Part 10

Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä, valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä, lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.

»Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta.

»Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä.

Kalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen todennäköinen ostajansa haluaisi.

»Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry.

»Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä kurkku.

»Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne», pitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin liivihousuihin.

Hieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä pitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa siepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän pani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista.

»Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen kaupunki koirille.»

»Mitä uutta kuuluu, naapuri?»

»Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.»

»Häh? Kuinka vanhana?»

»Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko.

»Miten hän kuoli?»

»Hänet ammuttiin.»

»Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?»

»Juuri siinä.»

»Mitä?»

»Te seisotte siinä paikassa.»

Jerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat epätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa.

»Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta. Ensimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen lopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista hitaammin kuin ennen.»

»Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?»

»Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella viikolla.»

»Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen.

»Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.»

Hän nyökkäsi.

»Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta seisomaan.»

»Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?»

»Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika hiljaista.»

Jerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen pitkään.

»Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on kiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?»

»Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa päässä Groganilla.»

»Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä varastossanne hajuvettä?»

XX luku

Ottelu

Jos hän olisi heittänyt Kaljua kohti kierimään pommin, jonka sytytyslanka olisi sihissyt, ei hän olisi saanut aikaan suurempaa hämminkiä. Kaljun pienet silmät pullistuivat; valkoista savua tuprahti piipun pesästä.

»Puhutteko te minulle?» tiedusti ällistynyt Kalju.

»Kyllä. Onko teillä hajuvettä? Tarvitsisin Florida-vettä.»

Kalju nousi pystyyn ja otti piipun hampaistansa; sellaista mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä ollut kyennyt puristamaan ainoakaan hänen näkemänsä revolverinäytelmä.

»Florida-vettä!» ähkäisi hän.

»Juuri niin.. Tai jollei teillä ole sitä, saattaisi kelvata minkälainen hyvänhajuinen aine tahansa. Olisinpa hyvilläni rasiasta ihovoidettakin.»

»Ihovoidetta!» huoahti Kalju. Hän vei käden otsalleen ikäänkuin olisi saanut ankaran iskun.

»Kerran oli tässä kaupungissa nainen», virkkoi hän. »Hän poistui jotensakin kiireellisesti, ja minä sain kasan hänen kimpsujansa. Kenties —»

Hän meni edellä myymälänsä pimeimpään nurkkaukseen ja valaisi lyhdyllään pölyistä hyllyä. Siellä oli lyhyt rivi pulloja. Hän tirkisti niitä läheltä ja luki nimityksiä ääneen:

»Hiusvettä, liikavarvaslääkettä, brilliantiinia —»

Hän keskeytti lukemisensa ja katsahti Jerryyn kasvoillansa äkkiä heränneen ymmärtämyksen ilme.

»Jos etsitte juotavaa ainetta, jonkunlaista tiivistettyä konjakkia», virkkoi hän, »voin vakuuttaa teille, etteivät nämä kelpaa. Olen maistanut niitä kaikkia.»

»En etsi», vastasi Jerry. »En halua juotavaa. Jatkakaahan!»

»Hennaa», jatkoi kauppias, »Florida-vettä —»

»Kas siinä!» huudahti Jerry iloisesti. »Ojentakaa tänne, naapuri!»

»Kuinka paljon sitä?»

»Onko teillä enemmän kuin yksi pullo?»

»On kaksi.»

»Yksi riittää minulle.»

Kalju oikaisihe ja pyyhki hämähäkinverkot pois pullosta.

»Kuinka paljon?» kysyi Jerry.

»En tiedä. Näyttää aika vanhalta aineelta, eikö näytäkin?»

Hän tähysteli pulloa läheltä, siristäen silmiänsä.

»Siinä ei ole päivämäärää eikä hallituksen leimaa», haasteli hän, »mutta sen pitäisi olla kymmenen vuoden ikäistä. Minulla se on ollut viisi vuotta. Dollari vuodelta. Onko viisi dollaria liikaa, vieras?»

»Koko runsaasti, mutta ei liiaksi. Antakaa se tänne!»

Hän painoi setelin kauppamiehen käteen ja kiiruhti öiseen ulko-ilmaan. Nyt hän oli oikein iloissansa. Heilautettuansa kättään jäähyväisiksi Kaljulle, joka tyrmistyneen näköisenä seisoi ovella katselemassa hänen poistumistaan, hän lähti ratsastamaan käymäjalkaa katua pitkin.

»Hän näyttää mieheltä», jupisi Kalju, »puhuu miehen tavoin, ratsastaa miehen lailla; mutta hänellä ei ole revolveria, ja hän käyttää — hajuvettä!»

Kauppamies ravisti päätänsä.

»Onpa kaikki muuttunut aika paljon Numero Kymmenessä», huokasi hän. »Varsin pian tänne hilataan naisia ja lapsia, ja sitten on rauha tyyten mennyttä.»

Mutta sillä välin Jerry eteni hyräillen tietänsä. Hän kuvitteli mielessään, miltä tyttö näyttäisi saadessansa Florida-veden. Jos Nancy oli naisellinen — jos hän oli edes inhimillinen — täytyisi hänen kasvoistansa kuvastua jonkunlaista mielenliikutusta, kun se tapahtuisi. Ja hänestä tuntuu että hän ehkä sittenkin saisi jonkunlaisen palkkion vaivoistansa. Mutta sitä ennen hänen oli ratsastettava pitkä matka kumpujen poikki, ja hän halusi vahvistaa itseänsä sitä retkeä varten.

Groganin kapakasta kuului melu jo kauaksi, ja se niin sanoaksemme opasti häntä. Se oli syvää, sekavaa hyminää, josta silloin tällöin erottui terävä kirous, yksinäinen, äänekäs naurunremahdus ja kerran särkyneen lasin räsähdys ja kilinä.

Ja saapuessansa lähemmäksi Groganin ovesta kadulle leviävää keltaista valoläikkää hän näki ryhmän hevosia, joita oli sijoitettu sen kahden puolen, jopa keskelle katuakin. Viimemainittujen sekaan hän jätti oman ratsunsa ja astui huolettomasti sisälle hajuvesipullon nytkähdellessä hänen oikeassa takataskussaan ja keveän omantunnon ilahduttaessa hänen sydäntään.

Groganin kapakan muodosti yksi ainoa matala, pitkä, neliskulmainen huone, jonka toisessa päässä oli seinästä seinään ulottuva tarjoilupöytä ja keskellä pyöreä uuni, kun taas pöytiä ja tuoleja oli hajallaan lattian muissa osissa. Rulettipyörä vilahteli ja hyrisi yhdessä nurkassa, ja onnenkoetinta varten oli varattu toinen pöytä. Muut pöydät oli luovutettu pääasiallisesti noppapeliä ja pokeria varten.

Jerryn saapuessa oli pöytien ääressä perin vähän väkeä, sillä eräs punatukkainen mies oli voittanut runsaasti rulettipöydässä ja oli sen johdosta kovin hyväntahtoinen koko maailmaa kohtaan. Hän oli jo nauttinut konjakkia enemmän kuin kohtuullisen osansa ja seisoi nyt tarjoilupöydän keskikohdalla ja läimäytti sille molemmat kätensä, joista toinen puristi setelitukkoa.

»Anna sen valua, Grogan!» mylvi hän tarjoilupöydän takana seisovalle rotevalle miehelle, joka parhaillaan kieritteli pöydälle laseja uskomattoman taitavasti, niin että jokainen niistä singahti hyrränä paikalleen vastaisen käyttäjänsä eteen. »Anna sen valua! Täytä lasit niin useasti kuin pojat vain jaksavat rentoutua pöydän laidalle! Hei, te!»

Hän oli huomannut Jerryn, joka huoneeseen tultuansa oli seisahtunut tarkastamaan ympäristöänsä.

»Astukaa peremmälle, vieras, ja ottakaa ryyppy!»

Jerry totteli, myhäillen mielihyvästä; hänen eteensä kieri lasi, ja sen viereen tuoksahti musta pullo, jonka sisällys helmeili. Hän seisoi kestityksen maksajan vieressä.

»Lasit käteen, pojat», huusi punatukkainen, »ja sitten pohjaa myöten!»

Parikymmentä lasia välähti ja kallistui; parikymmentä lasia kimalsi tyhjinä ja kalahti sitten tarjoilupöytään.

»Täytä ne uudelleen!» kiljui punatukka. »Tänä iltana, veikot, kostutan minä Numero Kymmentä, niin että se on märkä varpaista kulmakarvoihin saakka. Mitä arvelette, naapuri?»

Hän tyhjensi whiskypullon lasiinsa ja heilutti sitä päänsä yläpuolella.

»Lisää ainetta, Grogan! Minä ja ystäväni olemme tuskin saaneet tippaakaan. Vai olemmeko, naapuri?»

Ja tyhjällä pullolla hän leikillään taputti Jerryä takapuoliin, sellaiseen kohtaan, johon raskaan pullon olisi luullut kaikkein vähimmin koskevan.

Mutta lyönnin sattuessa kuului selvästi särkyvän lasin räiskettä.

»Hyvä Luoja!» pahoitteli punatukka harmistuneena. »Rikoinko pullon, ystäväni? Mutta älkää siitä välittäkö! Hankin teille uuden — ja neljänneksen lisäksi. Grogan, neljännes tälle miehelle!»

Kiroillen hiljaa itseksensä Jerry viskasi sirpaleet takataskustaan ja pudisti niin hyvin kuin sai pois pitkin jalkaansa valuvan nesteen.

»Kova onni», valitti punapää. »Toivottavasti se ei ollut mitään erikoista vanhaa merkkiä —»

Hän keskeytti lauseensa ja jäi töllistämään suu auki, vetäisi henkeänsä ja aivasti kamalasti. Ja sitten hän peräytyi pitkän askeleen kauemmaksi Jerrystä. Jos viimemainittu olisi muuttunut kalkkarokäärmeeksi, ei hän olisi voinut tehdä punapäähän niin voimakasta vaikutusta.

»Hyvät herrat», huoahti punainen, mutta ei kyennyt jatkamaan.

»Mikä hätänä, Punapää?» tiedusti Grogan.

»Tuo!» sähisi punatukkainen.

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Jerry äkäisesti.

Ja hän ajatteli viittä dollaria, jotka hän saisi maksaa toisesta hajuvesipullosta.

»Haistakaa häntä!» kähisi Punapää.

Kaikki vetivät henkeänsä; ilma oli sakeana Florida-veden tuoksusta.

»Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies. Hän on nainen. Hajuvettä!»

Toisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä! Miehellä! Numero Kymmenessä!

Se oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta.

»Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?»

Ja avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus.

»Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen. »Hajuvettä, ha, ha, ha!»

He kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää kumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden whiskylasin.

»Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi sisällön vasten Jerryn kasvoja.

Mitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo kansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen käsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli jämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt silmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää whiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä vimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti nopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski nyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui kaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen keskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja hänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa. Sitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan koettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa.

Hänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen häntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen lyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja rajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry sai tilaa ja alkoi otella.

Eipä silti, että sen miesjoukon käsittely olisi ollut helppoa. Ensimmäiset kolme iskua olivat tehokkaasti selvittäneet heidän päistänsä whiskyn höyryt, ja he karkasivat Jerryn kimppuun yhdessä rytäkässä. Heillä oli ruhoa, heillä oli jänteitä, heillä oli taistelu-intoa, ja heitä vastassa olivat vain aivot, jotka osasivat ohjata nyrkkejä. Mutta tämä yksinäinen mies oli joutunut hurjan vimman valtaan.

Kasvoparin kadottua hän hypähti taaksepäin tarjoilupöytää vasten saadaksensa vielä enemmän tilaa, taivutti päätänsä taaksepäin ja päästi kiljaisun. Siitä ei soinnahtanut kiukkua eikä vihaa, vaan yksinomaan väkevää riemua. Hänen kimppuunsa syöksyi viisi tai kuusi miestä, tyrkkien toisiansa kyynärpäillänsä, sulloutuen yhteen ja estäen toistensa liikkeitä innokkaasti pyrkiessänsä käsiksi hajuvedeltä tuoksuvaan muukalaiseen. Jerry kumartui eteenpäin ja ponnahti jalkapalloilijan tavoin heidän polviansa vasten. Hän tarttui kahteen polvipariin jäntevillä käsillään, ja kaksi raskasta ruhoa keikahti hänen selkänsä ylitse, tärähtäen tarjoilupöytään niin ankarasti, että Grogan parkaisi.

Sitten Jerry oikaisihe keskellä vastustajainsa sekavaa rykelmää. Hän sivalsi oikealla kädellänsä muuatta kasvoihin ja upotti vasemman kätensä kyynärpäätä myöten erään lihavan miehen vatsaan. Iskun saaneet hoippuivat tungokseen, työntäen toisia taaksepäin, ja kun ahdistajat jälleen kävivät Jerryn kimppuun, oli Jerry saanut kylliksi tilaa jaellaksensa täräyksiä oikein olan takaa. Hänen iskunsa osuivat aina tarkkaan, nopeasti kuin kiukustuneen käärmeen pistokset ja voimakkaasti kuin moukarin täräykset. Aina kasvoihin, ja hänen lyöntiensä mäjäykset kuuluivat säännöllisen tahdikkaasti kuin täyttä vauhtia kulkevan siipilaivan siipien loiske. Ja koko ajan hän otteli taitavasti, ei koskaan tuhlannut iskuja vähemmän arkoihin osiin, vaan tähdäten suuhun tai silmään, nenään tai leukaan.

Eräs vankkatekoinen, punapäinen mies hypähti hänen kimppuunsa nujertaaksensa hänet. Jerry antoi hänelle ylhäältä käsin survaisun, joka muutti hänen suunsa punaiseksi tahraksi ja paiskasi hänet maahan.

»Hei!» kiljaisi Jerry, astui punatukkaisen kasvoille ja huitaisi aimo täräyksen seuraavan miehen leukaan.

Jos hänen jokaisella murskaavalla, repivällä kolhaisulla vuodattamansa veri olisi ollut nälkiintyneen miehen juomaa viiniä, ei se olisi voinut tehota Jerryyn sen väkevämmin. Hän näytti olevan puolittain juopunut taistelun tuottamasta riemusta.

Häntä kohti syöksyi tanakka mies pää alhaalla kuin puskevalla härällä, sysäten Jerryn tarjoilupöytää vasten, mutta hän vaipui tajuttomana lattialle saatuansa kuin nuijasta äkillisen kolauksen korvansa taakse.

Sitten oli hyökkääjäin seuraava aalto hänen kimpussansa. Jotkut ensinnä kaatuneista olivat jälleen pystyssä kasvoissansa punaisia merkkejä. Näkyi haljenneita huulia, turvonneita silmiä, revenneitä poskia, kolhituita leukoja, kun he taivuttivat päänsä kumaraan ja hyökkäsivät. He tulivat sekavana, järjestymättömänä laumana jokaisen miehen tapellessa äänettömän verenhimon kannustamana.

Jos he olisivat otellessansa pysyneet järjestyksessä ja edenneet vankkana puoliympyränä, ei Jerry kaikesta paini- ja nyrkkeilytaidostansa huolimatta olisi kyennyt vastustamaan heitä edes puolta minuuttia; mutta heihin ei mahtunut järki. Yksi ainoa mies uhitteli heitä, ja se ajatus teki heidät mielettömiksi; he koettivat rusentaa hänet typerällä joukkohyökkäyksellä, mutta Jerry ei mielinyt alistua rusennettavaksi. Hän sujahteli paikasta toiseen. Häneen oli yhtä mahdoton tarttua kiinni kuin öljyttyyn esineeseen. Hän suorastaan liukui heidän raastavista sormistansa ja pani heidät hoippumaan, antaen heille läjähteleviä sivalluksia kuin nuijalla.

Silloin tällöin hän ponnahteli ikäänkuin hänen lihaksensa olisivat olleet kellon joustimia. Ahdistajat kumartuivat hänen tapaansa kyykkyyn, pujahtivat hänen käsivarsiensa alitse ja paiskasivat hänet seinää vasten, mutta hän kimmahti takaisin kuin kumipallo, liukuen ja hyppien milloin missäkin. Hän muistutti koiralauman kanssa tappelevaa sutta, ei koskaan antautunut ratkaisevaan kamppailuun, vaan iski ja iskettyänsä sujahti eteenpäin.

Sitten Punapää, joka oli saanut henkensä takaisin, nousi pystyyn ja seisahtui ympyrän äärelle katselemaan taistelua. Hän oli arvostellut väärin tätä miestä, tätä nauravaa, hoilottavaa, pilkkaavaa ja kiljuvaa pahaa henkeä, joka käytti hajuvettä naisten tavoin ja tappeli yhtä väkevästi ja kiukkuisesti kuin hyppivä mustangi ja älykkäästi kuin seitsemän paholaista — hän oli surkeasti erehtynyt arvostellessansa muukalaista. Mutta Punapään vatsa oli hellä; hänet oli kellistetty lattiaan, ja nyt oli muukalaisen se maksettava. Niinpä hän odotti, kunnes tungokseen syntyi aukko — aukko, josta pääsi tanssivan, tappelevan olennon kimppuun, ja sitten hän päästi härkämäisen mylväisyn ja syöksyi vihamiestänsä kohti.

Oikean käden vasarannavakka sivallus tärähti Punapään leukaan, mutta häntä kiidättivät eteenpäin lähes sadan kilon painoiset karaistuneet lihakset ja luut; hän vain pudisti päätänsä saatuaan iskun ja kävi äristen Jerryyn käsiksi. Hänen käsivartensa kiertyivät hoikan vastustajan ympärille ja puristivat häntä rintaa vasten; syöksyn voimasta he molemmat kaatuivat pitkäkseen ja kieriskelivät lattialla sinne tänne poljeksivien jalkojen seassa.

Miten kaikki kävi, sitä ei Punapää sittemmin osannut kertoa. Sen hän vain tiesi, että muukalaisen molemmat käsivarret olivat hänen karhunsyleilyssään ja että hänen korvissansa kaikui toisten kiljunta: »Hän on pitkänään! Hän on Punapään otteessa! Surmaa hänet, Punapää! Jätä minullekin vuoro peitota häntä! Katkaise hänen selkänsä!»

Tällaista kiljuttiin Punapäälle kuorossa, ja hän tiukkasi puristustaan. Ja sitten — se oli hyvin ihmeellistä. Toinen avuton käsi liukui käärmeen tavoin hänen otteestansa. Vankka kämmen painui hänen leukaansa vasten ja työnsi rajusti hänen päätänsä taaksepäin; heti vapautui toinenkin käsi. Silloin Punapää pyörähti noustaksensa pystyyn ja kouraistaksensa uuden otteen. Mutta hän nousikin korkeammalle. Häntä jollakin tavoin kannatettiin olkapäästä ja lonkasta. Hänet keikautettiin ilmaan ja pyöräytettiin ympäri; hänen huitovat kätensä sattuivat erään miehen kasvoihin, hänen kiitävät kantapäänsä kolhaisivat toisen maahan, ja sitten Punapää tärähti huumaavan ankarasti lattiaan ja menetti muistinsa.

Hänen ruumiinsa ympärillä riehui ottelu samalla tavoin kuin kreikkalaisten taistelu Patrokloksen ruumiin ympärillä. Jerryn pureva kieli suomi hänen ahdistajiansa kamppailuun; hänen vinhasti liikkuvat nyrkkinsä paiskasivat heidät jälleen takaisin. Hänen kimeä kiljuntansa kajahti heidän korviinsa joltakin suunnalta, mutta seuraavalla hetkellä kaasi päinvastaiselta suunnalta tuleva moukarimainen kolaus kuulijan lattiaan. Hän hyöri heidän ympärillänsä kuin herhiläinen, ja hän oli melkein yhtä vähän kouraantuntuva iskettäväkin. He löivät häntä — niin, tuhansia kertoja — mutta heidän sivalluksensa eivät kolahtaneet kovasti tuohon liitelevään maalitauluun, ja heidän hurjasti huitovat nyrkkinsä luiskahtelivat heiluvista olkapäistä, pyörivästä päästä ja nopeasti torjuvista kyynärvarsista.

Sitten sekaantui Grogan otteluun. Hänkin oli Punapään tavoin katsellut ja ihaillut syrjästä; mutta Grogan ihaili järkevämmin, sillä hän ymmärsi nyrkkeilytaitoa jonkun verran; ja hän hihitti nähdessänsä sivallusten osuvan, täräysten sujahtavan täsmälleen tarkoitettuun kohtaan, sivallusten runtelevan kasvoja ja suorien sysäysten työntävän miehiä edellänsä kuten vaahtoa aallon harjalla. Kaikkea tätä Grogan katseli hievahtamatta. Tapelkoot kylliksensä! Ainakin niin kauan, kunnes joku tempaisi revolverin, eikä kukaan tarttuisi revolveriin, jollei muukalainen näyttäisi esimerkkiä. Sen estivät vuoristoaavikon ritarillisuuskäsitteet.

Mutta kun Jerry Aiken keikautti päällensä syöksyvän miehen samaa vauhtia ilmaan ja mies pudotessaan tärähti rulettipöytään ja Numero Kymmenen ainoa rulettipyörä sinkoutui kierimään lattialle, selvisi Groganille, että hänen oli sotkeuduttava leikkiin tukevine hartioineen ja muinoin hankittuine nyrkkeilytaitoineen.

Hän läimäytti toisen kätensä tarjoilupöydälle ja keikahti sitten lihavuudestansa huolimatta keveästi sen ylitse.

Tämä hyppy vei hänet suoraan Jerryn eteen. Miesjoukko oli juuri peräytynyt, joten Jerry oli hetkiseksi jäänyt jotensakin yksin keskelle lattiata. Ja Grogan mylvi toisille: »Luovuttakaa hänet minulle! Pysykää loitolla! Antakaa tilaa!»

Sitten hän karkasi ahdistamaan Jerryä.

Mielihyvin olivat toiset valmiit keskeyttämään ottelun kootaksensa sekaisin kolhittuja ajatuksiansa; ja niinpä he jäivät seisomaan, huohottaen ja pyyhkien verta kasvoistaan, ja katselivat kiukkuisina Groganin hyökkäystä.

Alku kävikin Groganille sangen hyvin. Jerryn käsivarret olivat väsyneet — liian väsyneet iskeäkseen tavalliseen kuulannopeaan tapaansa. Ja muutamien viime sekuntien aikana hän lisäksi oli kolhinut sellaisten miesten kasvoja, jotka eivät ollenkaan osanneet väistyä eikä kumartaa hyväksyttyyn tapaan. Mutta kun hän tähtäsi sivalluksen kimppuunsa karkaavaan Groganiin, niin roteva vastustaja osittain torjui iskun voiman, antaen sitten päänsä heilahtaa heikentyneen iskun mukaan. Se sivallus ei edes vähääkään järkyttänyt häntä, ja syöksyessänsä eteenpäin hän täräytti oikean nyrkkinsä ankarasti Jerryn kylkiluille, samalla huitaisten hirvittävän survaisun vasemmalla nyrkillänsä hänen keskiruumiiseensa. Isku kirjaimellisesti nosti Jerryn ilmaan ja paiskasi hänet tärähtäen seinää vasten. Siinä hän hoippui, ja Grogan valmistautui antamaan lopullisen täräyksen, kallistui kauas taaksepäin ja heilautti sitten oikeata kättänsä, muuttaen asentoansa viimeistä, huumaavaa iskua varten.

Mutta —

Horjuva ja huojuva olento väisti, ja tupertava survaisu suhahti Jerryn olkapään ylitse. Ohi menneen iskunsa voimasta Grogan kallistui eteenpäin, pyörähti sitten ympäri kissamaisen nopeasti ja ehti parhaiksi näkemään, kuinka pienempi mies suuntasi vasemmalla kädellään pitkän, matalan sivalluksen häntä kohti.

Groganin torjuva käsi laskeutui alaspäin. Mutta sivallus ei osunut, ei edes hipaissut hänen suojaavaa kyynärvarttansa, vaan keskeytyi puolivälissä. Samalla hetkellä Aikenin jalat astahtivat tanssiaskeleen, joten hän näytti leijailevan likemmäksi, hänen oikea kätensä heilahti ylöspäin, hänen nyrkkinsä kiertyi —

Ja sitten laipio romahti Groganin päähän.

XXI luku

Viimeinen skottilainen

Varmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä leuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli tähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas jysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin ja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin laipion putoaminen ei olisi riittänyt.

Myöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli tajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen vuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien kuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki sekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän kyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä, sillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen turtuneissa aivoissaan.

Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä. Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti kolhaissut hänen päätänsä.