Part 4

»Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin hänestä.»

»Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos joudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö! Kun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!»

Hänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä, mutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä takaisin.

»Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista, saastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista kirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —»

»Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete.

»Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi tästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä, lujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —»

»Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsi Peteltä.

»Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack.

»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri, että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä, virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo housujalkainen koulumatami laverteli —»

»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»

Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.

»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi. »Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi syleilyyni —»

Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa vasten.

»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin pääse selville.»

»Mitä tarkoitat?»

Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen.

»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»

VII luku

Toiminnan hetki

Illallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien palvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet, oli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa. Sillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär. Hänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun lautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen vaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin.

Tänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä valmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta kokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin pahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen sydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän tarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti.

Nancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä leikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen eteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen saavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John Scovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin.

Geometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä välinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen pilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn lasin maitoa onttoihin sisuksiinsa.

Huolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja useita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä. Hänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin hellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun hän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä rauhallisesti tuhoamistyötänsä.

»Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi. »Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.»

»Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan paljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.»

»Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus vei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?»

Ja hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä hentoa vartaloa.

»Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää ihmisessä ravinnon tarpeen.»

»Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä pystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.»

Hänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa.

»Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.»

»Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet».

Scovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä.

»Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes korjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun odottamaan keittiöpalvelijaa?»

»No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä, että kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.»

Hänen isänsä tähysti avaruuteen.

»Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?»

»Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan päivällisen jälkeen».

Ja hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon päästiin karjatalon ruokasalista.

»Nancy!»

Tyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen.

»Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi sinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?»

»Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi toinen.

»Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit nälkään.»

»Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.»

»Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?»

»Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä», puolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.»

»Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi.

»Olisin järkevä isä; siinä kaikki.»

Ja hän poistui huoneensa ovesta.

Hänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän liikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen ikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja kiskaisi sen selälleen.

Mutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa väikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi rystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin.

»Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!»

John Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn revolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa työntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja jonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi puoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin, molempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka.

»Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei kannata tarkastaa häntä.»

»Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö kylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.»

John Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn.

»Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte sievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta lompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.»

»Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.»

Nopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita.

»Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää yrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä, ystäväiseni.»

»Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka.

»Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan mukaan tai jätettävä tyyten silleen.»

»Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen.

»Se on teidän oma asianne, Jerry.»

»Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry.

John Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien Jerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi revolveria tiukemmin.

»Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi.

»Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa teidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.»

»Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin tiedän, että tyttäreni —»

»Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa. Siirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja istukaa hänen päällänsä!»

Pete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja väkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten käsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete tarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan ja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja sitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen päällänsä.

»Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee liian pitkälle — kuuletteko?»

Ja hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa suinkin antoi myöten.

»Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä johdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten puoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan hupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen käsittelemään hänen tytärtänsä.»

»Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat epäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän, ruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin hiljaa.

Vilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn huoneen oven.

Hän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta huoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut ja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli hiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi, mutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi nukkuessaan.

Jerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä.

VIII luku

Nukkuja herää

Niin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan. Nurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi sittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja hänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei kuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän pudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan sellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää uupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta, mutta hänen silmänsä eivät avautuneet.

»Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet istumaan vuoteeseen.

Nancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä. Hajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut. Äkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme.

»Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä ympärille.

»Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.»

»Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa isälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.»

Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.

»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja samoin on asianlaita isäänne nähden.»

»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.

»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin olette.»

»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.

»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät siinä asussa!»

Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.

Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan pukeutua.

Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua: »Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»

»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»

»Housut ja paita. Miksi niin?»

Jerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat vielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen yläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean, tumman, sekavan tukan reunustamina.

»Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin. Joutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!»

Mutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä.

»Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.»

»Hyvä!»

Jerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille. Puristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen tuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle saappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän.

»Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!»

Ja hän kiskaisi tytön pystyyn.

»Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua ilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä tarpeita?»

Nancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että Jerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut tyttöä ovelle.

»Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon tuolla. Missä ovat kapistuksenne?»

»Tuon lipaston laatikossa.»

»Minä pengon ne.»

Hän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle.

»Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!»

Nancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön.

»Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä laatikosta!»

»Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?» Hän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan ääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita — ne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?»

»No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin välttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.»

Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä, joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai pitseillä reunustettuja.

»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.

Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.

»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»

Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.

»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.

»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.

»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»

Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä, joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla.

»Valmiit!» huusi Jerry.

Kääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan yksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä pelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja silmiään räpytellen.

»Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —»

»Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt ovella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te puhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!»

»Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian pitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä asiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa ankaruudessaan —»

»Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen selkään!» määräsi Aiken tyynesti.

Kovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen. Hän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin kädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa tärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John Scovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui häneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön.

»Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää ripeästi!»

Talon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana kaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa nähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen.

»Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja heilautettiin satulaan, »onko meidän —»

»Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry.

Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi. Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.

»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti — ennenkuin lähdettiin liikkeelle».

IX luku

Pako

Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.

Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia. Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä, kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»

Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen, niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin todenperään sangen häijyt.

Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.

Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.

»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill, lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle, viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.

— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta, ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja katalaksi olennoksi. Kas siinä!

— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi, mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat. Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»

Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi. Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä, kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.

Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla, ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien välimatkojen päässä välkkyvät tähdet.

He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle, jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen vuorijonon toiselle puolelle.

Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki, että Nancy ratsasti hyvin.

Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.

Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.