Part 1

ONNEN MAILLE

Romaani

Kirj.

MAX BRAND

Englanninkielestä ["The Guide to Happiness"] suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1926.

SISÄLLYS

I. Kahdeksanneljättä astetta II. Rubicon III. Helläjalka IV. Piloja ja soittoa V. Väijytys VI. Jerryn jutelma VII. Toiminnan hetki VIII. Nukkuja herää IX. Pako X. Koetus XI. Oman onnensa nojaan XII. Sananen heikkomielisyydestä XIII. Jerry kokkina XIV. Pokerpeli XV. Täysi käsi XVI. Yleistuho XVII. Viimeinen mahdollisuus XVIII. Jerry lähtee XIX. Numero kymmenen XX. Ottelu XXI. Viimeinen skottilainen XXII. Kuutamossa XXIII. Herääminen XXIV. Grayn hotelli XXV. Valkopukuinen nainen XXVI. Toimintaa XXVII. Jeremiaan tarina XXVIII. Budin unelma XXIX. Nancy vapautuu taakasta XXX. Henkien manausta XXXI. Tietäjän sanoja XXXII. Jerry ei anna sanaansa XXXIII. Scovil saapuu XXXIV. Scovil poistuu XXXV. Ilmainen neuvo XXXVI. Vasenkätinen Harris XXXVII. Serenaadi XXXVIII. Karkaaminen XXXIX. Kamppailu XL. Arvanheitto vapaudesta XLI. Bud Levine etsii apua XLII. Surmaaja ja Nan XLIII. Ottelu Billyn järvellä XLIV. Maailman harjalla

I luku

Kahdeksanneljättä astetta

Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista mielissään.

»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».

»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa, töllistellen Scoviliin ällistyneenä.

»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen, puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»

»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin kerroin lämpimämpään helvettiin.

Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu» eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä. Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.

Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi. Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä yönä tuikkivat tähdet.

John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia, joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.

»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan luoma ja ihmisten unohtama maa.»

»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin kuvetta aitauksesta päin.

»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa, hyvä ystävä!»

Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi peittää virkistävän auringon.

Hänen edessänsä oli seuraava näky.

Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi, ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään, sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä — mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.

Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman, katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.

Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan, kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan juhlallisesti astui tyttärensä luokse.

»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat meitä».

Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan olisi ollut painot.

»Meitäkö?» tiedusti hän.

»Juuri niin!»

Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.

»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»

John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.

»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»

Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.

»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.

Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.

»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»

Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä, että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän päänsä jälleen painua pielukselle.

»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä saappaita».

»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi. »Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän vuoristokorvessa?»

Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.

»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».

John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.

Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»

»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.

John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.

»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»

Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.

»Nan!»

Tyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat hieman ylemmäksi.

»Nancy Scovil, oletko nukkunut?»

»Varmasti en!»

»Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti.

Nancy mietti hetkisen.

»Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän.

»Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?»

»Ne.»

Vastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin päin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi. Sitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko, milloin tohtori Romney tutki sinua?»

»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön päähänpistosi, isä.»

»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat turruksissa!»

Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.

»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin hänestä niin kiintoisa!»

»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»

»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain tarkkailen sinun kasvojasi.»

Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä — on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma, otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa, raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä? Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä vuoristokorvessa?»

Tyttö aprikoi hetken.

»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.

John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.

Vihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut onnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New Yorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan, Nancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?»

Taaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi mieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa.

»Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen.

»Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen vallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!»

Hän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen kiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten hän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen kätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli sikeässä unessa!

Sellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi huolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut hätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman naisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä Nancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien silmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan tässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen huulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt tytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa.

Scovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli: »... cocktail-kastikkeessa!»

John Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle silmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän saakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata, sillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra Scovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!»

Vielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon. Raottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä unessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli verkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan, hänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen olemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka.

II luku

Rubicon

Huutaja oli Billy, keittäjä.

»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa. Menkää suoraan sisälle.»

Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden, ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.

Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.

»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»

Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil; lyökää kättä, hyvät herrat.»

Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»

Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.

»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»

Ja hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa.

»Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne».

»Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään, »näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut teille terveellinen.»

»Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin tänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi ainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat, nenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat panssarilevyt.»

»Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta kuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi terveyden vuotta — te onnen poika?»

»Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen luontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia dollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan repäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat sekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä takaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni itselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.»

»Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?»

»Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin kyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta. Pilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta, pitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen karjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan asemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko oikeassa?»

»Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —»

Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä.

»Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson väliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa tunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset mahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että hevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä en saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän seudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?»

»Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta hyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä minusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta. He ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen toista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se. Samantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se on kuin taiottua, veikko.»

Mutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti.

»Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään oikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun kahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se. Kerron teille, kuinka henkeni oli —»

Jerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä.

»Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil on samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään, lamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä huviksenne, herra Scovil?»

Yön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry Aikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja veti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti tytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa.

»Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken, toin tyttäreni muassani tänne Länteen.»

»Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti.

»Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei metsästämään.»

»Minkätähden ette pakota häntä?»

John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta päivänpaistetta.

»Hm?» urahti hän.

»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.

»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»

»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»

»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee eteen — no niin, olen hänen isänsä».

»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan samanlainen kuin nainen.»

»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä, mutta mitä järkeä siinä on?»

»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän. Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan miestänsä varten.«

»Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti, »jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa nukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.»

»Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään ympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi tottelee».

»Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan Columbusta.»

»Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään tunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada tottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan saadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna».

John Scovil purskahti ivallisesti nauramaan.

»Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista mitään».

»Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis palvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta».

John Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti.

»Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan nimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta vuotta liian myöhään.»

»Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli ihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä voin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan kilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina. tepsii nytkin.»

»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä vuosisadalla.»

»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio, jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan, että siitä voidaan tehdä ihminen.»

»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen, »mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta verrattain lyhyeen elämäänne?»

Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.

»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin; toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen suunnan näille alkuperusteille.»

»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon tarttui toisen naljailusävel.

»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä samanlaisia.»

Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä kääntyi Bensonin puoleen.