Part 7

»Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on aikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa, että hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack, katsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran kuorta!»

Ruokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä kyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt niin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun kantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa paistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että se olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä. Kala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki sirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja lisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina suikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden täydellisesti käristyneen.

Kokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli terästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen partaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus hänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken istuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen silmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali ja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja.

Sitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja nopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin järjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä.

Isoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen vieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki se oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle.

Ja millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän ruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta tärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä kahvikuppi.

Vuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja hän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on tottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään kahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima pysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda kaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella heistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on juonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista.

Mutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat Jerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan unelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta niin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista, että he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden välkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu, joka avasi sydämen.

Äänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin harkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa syvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta sen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä.

»Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran mielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!»

Jerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa imarrellun tavallinen itserakas hymy.

»Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen muodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —»

Hänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja pehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.»

Toiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa paikalleen.

»Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi.

»Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja hänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut halveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo näöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja maistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi olettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.»

Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa. Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen merkki.

Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä, mitä se on, mutta joku vika siinä on.»

»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä koskaan olen juonut».

Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä. Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti kurkkunsa.

Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot, samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa syrjää.

»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»

»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää, näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä. Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen jälkeen kuin se on nyt.»

»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.

»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»

Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.

»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen Mack.

»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin verrattuna.»

»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin paistinpannuun tällä matkalla».

»Tavallisesti _onkin_ parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus, tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.

Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.

»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»

»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta; sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»

Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.

»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien kiitollisuus — sitä ei ole».

Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat silminnähtävästi.

»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli _tarkoituksenne_ hyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»

Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut minkäänlaista ääntä.

XIV luku

Pokerpeli

Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti. Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja söi sen sekä viimeiset leivänmuruset.

Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan seurasta.

Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.

Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä — jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä jos hän heräisi?

Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä, Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet herättäneet muut kuin miehet.

Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.

»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän, istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen pelistä?»

»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.

»Miksikäs ei?»

»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».

Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut täydellinen.

Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle, ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus» enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.

He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.

»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle. »Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun työvuoroni, Kääpiö —»

Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.

XV luku.

Täysi käsi

Kaikki kävivät juron hiljaisiksi. John Scovilin kasvoilta haihtui itsevarma hymy. Kääpiön leuka työntyi eteenpäin. Punaisen Mackin pienet silmät muuttuivat terävämmiksi, ja Jerry Aikenin suu soukkeni suoraksi viivaksi. Entä tyttö? Hän näytti koko ajan ponnistelevan häneen kasaantunutta ääretöntä unimäärää vastaan ja vain tietoisesti pinnistämällä jaksavan pitää silmänsä auki.

Jerry Aikenin hoikat sormet sekoittivat kortit ja alkoivat kevyesti läpäytellä niitä öljykankaalle. Hänen kätensä liikkuivat niin vinhasti, ettei katse kyennyt niitä seuraamaan, ja kuului yhtämittaista, hiljaista lipsutusta, kun kortit livahtelivat pakasta yhtenäisenä virtana ja sinkoilivat paikoillensa. Ilmassa oli aina vähintään kolme korttia samalle kertaa.

Punaisen Mackin poker-kasvoilla oli hämmentynyt ilme, kun hän katseli tätä huippuunsa kohonneen taidon näytettä, ja vihdoin hän huudahti:

»Sen minä sanon, että te totisesti osaatte jakaa, naapuri.»

Ja hänen kirkkaat silmänsä tuikkivat, kun hän turhaan koetti seurata kunkin yksityisen kortin liikettä. Se oli ensimmäinen Jerryn saama vilpitön tunnustus, ja hän olisi ollut yli-ihminen, jollei se olisi häneen tehonnut. Hänen suupieliänsä värähdytti lievä hymyily, hän loi Punaisen Mackin ihaileviin silmiin hyväntahtoisen katseen ja — sinkosi viimeisen kortin hiukan liian kovasti. Jaon viimeisen kortin! Muut olivat tipahtaneet kuin järjelliset, siivekkäät oliot melkein täsmälleen paikoillensa, muodostaen pienen, soman kasan kunkin pelaajan eteen, mutta viimeinen kortti lipui pyörien tytön korttien ylitse ja sujahti John Scovilin viiden kortin sekaan.

Jerry kumartui ottamaan sen pois.

»Sepä ikävää», virkkoi hän Scovilille.

»Teillä on väärä kortti», huomautti Nancy, jättäen kasansa koskemattomaksi toisten ottaessa korttinsa öljyvaatteelta.

»Se oli oikea kortti, eikö ollutkin?» kysyi Jerry Scovililta.

»Varmasti oli», vakuutti viimemainittu. »Se pisti esiin muiden joukosta.»

»Minusta ei siltä näyttänyt», väitti Nancy unisesti. »Uusi jako, tehkää hyvin, herra Aiken.»

Jerry Aikenin poskien puna tummeni, ja sitten hänen huulensa tiukkaantuivat suoriksi.

»Vaaditteko sitä jyrkästi?» tiedusti hän kylmästi.

»Jos pelaamme vain penneistä», alkoi tyttö, »ei sillä tietysti ole väliä».

Aiken loi häneen yhden ainoan sisältörikkaan silmäyksen ja pyyhkäisi sitten kaikkien kortit eteensä. Vielä kerran hän katsahti Nancyyn, ja hänen huulensa liikkuivat, muodostaen äänettömiä sanoja, samalla kun hän sekoitti kortteja, solutellen niitä yhteen ihmeellisen kätevästi.

»Naapuri», urahti Punainen Mack, ravistaen päätänsä ällistyneen ihailevasti, »todentotta teillä on taipumuksia korttien käsittelyyn. Minä en ikinä oppisi sujuttelemaan niitä sekaisin tuolla tavoin; en minäkään ole tavallani niin varsin kömpelö, mutta teihin verrattuna olen kun olenkin vain patustelija, Aiken.»

»Jos ansaitsisitte elatuksenne korteilla», vihjaisi Nancy huolettomasti, »saattaisitte oppia tekemään sen aivan yhtä hyvin».

Jerry puri huultansa, mutta hillitsi taaskin itsensä. Onneksi ei Punainen Mack ollut käsittänyt huomautuksen kärkeä.

»En sinä ilmoisna ikänä», jatkoi Punainen kehumistaan. »Sormeni ovat siihen liian kankeat.»

»Kunniallinen työ aina jäykistää miehen sormia», tokaisi Nancy.

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi Kääpiö kummastuneena.

»Nähkääs, neiti Nancy», sanoi Punainen, »hänen jakaessansa oli mahdoton seurata korttien liikkeitä; ei voinut erottaa, lähtivätkö ne pakan päältä vai alta vaiko keskeltä; ne vain ponnahtelivat esille ihan kuin itsestään».

»Siinäpä se», virkkoi Nancy.

»Mitä?» murahti Kääpiö.

»Oh!» äänsi Punainen Mack hiljaa, ja hänen silmänsä soukkenivat suuntautuessaan Aikeniin.

Viimemainittu oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljon, kun hän alkoi jakaa toistamiseen.

Nyt hän oli verkkaisempi. Kenties se johtui hänen suuttumuksestaan tai ehkä hän halusi näyttää muille, että jako oli rehellinen. Joka tapauksessa kukin kortti lähti pakan pinnalta terävästi napsahtaen ja sujahti vinhasti pyörien öljyvaatteen ylitse, laskeutuen paikallensa — silläkin vauhdilla suoritettuna oli niin taidokas jako kaunis katseltava — ja hitaasti katosi epäilyksen häive Punaisen Mackin silmistä.

Taaskin Jerry ennätti viimeiseen tytölle menevään korttiin ja pysähtyi, ennenkuin lähetti sen.

»Toivottavasti», virkkoi hän peitetyn ivallisesti, »olette kyennyt seuraamaan jokaista korttia?»

»Kiitos», vastasi Nancy, katsoen toisaalle, »nyt jaoitte paljon paremmin».

»Kiitos _teille_», kivahti Jerry ja sinkosi viimeisen kortin lentoon.

Se piirsi matalan kaaren, pyörien vinhasti Jerryn antaman rajun alkusysäyksen voimasta. Suoraan ja oikeaan paikkaan se suuntautui. Mutta voi! Juuri nopean pyörimisensä tähden se laskeutui hitaasti, hyvin hitaasti, ja juuri kun se oli koskettamaisillaan öljyvaatetta, sieppasi sen tuulenpuuska, käänsi sen toisin päin ja sinkosi sen ylössuin liukumaan keskustaa kohti. Valkea kiukun täplä ilmestyi Jerryn Aikenin kummankin posken keskelle; mutta Nancy Scovil katseli etäisyyteen, ja puhjetessansa puhumaan hän ponnisteli haukotusta vastaan.

»Isä», mutisi hän, »etkö olisi hyvä ja jakaisi herra Aikenin puolesta? Muutoin minua peloittaa, ettemme ikinä saa peliä alkuun.»

Punainen Mack virnisti peittelemättä; John Scovil hihitti. »Tietysti teen sen, jos te tahdotte, Jerry.»

»Olen sijoittanut pöytään pohjapanoksen», huomautti Jerry jääkylmästi, »ja minä jaan talla kertaa».

Ja hammasta purren hän pyyhkäisi kortit käsiinsä ja jakoi kolmannen kerran. Kiukustansa huolimatta hän teki sen huolellisen varovasti. Hän ojensi kättänsä melkein öljykankaan ylitse laskeaksensa jokaisen kortin täsmälleen ja alassuin kohdallensa. Ja luotuansa sitten viimeisen myrkyllisen katseen tyttöön hän vilkaisi vasemmalla kupeellansa istuvaan Kääpiöön, odottaen tämän alkutarjousta.

Ensimmäisen jaon pelissä ei sattunut mitään erikoista. Kaikki olivat jälleen käyneet hiljaisiksi, kuten pokerpöydässä tavallisesti ollaan, ja peli sujui tasaisesti ja hankauksitta paitsi silloin, kun Nancy noudatti Kääpiön esimerkkiä eikä ostanut ainoatakaan korttia. Jerry rypisti otsaansa, ja senjälkeen loppui kilpailu lyhyeen, ja Jerry sai vähäisen kassan kurjalla kuningatarparilla. Seuraavan — Kääpiön — jaon jälkeen Nancy oli taaskin poissa pelistä, ja Punainen Mack voitti yksinäisen dollarin kuningattareen ulottuvalla sarjalla. Hänen jaossaan, joka oli seuraava, oli kolmella miehellä hyvät kortit, ja Jerry voitti kertyneet panokset Scovililta ja Mackilta ryhmällä.

Kun tuli Scovilin vuoro jakaa, oli hänellä, Kääpiöllä ja Mackilla vakava aikomus saada korvaus häviöistään, ja Jerry pelasi sellaisen ihmisen näköisenä, jolla on tavanmukainen onnensa matkassaan, kun taas Nancy kuten aina kiinnitti enemmän huomiota taivaaseen kuin kortteihin. Scovil jakoi kortit ripeästi ja liikemiesmäisen päättävästi.

Pian peli muuttui Punaisen Mackin ja helläjalan väliseksi kamppailuksi. Edellinen oli miettivä — hyvin miettivä. Panokset eivät tosin olleet suuria, mutta kysymyksessä olikin oikeastaan järkien välinen voimain mittely, ja hän piti velvollisuutenansa puolustaa vuoristoaavikon kunniaa ja paljastaa tämän helläjalan häpeän, joka esiintyi vilpittömänä länsipuolelaisena. Punainen Mack lisäsi panoksia tuikean päättävästi, Jerry huolettomasti ikäänkuin lopputulos ei olisi häntä lainkaan kiinnostanut.

»Neljäkymmentäviisi», virkkoi Jerry veltosti.

Neljäkymmentäviisi oli senttejä.

»Vastaan ja nostan viidellä», sanoi Punainen varmana siitä, että hänen korttinsa olivat sen arvoiset.

Jerry vilkaisi hopeakolikoiden kasvavaan kasaan ja näytti äkkiä innostuvan. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili kiihkeästi Punaisen kasvoja. Sellainen menettely oli pokerpöydässä perin sopimaton, ja Punainen loi nopean, ylenkatseellisen vilkaisun Kääpiöön.

»Vastaan sen ja lisään kymmenellä», pamautti Jerry.

Punainen Mack empi. Hän muuttui entistäkin miettivämmäksi.

»Suokaa anteeksi!» jupisi hän ja kiersi savukkeen hitaasti, harkitsevasti. Ensimmäiset henkisavut imaistuansa hän teki päätöksensä.

»Vastaan» — hän epäröi, jurosti tuijottaen Jerryä kasvoihin — »ja lisään viidellä».

Jerry huoahti helpotuksesta ikäänkuin olisi pelännyt kilpailun kenties loppuvan siihen.

»Vastaan ja lisään kymmenen», vastasi hän heti ja sinkautti kolikon panosten joukkoon.

Punainen Mack puristi savukkeensa muodottomaksi peukalon ja etusormen välissä.

Hänen katseensa viipyi pienessä, mitättömässä rahaläjässä.

»Se on teidän», virkkoi hän verkkaisesti ja laski kortit kädestään otsa miettivästi rypyssä. Jerry kouraisi panokset taskuunsa.

»Vain hetkinen», keskeytti Punainen Mack, kun Nancy ryhtyi kokoamaan kortteja jakaaksensa ne vuorostaan.

Tytön käsi pysähtyi.

»Herra Aiken, mikään ei pakota teitä näyttämään korttejanne. Entä jos tekisimme sen kumpikin?»

»Se sopii»; suostui Jerry. »Mitä teillä on?»

»Nämä.» Punainen Mack käänsi esille kolme kuningasta.

»Kovin paha, ettette lisännyt panoksia», huomautti Jerry, nauraa hihittäen ja näyttäen korteistaan viitosparia.

Se, oli räikeäksikin »bluffiksi» räikeätä.

Pokerissa ei »bluffaaminen» ole suinkaan luvatonta, kuten kaikki tietävät. Siitähän peli juuri saakin toisen puolen hauskuuttaan, ja se antaa harkitsevalle, mutta nurjaonniselle pelaajalle mahdollisuuden siepata voiton itsellensä. Mutta se, joka siitä joutuu kärsimään, sadattelee aina pikemminkin vastustajaansa kuin onneansa, ja niinpä nytkin Punainen Mack kallistui eteenpäin, puristellen tiukasti käsiänsä. Tämä häviö hänen oli kostettava. Hän oli kärsinyt tappion. Hän saattoi jo aavistaa, millainen virnistys alkoi väikkyä Kääpiön suupielissä. Ja perästäpäin olisi Kääpiöllä jotakin sanottavaa.

»Emmeköhän korota panosrajaa?» ehdotti hän.

»Kuinka vain haluatte», urahti John Scovil, joka kaipasi toimintaa miltei yhtä kipeästi kuin Punainen Mack.

»Niin korkealle kuin tahdotte», myönsi Jerry.

»Taivaaseen saakka sitten», ärähti Punainen Mack. »Nähdäänpähän, miten peli sujuu, kun siinä on kunnollista rahaa.»

Kaikki alkoivat odottaa korttejansa äänettöminä, melkein tulistuneina.

Mutta odotusaika oli pitkä, sillä Nancy Scovilin jako oli kokonaan toisenlaista kuin Jerry Aikenin salamannopea suoltaminen. Hän kasasi kortit kuten rahaa laskeva pankinkonttoristi kasaa setelit. Hänen tunnontarkka peukalonsa nosti jokaista korttia erikseen ja sysäsi sen toisten sekaan. Hermostuneen Aikenin laskun mukaan hän sillä tavoin sekoitti pakkaa kymmenen kertaa ja alkoi sitten jakaa. Hän otti kortit yhden kerrallaan ja sijoitti ne huolellisesti kunkin pelaajan eteen. Katse suunnattuna kauas pilviin hän kostutti peukaloansa — kaikkien kortinpelaajien yhteinen inhoittava tapa — ja jatkoi jakoansa järjestyksellisesti. Punainen Mack sulki silmänsä ja kallistui taaksepäin, äänettömänä kestäen odotuksen tuskia. John Scovil alkoi supisten hokea luvattomia nimityksiä, ja Jerry mulkoili kuin hypähtämäisillään oleva tiikeri.