Part 8

Vihdoin olivat kortit jaetut. Kaikki olivat mukana, ja jokainen vaihtoi kolme uutta korttia. Ennen vaihtoa ei siis kellään erinomaisia kortteja, mutta kaikki pelissä. Jerry alkoi; hän käytti vaatimattomasti hyväkseen panosrajan korotusta ja, pani peliin viisi dollaria. Punainen Mack vastasi siihen, samoin Kääpiö, ja Scovil lisäsi vielä viisi. Nancy vitkasteli, silmäillen kysyvästi taivasta. Hänen hidastellessaan olivat muut vain ärtyneen, epätoivoisen hiljaisia, mutta Jerry tarkkaili häntä katkeran tutkivasti, kiihkeästi. Jos Nancy viekoittuisi mukaan, jos hän häviäisi, niin varmasti se herättäisi hänet. Naiset eivät jaksa sietää häviötä.

»Vastaan kymmeneen», jupisi Nancy vihdoin. »Ja lisään viisi», jatkoi hän.

Jerry vilkaisi ensin häneen ja sitten kortteihinsa.

»Vastaan siihen ja lisään viisi», ärähti hän.

Hiki kimalteli Mackin otsalla, mutta hän vastasi panokseen, ja sitten jäi Kääpiö syrjään. Senjälkeen Scovil nosti peliä kymmenellä, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi Nancy nosti samalla määrällä.

Jerry epäröi, vitkasteli.

»Näyttäkää», mutisi hän vihdoin, ja Punainen Mack lysähti taaksepäin ja painoi päänsä nuukalleen; oliko hän harmistunut muihin vaiko itseensä, sitä oli vaikea sanoa. Nyt kahisi öljyvaatteen keskustassa setelikasa, luvaten runsaan voiton. Äänettöminä Mack ja Scovil työnsivät siihen rahansa.

»No niin, hyvät pelurit», urahti Mack. »Tosin ei ole minun vuoroni näyttää kortteja, mutta noilla minä olin mukana. Teille ne toivat voiton, Aiken, mutta katsokaahan, mitä ne tekivät minulle!»

Ja hän viskasi viitosparinsa öljykankaalle.

»Oi», äänsi Nancy, ollen ensimmäisen kerran innostuneen näköinen katsoessansa Punaisen paria, »tuoko teillä vain olikin? On minulla sentään parempi kuin teillä, herra Mack. Katsokaas!»

Ja hän laski eteensä seitosparin.

»Nan», virkkoi hänen isänsä hyväntahtoisesti, »tämä pahoittaa mieltäni, mutta sinä tarvitset liike-elämän opetusta, ja olkoon tämä sinulle opiksi. En tiedä, kenen kanssa olet New Yorkissa pelannut, mutta jos olet mitään voittanut, pitäisi heidän olla vajaälyisten hoitolassa. Kuuntelehan sanojani ja paina ne visusti mieleesi — yhdellä parilla ei koskaan kannata olla mukana muutoin kuin kolmen hengen pelissä. Minä näet epäröin, vaikka minulla olikin kaksi paria, mutta ne tuntuvat kelpaavan sinua ja Punaista vastaan.»

Ja hän laski kädestään kolmosparin ja parin yhdeksäisiä.

»Entä teillä, Aiken?»

»Malttakaahan», pyysi Nancy venytellen. »Minulla on vielä toinen pari, isä, ja se on parempi kuin sinun.»

Ja hän pani eteensä kaksi kuningasta.

»Nancy», sanoi hänen isänsä punastuen, »joskus tekee mieleni painaa sinut polvilleni ja läimäytellä sinua.»

»Kuningaspari ja seitospari», lausui Jerry nyökäten. »Se onkin aika hyvä yhdistelmä — joskus.»

Hän hymyili tytölle purevan ivallisesti.

»Menetänkö minä?» huokasi Nancy.

»Siltä näyttää», huoahti Jerry. »Nähtävästi ette tarvinnut isänne äsken antamaa opetusta, mutta tätä te tarvitsette — haluan näyttää teille, että kannattaa toisinaan jäädä pieniinkin.»

»Pankaa korttinne pöytään, jotta näemme ne!» kehoitti Punainen Mack. »Olette puhunut yllin kyllin.»

»Ei hätäillä», virnisti Jerry. »Neiti Scovil tarvitsee aika paljon aikaa oivaltaaksensa jotakin, ja tahtoisin painaa tämän opetuksen hänen mieleensä. Katsokaa korttejanne ja punnitkaa voittomahdollisuuksianne», jatkoi hän, »ja kun arvelette tuntevanne seuranne — ja tunnette, miten kortit juoksevat — pysytelkää pienissä korteissa. Tämän pelin alussa minulla oli kaksi pientä, surkeata kakkosta. Ajatelkaahan! Niin, pari pientä kakkosta. _Mutta_ vaihdossa sain vielä yhden — vielä yhden pienen kakkosen. Eihän se ole paljon? Eipä niin!» Hän nauroi tyytyväisesti. »Ei tosiaankaan paljon, mutta kuinka pieniltä, kuinka tavattoman pieniltä kaksi paria näyttää näiden kolmen pienen kakkosen rinnalla!»!

Hän nakkasi kortit ylössuin öljykankaalle.

»Patakakkonen, herttakakkonen, ristikakkonen», jatkoi hän iloisesti, »Katsokaa niitä ja pankaa ne muistiinne, Nancy. Ne auttavat teitä muistamaan tätä pokerpelin pientä näytettä,»

Hän ojensi, kätensä ja tarttui setelikasaan: se kahisi hilpeästi.

»Soittoa, Nancy, vai mitä?»

Ja hän vetäisi rahat luoksensa.

»Kolme kakkostako?» virkkoi Nancy, joka oli kuunnellut hänen puhettansa tavalliseen tapaansa ilmeettömänä ja tarkkaamattomana ja huulet vähän raollaan. »Mutta kuningaskolmikko on parempi, eikö olekin?»

»Kuningaskolmikko?» huudahti Jerry. »Kuka lempo on hiiskunut mitään kolmesta kuninkaasta?»

Säikähtäneenä hän tuijotti levitettyihin kortteliin.

»Tässä on kolmas», jupisi Nancy ja pani kahden kuninkaansa viereen kolmannen, viimeisen korttinsa.

»Kolme kuningasta ja seitospari!» hihkaisi Punainen Mack yhtä riemastuneena kuin olisi itse voittanut. »Neiti Nancy, totisesti te osaatte pelata pokeria! Kolme kuningasta ja seitospari!»

»Täysi käsi!» äänsi Jerry kauhistuneena.

»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi Nancy unisesti, »siitä, että kokositte rahat puolestani».

Ja hän ojensi kätensä.

XVI luku

Yleistuho

Jerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit. Ei tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja se ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin sellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä elämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää järjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin ja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää haukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa.

John Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti pystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata päätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten. Jotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää nuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä oleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen miettiessänsä jotakin uutta.

»Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita pestäväksi.»

Tyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi. Minkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin uhmaileminen?

»Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt valmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun ympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin lasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja joskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.»

Sen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi tarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa levisi toiveikas hymy.

»Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan kuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!»

Hän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi kaukaista kiveä vasten.

»Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on täällä muassa — juotavaksiko?»

Hajuvesi seurasi ihovoidetta.

»Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta — _maison de la_ —»

Se kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja sen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon. Jerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi sittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan.

»Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan viimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan. Sattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään hiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti, »naisen vastaanottohuonettako?»

Vastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon luokse ja nosti sen maasta.

Se oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä puhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän pani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin säälimättömästi tyhjentänyt.

»Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.»

Eikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty savuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa päihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki, ja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen kiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä. Jerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä.

Yhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa sitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa astioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan. Sitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla sangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi roihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti Nancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta kyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen tarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä erämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista tarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin. Se näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen raskaisiin länkiin.

Sitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät kiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan Jerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki tiellensä osuvia kiviä.

Heti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat kokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli keskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

»Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa. Haaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.»

»Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö, mitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin. Pokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.»

»Mitä tarkoitat?»

»No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa. Tunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä, kunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan raivota.»

»Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu erikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin vietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?»

»Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat kuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin, mistä hän ilostuisi.»

»Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita kalenterini piloja?»

Kääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa.

»Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti.

»Mitä se tekee?»

»Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat nauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.»

»Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.»

»Hitto soikoon, en lörpöttele.»

»Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?»

»Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana panemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.»

»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen hyvin epäilevänä.

»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —» Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.

»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.

»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.

Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää, henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta. Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!

On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää, miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski kätensä tytön tutisevalle olalle.

»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies peräytyi.

»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman kasvatusta. Pysy loitolla!»

Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa, mitä tahdotte.»

Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet — omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä, että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä.

»Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö.

»Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen.

»Miestä.»

»Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?»

»Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!»

Kääpiö vilkastui.

»Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti Nancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia lihaksia, niin käskekää vain minua.»

»Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen yhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.»

Punainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä.

»Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne. Ja nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.»

»Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät teidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!»

Mackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä.

Se näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen pelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi taaskin.

»Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!»

Hän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita.

»Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?»

Hänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen leveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti sitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa.

»Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!»

Äkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte niin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra Aikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille hyvän palkan.»

»Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko tästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?»

»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut tällaista — äitini kuolemasta saakka.»

»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»

He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti, ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman pehmeä, värisytti heitä.

»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi», huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»

»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää kaikki meidän huoleksemme!»

»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi poistumaan.

»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen kohteluun. Se on selvää.»

Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.

XVII luku

Viimeinen mahdollisuus

Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse, jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte, ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»

»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena. »Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti. Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»

»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen nopeammin.»

»Myöskinkö pokerissa?»

Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen eläin.»

Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.

»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä, että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista elinikää hänen parissaan!

— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus. Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi. Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»

»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan, olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin, Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen. Hyi!»

Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»

Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan joukostanne.»

Toinen ähkäisi.

»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet räjähtämään.

— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa, toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»

»No?»

»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on saatava takaisin itsehillintäni.»

Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja kirskuvan.

Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa, kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»

Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.

»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.

»Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti. »Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on kuulijoita.»

»Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.»

»Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.»

Ja hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti nostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi olla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli sen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja viekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on tavallisesti viehättävä.

»Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla näyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja näyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?»

Mutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se ei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset ajatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on saapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä raakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.»

Nancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia melkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu painaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä.

»Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?» tiedusti hän.

»Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön raakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen niin hyvin kuin saattaa odottaakin.»

»Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?»

»Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin roisto luullakseni.»

Aiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna oli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi leveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä, Aikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi. Hänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison kivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen perin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti toisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla.