Part 3

Sillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen soittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat vääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan tuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta. Hänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään näkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa sulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä Pete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa riitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän puhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten.

Jos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes siitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon. Samanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa ja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta vatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta Mackista.

Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku nyrkkeilijää.

Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen. Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti hengähdysaikaa hyväksensä.

«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.

Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.

»No?» äänsi hän.

»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack liukkaasti.

Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.

Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.

»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»

»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti toistuisi sama sävel, Pete.»

Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin taiteilija katselee taiteenharrastajaa.

»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen. Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.

Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään. Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen maksaansa.

Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.

»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»

»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»

Pete nyökkäsi suvaitsevaisena.

»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen sinusta todellisen kriitikon.»

Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.

»Mikä on kriitikko, Pete?»

Pete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas takaraivolleen.

»Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää enemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille tiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.»

»Oletko koskaan nähnyt sellaista?»

»Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.»

»Mistä hän puheli?»

»Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut konjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan katajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin pujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani. Piakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan teille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen aprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan hieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne kappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut. Kun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen soitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta ja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun olikin.»

Pete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa.

»Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin hänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.»

»Mitäs nyt soitan, Punainen?»

Viimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan.

»'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä.

Pete ravisti päätänsä murheellisesti.

»Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän. »Enkö ole maininnut sitä jo ennen?»

»En muista», valehteli Mack.

»Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa, mutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan poispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs sitten, Mack?»

»Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta», vastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain yhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?»

»Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä hankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.»

»Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa, »jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna».

»Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu oikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on samanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?»

»Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti kätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa.

Pete vuorostaan näytti käyvän levottomaksi.

»Kuulehan, Mack», sanoi hän, »pimeä alkaa olla käsissä. Eikö meidän ole aika työntyä ulkosalle etsimään Jerryä ja hänen setelitukkoansa?»

»Niin on», vahvisti Punainen Mack. »Mutta kuulehan tätä, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Milloin on —»

Mutta Pete siirtyi ovea kohti ikäänkuin ei olisi kuullut kehoitusta ja esti lukemisen aloittamalla jyrisevän laulun.

»Kääpiön vika on se», pohti Mack synkästi mielessään, »ettei hän lainkaan tajua huumoria».

V luku

Väijytys

Tuskin oli Comanche Bendin peittänyt täydellinen pimeys, kun Jerry poistui hotellin kuistilta ja lähti verkkaisesti astelemaan kaupungin ainoalla kadulla kädet työnnettyinä taskuihin, pitkä, musta sikaari hampaissa ja hyväenteinen pullistuma ylemmän liivintaskunsa kohdalla. Heti hänen mentyänsä sujahti saman kuistin kupeelta esille kaksi varjomaista hahmoa, jotka alkoivat hiipiä hänen jälkeensä. Näitä kolmea olentoa lukuunottamatta ei koko kadulla kuulunut eikä näkynyt mitään, sillä äsken oli syöty illallista, ja illallisen jälkeen Comanche Bondin asukkaat istuivat julkisivun kuisteilla ja polttelivat tupakkaa tai tarinoivat.

Avoimista ovista ja ikkunoista valui kadulle keltaisia valojuovia, mutta vastakohtaisuus teki välimatkat sitäkin mustemmiksi. Eräällä tällaisella tummalla välillä laskeutui käsi Jerryn olalle. Hän pyörähti ympäri ja huomasi vastassaan kaksi naamioitua miestä ja tuijottavansa viisiviidettäkaliiberisen revolverin välkkyvään piippuun. Miehet olivat hyvin kookkaat. Jerryn oli mieletöntä ajatellakaan kamppailua heidän kanssansa.

»Nosta kätesi pystyyn ja tee se kirotun vilkkaasti!» komensi laihempi rosvoista.

Jerryn kädet heilahtivat pään yläpuolelle ja tukevamman hätyyttäjän käsi sujahti hänen pullottavaan liivintaskuunsa.

»Kaikki ihan uusia», virkkoi hän hyväntuulisesti kumppanillensa. »Jäykkiä ja sileitä. Kuulehan, kuinka ne kahisevat kuin soitto.»

»Hyvä Jumala, hyvät herrat!» tuskaili Jerry.

»Pidä pienempää suuta, sinä koira!» varoitti laiha rosvo. »Puhu hiljaa; muutoin lähetän sinut pitkälle matkalle antamatta sinulle paluupilettiä. Eiköhän olisikin sääliväisyyden ja yleisen hyväntekeväisyyden mukaista joka tapauksessa lopettaa hänen kirottu elämänsä; vai mitä, kumppani?»

»Hyvät herrat», valitti tutiseva uhri, »te anastatte kaikkeni».

»Se on tullut helposti», pilkkasi Punainen Mack hihittäen, »ja se menee helposti».

»Kahdenkymmenen vuoden työ —» alkoi poloinen.

»Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.»

»Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja kaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.»

»Mitä?» murahti Kääpiö.

»Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja livistä takaisin hotelliin!»

»Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita kasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä kärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä vetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat, ajatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin kirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.»

»Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi.

»Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti Jerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt säälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo nähdä ilotonta aamua.»

»Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —»

»Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät alle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin hotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän yön suukkoa. Tiehesi!»

Ähkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin hotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla he näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen huutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä väkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti kajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita alas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään Mackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan kostajain saapumista.

Oli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden kautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa ponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti kiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen.

Virnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta.

»Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä, pumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta nämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut käsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että huoneemme tarkastetaan?»

»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu, että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei; ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»

»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on teeskenneltyä ja mikä pilaa.»

»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei kelpaa!»

»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»

»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»

»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi horjuttaa.

»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi, »ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti», pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»

Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.

»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta, »sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia. Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»

»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat, Punainen!»

Punainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti sen auki.

»Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan.

»Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli tukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö.

»Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat ulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän laskemista, »viisi, kuusi —»

Hän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä levisivät vaarallisesti.

»Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana.

Kului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. Vihdoin Mack kostutti kuivia huuliansa.

»Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete huomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio Diazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi pystyyn tuoliltaan.

»Meksikolaista rahaa!» täräytti hän.

Sitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana.

»Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen kunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi — meidät!»

Kääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan sanaakaan suustansa.

»Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen huumaantuneena.

»Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack.

Ja ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa.

»Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan».

»Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin minun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni tilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.»

»Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa puristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti poikki.

VI luku

Jerryn jutelma

Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään, ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan. Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä päivänpaisteisena kiehkurana.

»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet, mitä minulle tapahtui?»

»Mitä?» urahti Kääpiö.

»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»

»Hm!» äänsi Pete.

Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet paljoa.»

»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.

Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.

»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi — »kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No, eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»

»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa varoittavasti.

»Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack äänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän vihaisista kasvoista.

»Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti hänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli vastassani neljä revolverinpiippua».

»No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä.

»Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen varoittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?»

»Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat minut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista mahdollisuutta.»

»Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän vastalauseen.

»Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli nostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen olkapäitteni yläpuolelle.»

»Hm», äänsi Pete.

»Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.»

»Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä kätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon».

»Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin.

»Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en. Pidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —»

»Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi.

»Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle otaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin. Oivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —»

»Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeytti Pete kylmästi.

»Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa», vastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi vapaaksi.»

»Hm!» murahti Pete.

»Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän valppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi voitonriemuisen hymyn häive.»

»Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti.

»Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi revolverin ensimmäisen miehen kädestä».

»Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?»

»Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti. »Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja paiskasin hänet maahan.»

»Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö.

»Mitä?» kysyi helläjalka terävästi.

»Olette totisesti rohkea», sanoi Pete.

»Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi Punainen Mack.

»Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi helläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja potkin heidät molemmat pystyyn —»

»Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete.

»He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry, »kun iskin heidät maahan».

»Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit jonkunlaiseksi muistoksi?»

»Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta toimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he pötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.»

»Ja he ottivat ne maasta?»

»Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut merkille kaikkia yksityiskohtia.»

»Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni siellä näkemässä heidän juoksuaan.»

»Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan sen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota kymmeneenkään semmoiseen.»

»Hm!» hymähti Pete.

»Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa.

»Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.»

Jättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn tutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä pysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan.

»Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry.

»Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?»

»Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua. Te ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää epäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil tyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän hevosia —»

»Hm!» urahti Pete.

»Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.»

»Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?»

»Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti. »Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina antamassa teille toiset.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään muita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain käymään putouksilla.»

»Se tekee asian yksinkertaiseksi.»

»Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava miehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen hänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan siihen.»

Punaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi.

»Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?» sanoi hän käheästi.

»Luonnollisesti.»

»Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen.

»Tietysti. Miksikä ei?»

Punainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään.

»Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä en ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.» Hänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön, jos katselen naisen riisuutumista!»

»No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä pikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.»

»Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin välkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa lähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava säädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!»

»Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä. »Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä osaan käsitellä naisia.»

Pete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai hänet pysymään vaiti.

»Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne vanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on kukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.»