Part 9
»Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole keinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme retkellä vuoristossa.»
»No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä nurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle hevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja hytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.»
»Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry. »Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei lähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.»
Hän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö olisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti kuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn päähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä olisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi sitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän kerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti, peittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen ajatuksen vanhentua.
»Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki on suunniteltu minun mukavuudekseni».
Aiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä varten se suunniteltiinkin.»
»Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin etäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta teidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.»
Jerry nielaisi voimakkaasti.
»Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin kokki —»
»Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä sitten?»
Se oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi pyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta koetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn kaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja kuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten. Leuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle kehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri kasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin. Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava miltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin väittelyaiheeseensa.
»Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda sille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän hyväksenne.»
»Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen? Teillä on harvinainen tapa yrittää.»
»Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti.
»Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?»
»Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän jonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja teidän on kuunneltava!»
Hän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle, ettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä välähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne jälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja peitti huolekkaasti haukotuksen.
»Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!»
»Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on kuunneltava».
»No niin, siis minä kuuntelen.»
Viittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu katsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten liikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat sirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen hän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita, jänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet muodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli heilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän oli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt se tarmo ei ollut kaikki toiminnassa.
»Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun teille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois entisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö? Olette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa ympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei kuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta — katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa päänne pystyyn ja luikata?»
Nancy vilkaisi häneen salavihkaa.
»Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut näyttää toiselle silmiänsä.
»Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki imeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.»
Hän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä ollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi.
»Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava. Teidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta verenne laatua.»
»Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen.
Ja hänen sydämensä sykähti väkevästi.
»En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan ajattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin täällä.»
»Se on kiintoista.»
»Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.»
Nyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi miehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan. Ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän terästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se oli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely.
»Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette mahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän puuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin ollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen seutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki vaikuttavat minun puolestani.»
Hänen äänensä sai toisenlaisen soinnun. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi.»
Nancyn teki kiihtyneenä mieli huutaa: »Mitä varten?» mutta yhä ankarammin ponnistaen hän: piti itsensä tiukasti kurissa. Hän istui ihan hiljaa; kädet yhteen puristettuina.
»Ne muokkaavat teitä valmiiksi minua varten! Jotkut naiset eivät jaksa sitä kestää. He kuihtuvat kuin lämpiön kukat. Mutta te jaksatte. Teissä on oikeata metallia. Ja minä aion takoa sitä ja saada koko sielunne soimaan.»
Puhuessansa Jerry muuttui yhä varmemmaksi — kenties sentähden, että hän oli Nancyn takana. Hän kumartui likemmäksi, hänen hengityksensä kävi nopeasti, ja sitten häneen tarttui tytön tuntu, koko epämääräinen, suloinen, tenhoava naisellisuus.
»Te saatatte rimpuilla sitä vastaan, mutta kaikki tekee työtä minun hyväkseni. Tuuli puhuu puolestani, tähdet haastelevat puolestani; ne tutkivat teitä silmien lailla. Ne kertovat minulle, millainen olette. Se on kuin joki. Se tempaa teidät mukaansa. Se kuljettaa teitä muassaan. Se kiidättää teitä vuorilla ja tasangoilla. Vie teitä valtamerta kohti. Ymmärrättekö? Se vie teitä rakkauteen. Se avaa teidän sydämenne, ja te tajuatte rakkauden kuten ihminen, kun valtameri ryöpsähtää hänen silmillensä.»
Äänettömästi tyttö rukoili, ettei hänen sydämensä jyskytys panisi hänen koko ruumistansa vapisemaan.
»Sanokaahan», pyysi Jerry, »luuletteko voivanne kestää minua vastaan. Ei; teidän ei tarvitse vastata. Minä kaipaan teitä; ja minä saan teidät omakseni — vaikka kaikki hornan voimat olisivat vastassani! Katsokaahan tänne, tyttö!»
Ja sitten Nancy arvasi Jerryn kallistuvan katsomaan hänen kasvoihinsa ja tunsi, ettei hän rohjennut näyttää Jerrylle silmiänsä. Väkevästi ponnistaen hän sulki silmänsä, raotti huuliansa luonnollisen näköisesti ja alkoi hengittää syvään, säännöllisesti.
Ja Aikenin katsoessa häneen hän näytti nukkuvan syvää, sikeätä unta.
Aiken ponnahti pystyyn, ja samassa Nancy avasi silmänsä, oikaisihe istumaan suorana ja hieroi huolellisesti unen jäljet silmistään.
»Te puhutte tosiaankin sangen hyvin», kehui hän.
XVIII luku
Jerry lähtee
Tämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin askelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan lähtemään liikkeelle.
Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.
»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä kuulla.
Jerry käänsi päätänsä hitaasti.
»Mitä tapahtui?»
»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»
Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti. Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.
Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.
Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus. Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle. Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.
Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa. Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.
»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»
»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»
»Jerry!» keskeytti Scovil.
Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.
Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen Mackin kanssa.
»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.
Viimemainittu urahti jotakin.
»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.
»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen takana.»
Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen välitse ja katosi pian näkyvistä.
Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.
Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät. Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä jälkeenpäin.
Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?
Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.
Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien, kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi alkanut nestemäisesti liikkua.
Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi päättää kaikkien muiden nukkuvan.
Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia, mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin rinnettä.
Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä; hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa laukkaa Numero Kymmentä kohti.
XIX luku
Numero Kymmenen
Kukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta. Kaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes vuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt viihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä — mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin elämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat kukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän syvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen.
Jollei se kukoistanut, ei se myöskään tyyten kuihtunut. Se oli oikeastaan yksi niistä pisteistä, joissa tuhannet hajanaiset aavikkopolut yhtyvät ilman mitään käsitettävää syytä. Ja jos kohta karja, tukkipuut, kaivokset, terveyslähteet ja rautatiet eivät näkyvästi tukeneetkaan sen olemassaoloa, niin kuitenkin ne kaikki osaltansa avustivat sitä. Niitä kaikkia oli sen ympyrän laidoilla, jonka keskipisteenä Numero Kymmenen oli, ja senjohdosta kävi siellä yhtenään matkamiehiä, jotka viipyivät siellä vain kyllin kauan syödäkseen, juodakseen, nukkuakseen, kiroillakseen ja lähteäkseen taivaltamaan eteenpäin.
Aikoinaan, kuumeisen kuohunnan päivinä, oli sen kehnoissa hökkeleissä kuhissut viisisataa henkeä. Joskus väestö supistui vaivaiseen tusinaan — kauppiaaseen, seppään, hotellinomistajaan, peluriin ja niin edelleen. Naisia ei Numero Kymmenessä ollut, sillä naisia menee vain sinne, mihin asutus voi juurtua, ja Numero Kymmenen juuret saattoivat upota ainoastaan vajaan metrin syvyyteen hedelmättömään, vedettömään hiekkaan, ennenkuin kohtasivat vankan kallion. Tosinhan Numero Kymmeneen toisinaan ajautui kuluneita naisia, joilla oli kovettuneet kädet ja vielä kovettuneempi sielu, mutta pian ne taaskin ajautuivat pois.
Mutta Numero Kymmenen pysyi itsepintaisesti pystyssä. Se ei alistunut kuolemaan.
Se oli saanut nimensä vuoristoaavikolle ominaiseen tapaan. Aution yksinäisistä paikoista on sananlasku, että ne ovat vain kymmenen askeleen päässä helvetistä, ja joku tämän pienen kylän lävitse samonnut vaeltaja oli nimittänyt sitä kymmenen askeleen sijaksi; helvetti oli muka ensimmäisen käänteen takana, jolleivät kaikki merkit pettäneet. Niin osuvan huomautuksen ei voitu sallia vaipua unholaan. Se säilytettiin suusanallisena muistitietona, ja sitten se tehtiin kuolemattomaksi maalaamalla hotellin nimikilpeen:
NUMERO KYMMENEN
Ainakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti ylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin ollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla nähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta vain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi yksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn hökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi taivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin joka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero Kymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun matkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen.
Tässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen kohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen päässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.»
Groganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt lainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän keskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta. Eikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten olentojen huomautuksiin.
Tämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero Kymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen elinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina suotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud Levine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että hänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä puolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat kaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän ei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen saapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia niitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä aikoja.
Joskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut Numero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi taisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli kaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli pahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja savuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä. Milloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia, säyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan.
Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.
Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!
Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja, maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan. Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.
Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin kävelyksi.
Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.
Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta. Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei edes koiran vinkumista eikä ulvontaa.
Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti suitset ratsun kaulalle ja astui sisään.
Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat, satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.
Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä. Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.