Part 6
Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko, ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen, mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä tänne!
Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.
»Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!»
Mutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli vähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan.
XII luku
Sananen heikkomielisyydestä
Tosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että Nancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään kiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi tarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot, ja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan isänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta!
Hän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin tuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin. Sitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli tarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa.
Miten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli tyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi selittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry Aikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil saattoi nauraa niin hirveällä hetkellä.
Niinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen vauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää häntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten että rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun hänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä oli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen kyyneleet.
Hämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen hulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa pudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen remunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut seurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin taluttaman ratsunsa vierellä.
Hämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti jalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun sallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?»
Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa, ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.
Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse ihan nääntymäisillään.
»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe, että minä en pääse satulaan?»
»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen. »Se on minusta ihan yhdentekevää.»
Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa. Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.
Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni läheisyydessä.
»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut sinun siihen pystyvän!»
»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.
»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»
»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».
»Ja kun hän juoksi —»
»Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!»
He ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta toiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat kyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen Mackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän tiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen myötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi.
Myöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi jälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne. Viimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi. He hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden kuuluvilta.
»Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin silmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni puheillenne.»
»Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan sama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein suuntäydeltä.»
Jerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat silminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi puristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän istui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä kohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa. Kääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa värähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen vankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään kiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä, eikä salama ollut kaukana.
»Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin kuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe, mutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen merkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä, mistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa kymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.»
»Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on».
»Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa on kurja. Näillä tienoin —»
»Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete.
»Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun kaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää syrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa päähän.»
»Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän kyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla. Ne ovat perin hyödyllisiä.»
»Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi, jollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut puhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.»
Mutta Jerryn hymyily oli järkkymätön.
»Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti ohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa kohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono kohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en kasvatettu, mutta minut kasvatettiin _pitämään kädet irti tytöistä_.»
Hänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen silmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack huuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin juuttunut revolverin nuppiin.
Mutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä.
»Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä kohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!»
Punainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä asteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka kynsistä saalis on livahtanut pakoon.
»Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan tuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä olen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan silmiäni. Muistakaa se!»
»Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te, miehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?»
Ja heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä.
Mikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän vastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä raivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen sielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä.
Sekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin ja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero killui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä punoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi auringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui hänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin.
Taaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset kasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa härkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen.
»Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.»
»Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä ylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin vaikea hillitä hilpeyttään.
»Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa tunnissa — mitä hänessä on vikaa?»
Puhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten tummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein uskonnollisen harras surmaamisen halu.
»Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja katsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä.
»Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi Punainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte järjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.»
»Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on meidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!»
»Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun hyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän, vaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.»
»Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti Jerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja hän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän kuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten —»
Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen.
»Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni Scovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän minulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte, mitä tarkoitan.»
»Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes yhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe hänessä mitään vikaa.»
»Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään havainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle eilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen lävitsensä.»
Kääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä.
»Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack ääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.»
»Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät päässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on vikana — vain sitä minä en saa selville.»
»Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen. Oletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?»
»Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.»
»Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.»
»Totisesti hän on hiljainen.»
»Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin hän näkisi siellä jotakin?»
»Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi.
»No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä kala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät — eivät ajatukset ole kohdallaan.»
»Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö.
»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»
»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»
»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»
»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»
He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat vakavien mietteiden uurteissa.
XIII luku
Jerry kokkina
Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle, osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan taustaan.
He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.
Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin, Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.
John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.
»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»
Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy Scovil vastasi:
»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»
»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi satula selässä?»
Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi ja haukotteli hartaasti.
»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan paikkansa.»
Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi; pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili huolimattomasti.
»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.
»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.
»Minä.»
»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.
»Mitä vikaa siinä sitten on?»
»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»
»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»
»Kiitos.»
Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja nahkamöhkälettä kuin höyhentä.
Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä piilevä henki herätetyksi!
Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.
»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»
Kuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin hän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään.
»Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry.
Uudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten verkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon.
»Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle.
Mutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä lemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan häntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin vireeseen. Mikäs nyt on hätänä?»
Nancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt, hypistellen aseen terää.
»Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry äkäisesti.
»Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei pysty veteenkään.»
Jerry puri hammasta. Rajusti hän kivahti: »Teroitin sen itse.»
»Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan.
»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»
»En. Minä katkon ne.»
Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.
Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän keittovehkeiden luona.
»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»
Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.
»No?» äänsi hän.
»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi Jerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»
»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.
»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat kasaantuneet.»
»Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä muodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti, »te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.»
»Kiitos!» vastasi Jerry nauraen.
Hän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi hitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti pieniä, kuivia oksia.
Hän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset, mutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti lipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.»
Tällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin käsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen.
»Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti. »Malta mielesi, maltathan?»
»Kyllä minä koetan», urahti Mack.
»Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa niiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta hirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.»
»Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen. Jos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —«
»Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa tästä puuhasta!»
»Kannattaako se?»
»Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme tulee myöhemmin, Punainen!»
Punainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen niskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle surullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo».
Mutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi työhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki. Minuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä Nancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti varsinaisen ruoanvalmistuksen.
John Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat säilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin; taitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin olisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin.
Kokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle tulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla kuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli pantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden minuutin kuluttua puuhailun alkamisesta.
Suloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen. Sitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan maissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin silava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden jäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin.
Nancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja hänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani kahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa! Eikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin kortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata punertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi? Ei, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin ehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti juustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta, ennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria!
Punainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi.
»Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän niinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele noita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha Shorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä saattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun hän aukaisi uunin luukkua?»
»Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin maistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät hyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan ajaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.»
Kääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi.
»Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on jotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.»
»Eikö se ole varma helläjalan merkki?»