Part 11

Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle. On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti Budille asiat sillä tavoin kuin esitti.

Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain hänen paidanrintamukselleen.

»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä merkitsee?»

»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.

»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —

»Minun talossani, Levine.»

»Keitä siellä on?»

»Kokonainen joukkio.»

»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»

»He käyttävät nuijia.»

Lainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä.

»Onko ketään kuollut?»

»Lattia on täynnä vainajia.»

»Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä kaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan! Veritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse laukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä oli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan oltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan isännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin sulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa ammuskeltiin liiaksi.

»En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä historiallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi mellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä, mutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin ruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä, turmella taloani».

Mikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset aikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta nyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen kapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä!

Tuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin kapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan. Kalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä ovella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei vain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti juosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja siirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon.

Keskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat olivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli kertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut näkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui parhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä, yskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata läiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai nyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin sulloutuivat ahtaammalle.

Rykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä hoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he horjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa työnnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja nyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin oli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja jonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja.

Mielipuoli!

Sillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui riemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli iskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko ruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa törröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut vinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan repaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä kaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat ranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi, näytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan jättiläismäinen.

Hän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka muistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat ja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin, ja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui ilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen?

»Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan.

Hän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja harkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen heti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta, kummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun miehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan painettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine pani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista kompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut surmaansa!

»Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy ja liittykää seuraan!»

»Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli vaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin.

»Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät minulle hauskaa.»

»Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät tiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää olko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa tälle miehelle.»

»Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi. »Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.»

»Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa piirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon peräytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä.

»Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan muukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!»

»Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan tämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.»

»Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine.

Jerry kävi äkkiä vakavaksi.

»Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi hän.

Hän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Jerry kääntyi miehiin päin.

»Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja pontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän.

Vastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä.

»Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä kätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette valiojoukkoa.»

Murina äityi uhkaavaksi.

»Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta hänet meille — vain vähäksi aikaa!»

»Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai mielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?»

Mutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja.

»Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän peittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia. Saattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes ruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin surkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi juustoa.»

Numero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi vankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti.

»Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä ovesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että skotlantilainenkin näkisi nälkää».

Ja kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman herjauksen.

Pimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun Groganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla syöksähti kymmenkunta miestä.

»Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos koetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen kaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen käsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.»

Hetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin.

»Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te löyhkäätte!»

Sitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen ristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen talon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat käsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa, kunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet yhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla vankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla tottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä kiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden tuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen munalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud Levineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän huoneeseensa ja silmäili tappelijaa.

Viimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat silmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän seisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä.

»Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja avaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta, »mikä on nimenne?»

»Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith».

Lainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän nimen vastahakoisesti kirjaansa.

»Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän.

»Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle järjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus.

»Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette suurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut».

»Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa lienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä matkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.»

»Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja.

Aiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa tahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi kummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua. Siellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten saattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia saattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia koulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi, mutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja siristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään murjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja sitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili toistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli viimemainittu pelkkä poika miehen asussa.

»Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä.

»En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain alkoi.»

»Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?»

»Olin yksin.»

»Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn, nousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui pieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli kaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari korkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän sitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin kaataessansa ryyppyjä.

Tosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat heltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan hänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski sitten äkkiä lasin kädestään.

»Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole selters-vettä?»

Lainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja toi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni.

»Näin se kelpaa», kehui Jerry.

»Kelpaa!» urahti Levine.

Vuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat hitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin.

XXII luku

Kuutamossa

Jerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin minuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti verkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen hämyyn.

»Mack!» kuiskasi hän.

Punainen nousi heti kyynärpäänsä varaan.

»Aiken taisi livistää.»

»Mutta kyllä hän palaa.»

He odottivat.

»Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!»

»Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?»

»Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt hevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako, kuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen tytär, vai mitä?»

»On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.»

»Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.»

Punaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen herättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan, taluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme nopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö sikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä.

»Nancy!» kuiskasi hän.

Ei vastausta.

»Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään.

»Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan.

Epätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John Scovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet istumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa retkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten.

»Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön olkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin välähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti.

»Me olemme valmiit», supatti Kääpiö.

»Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti.

»Lähtemään. Entä te?»

»Minne? Minä nukun parhaillaan!»

Kääpiö ähkyi.

»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»

»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa niin, että ihan tekee kipeätä!»

»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»

Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita, haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa, kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän poistumisensa merkkinä.

Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys, joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.

Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle. Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat nopeammin.

Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.

Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se kaikki kuului sumeaan menneisyyteen.

Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.

Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä, hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä, oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.

Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.

Hän seisautti ratsunsa.

»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa käymäjalkaa.»

Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.

»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi, Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia tällaisella maaperällä?»

»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka ratsasti etunenässä?»

Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä, jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »_Je suis, tu es, il est_», kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä ponnistella.

»Isänne haluaa niin.» »Voi, _ma’m’selle_, niin tahtoo _monsieur_.» »Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.

Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä. Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta virran mukana.

Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.

Entä nyt?

Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin. Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha, kissamaisen ketterä.

Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete. Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi, ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä huokui alistumista hänen tahtoonsa.

Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.

Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä. Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän, jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen mielensä lumotulle unirannalle.

Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja, ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.

Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun kieli.

XXIII luku

Herääminen

Tuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto — sillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi paisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut hänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen unisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa jokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää, sähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun tuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset hänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä välkkeen.

Hän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin — kohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!»