Part 2

»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».

Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta sanasen neuvoksi.

»Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen kerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen sanojansa, ennenkuin niitä käytätte!»

»Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella oivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse katsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä lähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään vanhaa ystävääni Bensonia.»

»Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain kaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja — minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen olisi puhellut kanssanne.

— Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta minä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa minua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos menen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän iltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit pöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä hänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?»

»Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle, pannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa espanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!»

John Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa vääntyivät hurjannäköiseen hymyyn.

»Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän.

»Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.»

»Hän ei ikänä lähtisi.»

»Viekää hänet sitten väkisin!»

»Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!»

»Minä teen sen puolestanne.»

»Mahdotonta!»

»Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?»

»Kirottua!»

»Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —»

»Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin minä olla hänen luonaan — minä —»

»Ryöstetään teidät molemmat.»

»Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!»

»Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen toisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi ainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.»

»Minua huimaa se ajatus.»

»Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.»

»Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —»

»Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi, herra Scovil.»

»Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä. Voisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?»

»Voisin kyllä.»

»Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?»

»En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.»

»Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?»

»En vähääkään.»

»Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?»

»Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi muassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne nykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän syö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.»

»Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran luotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa, jota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan teihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?»

»Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.»

»Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.»

»Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En vaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos minua luonnistaa.»

»Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies.

»Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin satakaksikymmentäviisi.»

»Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen palkkio, kun —»

»Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely. Paljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil. Sillä ehdolla lyön kättä päälle.»

John Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään.

»Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti.

»Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne varaan. Sen ja sairaalalaskut.»

»Kättä päälle!» sanoi John Scovil.

He pudistivat toistensa kättä.

III luku

Helläjalka

Päinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan asukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja pitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu puhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän saattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia yksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään niin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä.

Se selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin päin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin kapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin silmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se on tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän katsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.»

Mutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin panssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin vaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit, mutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla varustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta heti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille, että hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut mies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston; mutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja sanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa.

Esimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin päivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre, sillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan kädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun näköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan valkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita muistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut suorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi suipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman naamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti kun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen kaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin jokaiseen soppeen.

Tarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi.

Kummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen kasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet, luodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli keskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat olkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi harjoitetut lihakset.

»Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen, ja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin kultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä osui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja taaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas.

»Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen. »Entä te, ystäväni?»

»Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki tarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna.

»Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa, hän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti odottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää moneksi ryypyksi.»

Ja hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin.

Epämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten silmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai tekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan puheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat vakavina kuin härät.

»Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin, »saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?»

»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.

»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa, herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja saada nimenne avonaiseen vekseliin.»

»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.

»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä: minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää suunsa kiinni. Missä he ovat?»

»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja punastui.

»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»

»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen muukalaisen pysähtymään.

»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta. Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja vaimollenne. Hyvästi.»

Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa, huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.

Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky:

Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia. Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.

Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.

Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille; ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies, oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten painosta.

He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä, ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.

Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.

»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».

Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen. Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin. He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.

»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen: tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette varmaankin selvillä.»

Punainen Mack selvitti kurkkuansa.

»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta: pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».

Ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn.

»Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin yhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin lörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin hiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan, että me sovimme mainiosti yhteen.»

»Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua. Siinä kaikki.»

»Se on erehdys», väitti toinen. »_Hänellä_ on rahaa; teillä ei kohta sitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.»

Punainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten ällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa.

»Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi illaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.»

»Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää hauskaa tänä iltana?»

»Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää sellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja tuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua asiasta.»

Erämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja niinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten rauhallisesti: »Mistä asiasta?»

»Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa tämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän nimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän tunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta. Ensinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi puristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat seudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa vinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette ne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.»

Punainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä, vaatien häntä pysymään ääneti.

»Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä Scovililta?»

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan käytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa haluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille päiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.»

Pete huokaisi syvään.

»No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!»

Punainen Mack oli selväsanaisempi.

»Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä pistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän lapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?»

»Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te panette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin kohtuullinen.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin hyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille — malttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän dollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä whiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.»

Senjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti ymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä. Edellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi kahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan. Hän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä.

»Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti, »ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa».

Punainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne povitaskuunsa.

»Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi, Punainen —»

Hän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui juhlallisesti ja merkitsevästi.

»Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän voivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee yksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille tarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.»

»Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut nimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.»

»On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte tuntemaan vähitellen.»

Ja hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta.

IV luku

Piloja ja soittoa

»Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?»

»Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä miehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.»

»Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin tuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja jonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?»

»Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti Punainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.»

Niinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat omaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin ja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski voittonsa hyppysissään.

»Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko ihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?»

»Ei osu», myönsi Pete.

»Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka tupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja pyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?»

Kuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten tummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen.

»Millä tavoin?»

»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»

Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi. Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.

Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä. Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen. Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.

Hän luki: »... Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.»

Punainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja sanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä revolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa, mutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan, että heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan ampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin; seuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja lainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —»

Punainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti, etsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa.

Hän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.»

Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti, lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse, säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»

Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.

»Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?»

Hän luki: »Milloin ovi ei ole ovi? Kun se on raollaan!»

Hän purskahti nauraa kaakottamaan.

Peten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä.

»Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä tähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha, ha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos olisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut. Totisesti olisin!»

Peten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin. Äkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään, otti esille huuliharpun ja vei sen suullensa.

»Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä valmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska sillä on —»

Mutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen Mackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät leveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti.