna toisiaan.

— Se oli siis kuitenkin hän! lausui viimein mies.

— Aivan varmaan oli se pikku Anni, kertoi vaimo. Sitte juttelivat he Annukalle, että he monta viikkoa sen jälkeen, kun Sahilta olivat lähteneet, olivat Savossa kuleksiessaan nähneet mustalaisjoukon kiireesti ajavan heidän ohitsensa. Lapset olivat sanoneet silloin kuulleensa lapsen äänen heidän joukostansa huutavan: Hilma! Mari! Viekää minut kotiin! He eivät olleet voineet sitä miksikään uskoa, vaan luulivat lastensa, erehtyneen.

Annukan oli mahdoton tunteitansa hillitä tätä kuullessaan. Se oli viimeinen tervehdys pikku Annilta. Tuo sisällinen, salainen aavistus oli siis tosi. Hän ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan kadonnut!

— Minun tyttäreni elää! Minä etsin häntä niin kauan, että löydän, vaikka minun tarvitseisi kulkea maailman ääriin saakka! huudahti hän sanomattoman liikutuksen vallassa.

Hän olisi jo samana päivänä kääntänyt kelkkansa Savoa kohden, johon hänen halunsa nyt paloi, mutta ystävänsä eivät päästäneet häntä. He tahtoivat pitää häntä vieraanansa edes muutamia päiviä, saadaksensa osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. He eivät olleet enää köyhiä. He olivat jo ostaneet itselleen maapalstan, johon uudistaloa rakensivat. Hän vietti siis heidän luonansa muutaman hupaisen päivän. Ja hän oli tullut aivan varmaan vakuutukseen tyttärensä löytämisestä.

* * * * *

Tyytyväisenä istuu kirkkoherra Saarni keinutuolillansa kuistilla. Huomenna on Juhannus ja paljon vieraita odotetaan pappilaan. Palvelijat juoksentelevat edestakaisin. Pitäjään nuorisoa soutelee kirkkosalmella. Veneet ovat täynnä kukkia ja lehtiköynnöksiä, joilla mennään koristelemaan huonetta keskikesän juhlaksi.

Entistä iloisempana silmäili kirkkoherra ympärilleen ja käänteli kirjan sivuja. Salista kuului valtaava pianonsoitto. Sitä nautintoa oli hän jo kauvan kaivannut, melkeimpä siitä saakka kun leskeksi jäi. Miehen ja naisen ääni kuului soiton ohella heleältä ja raikkaalta. Rakkaita olivat laulajat siellä sisällä sillä ne olivat — Kalle ja Anna Heilina.

Tänään vasta olivat he tulleet. Rouva Heilina oli myötä. Anna ei ollutkaan hänen oma lapsensa, vaan oli hänen ottotyttärensä. Mutta yhtä rakas oli hän siltä hänelle. Huomenna aiottiin viettää Kallen ja Annan kihlajaiset.

Ensimäisillä sanoillansa, jo ensi katseellansa oli Anna lumonnut kirkkoherran mielen ja oli hänelle tytärtä rakkaampi. Jotakin tuttavallista, ennen nähtyä oli Annan kasvoissa, jota hän ihmetteli, vaan ei voinut käsittää, ketä se muistuttaa.

Iltakello soi juhlallisesti ja tyyneys vallitsee kaikkialla. Lauluja kuuluu vesiltä ja karjan kellojen ääni alkaa kuulua yhä lähempää. Vanha Tiina, tuo uskollinen emännöitsijä, joka on ikänsä palvellut kirkkoherraa, pyysi herrasväkeä menemään puutarhaan, jossa kahvipöytä odotti heitä. Se oli hauska käsky ja pian olivat he kaikki siellä.

Anna oli sanomattoman onnellinen. Ensikerran iässään sai hän nyt oikein vapaasti ja kodillisesti nauttia kesän ihanuutta maalla. Kalle talutteli häntä pitkin käytäviä ja näytteli hänelle kaikkia puutarhan merkillisyyksiä. He olivat juuri puutarhan etäisimmässä kulmassa tiheimmässä pensaikossa, kun Anna huomasi peipposen pesän oksalla. Miten kaunis se oli hänen mielestänsä! Siinä oli jo muutamia pieniä munia. Kalle nosti viheriän puutarhapöydän pensaan juurelle, että hän ylettyisi paremmin katselemaan sitä, sillä linnun pesää ei hän ollut ennen vielä nähnyt.

Kirkkoherra istui rouva Heilinan kanssa ruohosohvalla ja keskusteli vakavista asioista. Pian huomasi hän, että rouva Heilina oli ylevämielinen, ja lahjakas nainen. Tunnit kuluivat melkein huomaamatta ja he vaipuivat yhä syvemmälle uskonnollisiin puheisinsa. Viimein palasivat Kalle ja Anna heidän luokseen ja sitten alkoi puhe taas liikkua köykäisemmillä, jokapäiväisemmillä aloilla, kun Anna kaatoi kahvia heille suuresta pannusta.

— Kummallista, kuinka hän muistuttaa, ajatteli: kirkkoherra katsellessaan Annaa, mutta kenestä hän muistuttaa.

Ratinaa kuului maantieltä, joka kulki puutarhan sivuitse. Eräs vaimo tuli sieltä, kutoen sukkaa ja vetäen pieniä nelipyöräisiä rattaita.

— Tuon vaimon näimme tänne tullessamme, sanoi Anna.

— Missä? En minä ainakaan huomannut, sanoi Kalle.

— Sinä ajoit kovasti etkä huomannut häntä, kun hän istui tien vieressä kirja kädessä.

— Onko se Annukka? huusi kirkkoherra ja käski hänen tulla puutarhaan. Annukka tuli ja Anna antoi kahvia hänelle. Kirkkoherra kyseli, missä päin hän oli liikkunut ja mitä hänelle kuului. Sitten kertoi hän rouva Heilinalle ja Annalle Annukan historian sekä sen, mitä varten hän niin kuleskeli ympäri paikasta paikkaan. Sitä kuullessaan olivat he sanatonna hämmästyksestä.

— No, mistä tuntisitte tyttärenne, jos hän vielä eläisi? kysyi rouva Heilina.

— Vaikka tuhansien joukosta! Hänellä on kuusi sormea kummassakin kädessään. Hän elää sillä hänet on nähty mustalaisten joukossa lapsena.

Anna ja rouva Heilina silmäsivät kummallisesti toisiaan.

— Mikä oli tyttärenne nimi? kysyi rouva.

— Anni! Pikku Anni!

— Äitini! Rakkahin äitini! huudahti Anna ja syöksyi hänen syliinsä.

Kaikki olivat mykkinä ihmettelemisestä. Anna vakuutti olevansa kadonnut pikku Anni, mutta Annukka, ei voinut sitä uskoa. Hän, joka oli luullut vaikka kuinka monien joukosta tuntevansa tyttärensä, ei tuntenut häntä nyt, kun se oli hänen sylissään, vaan lykkäsi hänet pois luotaan.

— Sinä olet minun äitini! Älä sysää minua pois luotasi!

Kalle oli aivan kivettynyt. Kirkkoherrakaan ei saanut sanaa suustansa.

Rouva Heilina nousi seisomaan ja kertoi, miten oli saanut Annan hoidettavakseen. Katovuotena, kun kuolema oli ryöstänyt häneltä hänen ainoan lapsensa ja hän oli surusta joutumaisillaan epätoivoon, oli kerran mustalaisjoukko ajanut heidän pihalleen. He asuivat silloin vielä maalla Savossa, josta sitten piakkoin muuttivat Helsinkiin. Mustalaisvaimo oli tuonut lapsen heidän kyökkiinsä ja lausunut:

— Hoi rouva kulta! ottakaa omaksenne tämä lapsi! Meidän joukossamme se kuolee viluun ja nälkään! Hoi! emme ole sitä varastaneet, me löysimme sen jo neljä päivää sitten maantieltä kaukana ihmisistä! Ennenkuin hän oli mitään ehtinyt lausua mustalais-naiselle, oli se jo tiessään. Koko joukko oli kadonnut pihalta eikä hän saanut sen tarkempia tietoja lapsesta. Hän teki kaikki mitä voi, tiedustellakseen lapsen vanhempia. Mutta kun ei heistä voinut selkoa saada, niin oli hän ottanut hänet hoitoonsa ja kasvattanut hänet omana lapsenaan. Liiat sormet, jotka rumensivat lapsen käsiä, oli hän antanut lääkärin leikata pois.

— Ei epäilemistäkään, ettei Anna ole sinun tyttäresi, lausui kirkkoherra Annukalle. Jumala, johon luotit, ei ole antanut sinun toivosi häpiään tulla.

Kaikki poistuivat puutarhasta, jättäen sinne äidin tyttärineen, jotka niin kauan olivat olleet eroitettuna toisistaan.

* * * * *

Rouva Heilina ja Anna viipyivät yhä edelleen pappilassa, johon Annukkakin jäi auttamaan vanhaa Tiinaa emännöitsemisen toimissa. He sopivatkin hyvin yhteen, sillä he olivat vanhat tuttavat ja heillä kesti aina puhumista ja aina ihmettelemistä niistä erinomaisista vaiheista, jotka siten viimeinkin olivat selville tulleet. Vaikea oli Annukan tottua siihen ajatukseen, että Anna neiti oli hänen tyttärensä, niin suuri oli eroitus pikku Annin ja nykyisen Annan välillä. Hän säpsähti aina kun nimitti häntä sinuksi. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutaman päivän kuluttua huomasivat he, että heidän välinsä oli kuitenkin kaikista hellin, kaikista likeisin. Ja kaikki kilvan riemuitsivat ja olivat onnellisia Annan rakkauden aarteesta, joka oli tyhjentymätön, ja hän kertoi ihastuksella, kuinka onnellinen hän oli, kun hänellä oli nyt kaksi äitiä ja isä ja — ennen kaikkia Kalle!

Anna halusi hyvin mielellään päästä näkemään Sahin torppaa, josta äitinsä oli hänelle niin paljo kertonut Sen vuoksi tekivät he eräänä päivänä huvimatkan sinne. Sepä oli hupainen matka varsinkin Annasta, josta maaelämä tuntui sanomattoman viehättävältä. Tuossa sivuttiin järvi, tässä ajettiin ikimetsäin synkkään pimentoon. Vaihetellen yleni tie korkeille kukkuloille ja syviin laaksoihin. Heinäväki niityillä tien varrella valkeissa vaatteissaan kokosi tuoksuvia nurmia talven varaksi ja sievät lapset tarjoilivat maantiellä mansikoita heille kaupaksi ja ihastuivat ikihyväksi, kun saivat muutamia hohtavia hopearahoja kouraansa.

Mutta nyt lähestyivät he jo Sahin torppaa. Rajummasti rupesi Annan sydän sykkimään, lähestyessään sitä paikkaa, jossa oli ensi kerran nähnyt päivän valon, ja samoin Annukankin, sillä siellähän hän oli elänyt niin onnellisena ja niin onnettomana.

He olivat juuri kääntymäisillään torppaan vievälle tielle, kun eräs vaimo maantiellä tuli heitä vastaan. Kalle ja Anna eivät voineet nauruaan pidättää, nähdessään hänen kumartavan niin syvälle, että oli vähällä menettää tasapainonsa ja pudota istualleen.

— No, no, älä meitä niin pelästy, mummuseni! lausui kirkkoherra.

— Enhän minä teitä! Tuotahan minä vaan Annukkaa, kun se nyt noin on kunniaan korotettu, että matkustaa teidän kanssanne! vastasi vaimo, joka oli Kaisa, Annukan täti. He läksivät ajamaan torpalle, mutta Annukka astui alas rattailta ja käveli Kaisan kanssa jälessä sekä kertoi hänelle löytäneensä tyttärensä.

— Enkö sitä sanonut jo, ettei lapsi avannossa ollut! Ne mustat höyhenet tiesivät kuitenkin jotakin! huudahti Kaisa lyöden käsiään yhteen ja ihmetellen.

Torpalle tultuaan kävivät kaikki tervehtämään Kaisaa, joka oli kovin hämillään nähdessään niin paljon herrasväkeä ympärillään. Hän ihmetteli rouva Heilinan ja Annan hienoja pukuja eikä uskonut, ellei saanut hiukan hypistää, kummoista kangasta ne olivat. Ja Anna oli hänen mielestään aivan yhtä kaunis, kuin enkelinkuvat kirkon alttaritaulussa.

— Voi! voi! jospa Hiskikin ja Lassi heräjäisivät haudoistaan tätä näkemään! huudahteli hän.

Sitäpä Annukkakin toivoi, vaikka hän muutoin tunsikin olevansa jälleen onnellisin ihminen maailmassa. Olihan hänen sydämensä sisällisin hartain toivo toteunut.

Sahin torppa oli jo hävinnyt. Pellolla kasvoi puita ja huoneet olivat pois viedyt. Mutta koivut ja kuusi tuolla rannalla seisoivat vielä yhtä juhlallisen näköisinä, kuin ennen. Karhunpääkallotkin rippuivat vielä kuusessa Lassin ja Hiskin voitonmerkkeinä. Ainoastaan sauna oli säästetty, sekin jo itsestään maahan vaipumaisillaan. Anna avasi sen oven ja katsoi sisälle. Huudahtain paiskasi hän oven kiinni ja vetäytyi takaisin. Kalle avasi oven ja näki kurjan olennon makaavan siellä.

— Kuka sinä olet? kysyi hän, ja kaikki tulivat ovelle katsomaan häntä.

— Etkö sinä ole Rossin Roisto! huudahti Kaisa. Mikä sinun onnettoman on vielä tänne tuonut? Siperiassahan sinun on sanottu olevan!

Annukka meni lähemmäksi häntä

— Etkö sinä ole Annukka, Hiskin vaimo? kysyi kurja. Saatuaan myöntävän vastauksen, kertoi hän karanneensa vankeudesta, johon hänet, samoin kuin Jukkakin, oli tuomittu koko elinkaudeksi niistä lukemattomista ilkitöistä, joita he yhdessä olivat tehneet. Omantunnon tuska ei ollut antanut hänelle missään rauhaa, vaan oli ajanut häntä etsimään Annukkaa, että saisi tunnustaa hänelle pahat tekonsa ja pyytää niitä anteeksi. Hän se sanoi olleensa, joka Jukan palkkaamana oli haavoittanut heidän lehmänsä, ajanut ojaan hevosen ja hänen syynsä oli lapsenkin katoaminen, sillä hän se oli käynyt varastamassa Lassin pyssyn ja lähteissään jättänyt oven auki.

— Nyt olet kuullut tunnustukseni, lausu voitko anteeksi antaa minulle kaikki! Ainoastaan sitten uskallan toivoa Jumalalta anteeksi antamista.

— Sinä ajattelit minua vastaan pahaa, mutta se on käännetty hyväksi. Tässä on tyttäreni — kaikki olkoon iäksi päiväksi unhotettu ja anteeksi annettu! vastasi Annukka.

Kyynelistä loistivat kurjan katuvaisen silmät, kun hän pusersi Annukan kättä. Hän pyysi saada kahden kesken puhutella kirkkoherraa ja toiset poistuivat. Hetken kuluttua huusi kirkkoherra heidät takaisin. Mutta silloin oli hän jo ruumiina.

Jukka kärsi Siperiassa rangaistustaan.

Vakavalla mielellä kiipesivät huvimatkailijat Ristimäen kukkulalle, jossa puinen risti vielä oli pystyssä. Anna laski siihen seppeleen, joka oli paljoa taiteellisemmin tehty, kuin se, minkä Annukka kerran oli siihen pannut. Sitten he istuivat siellä ihaillen kauniita näkö-aloja. Annukka kertoi vielä heille onnensa vaiheet ja Kalle ja Anna lauloivat heleillä äänillänsä sen kauniin laulun, jonka nimi on

_Onnen vaiheissa_.

Eurassa 1882.