Part 5

Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne, kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.

Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin tällöin hillitysti päästeli.

Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet, jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.

Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista, sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta, kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea — tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria. Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.

»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä keinutuoli.»

»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin istua».

»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»

Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia miehen puhutella minua tuolla tavoin?»

»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»

»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan. Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa. Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä Nancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.

Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.

»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun puhua. Ymmärrättekö?»

Kenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi hiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne käsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta kuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin — istui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —»

»Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte minulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.»

»Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän käytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti rikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä tavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne päästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus teille, nuori ystäväiseni.»

Jerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle.

»Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin mieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia sen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun saakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette vapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät hevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!»

Hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois.

X luku

Koetus

Kaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti työskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn ja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan ja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi heti määräillä.

»Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika teidän kummankin paneutua levolle.»

Nancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut silloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti tavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?»

»Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa huopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta leiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.»

»Työtä?» kertasi tyttö kummastellen.

Hänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä laittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä loi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin niin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä harrastuksen merkkejä.

»Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä kaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä on runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa huopiinne; te tarvitsette unenne.»

John Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni. Seisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti vuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti.

«Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En missään nimessä voisi nukkua tuossa.»

»Mitä sitten teette?» kysyi Aiken.

»Istun valveilla.»

»Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät niihin saappainenne.»

Nancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke.

»Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon — miehen — käydä minuun käsiksi?»

Scovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni. Varmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua.

»Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen, »näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä».

»Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen sormiansa.

Tyttö oikaisihe.

»Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä istun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen hyväksi. Siihen se loppuu.»

»Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken kolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle, niin minä autan teitä.»

»Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?»

»Yksi —»

»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»

»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»

»Kaksi —»

»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.

»Kolme —»

»Te ette uskalla!»

Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.

Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin, jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä loistaviin kylmiin tähtiin.

»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»

Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.

»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.

Jerry meni hänen luokseen.

»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu — mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»

Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat sormet.

»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen. »Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko puuhasta oli etukäteen sovittu.»

»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti, »seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt sen tapahtuvaksi!»

»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»

»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan? Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»

»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry. »En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden makuupaikoille.

Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi. Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.

»Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken alku kävi kuin rasvattu.»

Ei vastausta.

»Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte ehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa».

Mackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat toisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään.

»Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille».

Hän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen hiljaisena. Hän palasi.

»Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi.

»Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin haluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä! Siinä kaikki!»

Mutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle.

»Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on samanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla kertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee kielen, jolla he ovat kirjoitetut.»

»Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet syvällä äänellään.

»Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä jutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista. Näkemiin!»

»Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry hilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.»

Hänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan me siedämme sitä, Mack?»

»Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä», vastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön kiveltä?»

»Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?»

»Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack. »Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties hän _tosiaankin_ tarvitsee sellaista käsittelyä.»

»Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn mielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack. Hyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en tiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa, ettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät — varieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta, sen sanon!»

»Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen Mack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan, kääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!»

»Niinkö?» jupisi Kääpiö.

Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.

XI luku

Oman onnensa nojaan

Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden. Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.

Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden. Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi työntänyt joku erillinen, ilkeä voima.

Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa, lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati häntä yhtenään muuttamaan asentoansa.

Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos, ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan rajoittama himmeä viileys.

Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi, kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja viileä rauha hiipi hänen sieluunsa.

Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa pimeydessä.

Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa katkaisi kaikuva ääni:

»Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!«

Hänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin läpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia vivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan.

»Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni.

Sitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä ylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi uutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena aamuna!

Äkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin saakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi häntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja pisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin häntä olisi piesty.

»Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!»

Tukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita jalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa ja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat ympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen tunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun. Laulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta.

»Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle peseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä minuutissa.»

Aamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa hän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan kirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa kalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja miltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista.

Hänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä, mutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen alkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa tuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se tuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi sinne melkein juoksujalkaa.

Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.

»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»

Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa tytön jalkojen juuressa.

»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut, ennenkuin tuli sammuu!»

Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon, vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Työtä?

»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan», mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»

»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»

»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa tässä leirissä!»

Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen jälleen hietikkoon.

Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle:

»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»

»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»

»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut, mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»

Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.

Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä. Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle sietämättömälle Jerrylle.

Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.

Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi nälkää ihan hänen silmiensä edessä.

* * * * *

»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä pyydä teiltä leivän kuortakaan.»

»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa hihnoja.

»Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä kovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian karkeasti.»

»Hm!» äännähti Jerry.

»Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette mennyt liian pitkälle».

»Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry.

»Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi sallia lapsen nääntyä nälkään!»

»Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi Jerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion takoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.»

Scovil epäröi hetkisen.

»Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen kipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on teidän asianne.»

»Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te, Nancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?»

Ei vastausta.

»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja nääntykää nälkään, jos haluatte!»

Ei vastausta.

»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»

»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»

»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen ratsastuksensa!»

Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.

Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.

Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.