Part 12

Millainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli uusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi ja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden Nancy Scovilin uudesta äänestä.

»Kääpiö!» äänsi Punainen Mack.

Ja Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?»

»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea! Ratsastetaan sinne!»

Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin, vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan, tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.

Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen hiuksissansa.

He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle reuhaamaan.

Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.

Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.

Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.

»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä Numero Kymmenessä?»

»Eikö täällä ole niitä koskaan?»

»Ei sellaisia?»

»Mistä sen tiedätte?»

»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»

»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry, »en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».

Viimemainittu kävi heti vakavaksi.

»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»

»No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän vallassanne».

Järjestysmies naurahti.

»Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi hän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla tämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.»

»Koppiin?»

»Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan tuo ovi!»

Jerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen olkapäitänsä.

»Hieman kostea», huomautti hän.

»Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan. »Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä soukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä lupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä helläjalka.»

»Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon miehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen päänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa selittämätön ilme.

Se kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina painostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta se kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu!

»Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille sanaani».

Järjestysmies rypisti otsaansa..

»Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette uskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin näyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa jäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja ampuu teidät — varmasti!»

»Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa kotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka turvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.»

»Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt — minulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?»

»En.»

»Minkä tähden ette?»

»Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen kiire.»

Tosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana.

»Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai vietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi maineeni murskaksi.»

»Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun koppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies».

»Mikä teitä vaivaa, Smith?»

»Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön ääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.»

»Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!»

Jerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui raskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein kouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys.

Ensin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa oven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä, kun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten läjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota koko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä.

Jerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi ajatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta äärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun poljento.

XXIV luku

Grayn hotelli

Grayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona, laski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja oikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat kolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he istuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin katua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja katkesi äkkiä hotellin edustalla.

»Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee useimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä veritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven edestä.»

Oven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin Jim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa ovi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen, omituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä viidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja hänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet ja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin; vinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja paidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula, jota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan paahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti harallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin huoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään tapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen ja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui pelottomuutta.

»Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin tuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta.

»Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa, unista kaupunki-pahaista».

»Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties lauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?»

»Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa henkiin!»

Muukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia.

»Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?»

Hennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä taustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa, joiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle. Toinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti yksinänsä melkein koko oviaukon.

»Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse ja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina, ystäväiseni!»

Ja hän lähestyi Jim Grayta.

»Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle.

Huoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä jäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat muinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten leirinuotioiden savusta.

Nainen! Numero Kymmenessä!

»Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö.

»Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray.

Kääpiö muuttui hyvin punaiseksi.

»Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.»

Hän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi. Tyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään kirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen koristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään kuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat.

He oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia silmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan miehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä; toinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät omituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn.

Jokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun sievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut tytölle, kuten —

Tällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet huoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu nousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä sukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla kahdesta kerroksesta.

Jim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen kerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan painon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun huoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit, jotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin kohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin päivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan miellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen ainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen yläpuolella neliskulmainen peili.

Tosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän ravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja jälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi kuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka oli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä kulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray kertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen keskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia.

»Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt, miten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta sitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä valveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna makuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä, säikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi revolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.»

Ja Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen.

»Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?»

»Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi.

»Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos täällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä, kunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.»

Sillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto ulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten leveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin vieraiden hevosille.

»Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän teitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne».

Jim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen päästänsä, ja virnisti takaisin tytölle.

»Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän. »Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —»

»Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.»

Omistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä viimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja hymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse.

»On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän kunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?»

»Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä maksaisin», lisäsi hän.

»Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää toisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa teille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette».

»Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen teille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman väsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?»

»Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!»

Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän tuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento, sähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan.

»En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —»

»Tietysti sopii!»

»Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä miehenvaatteista.»

Ja ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja juoksi portaita alas.

XXV luku

Valkopukuinen nainen

Hänen tukkansa, joka jo kovan ratsastuksen aikana oli hellinnyt hajalleen, valui hänen hartioittensa ylitse ja aaltoili paljon hänen vyötäistensä alapuolella hänen tupsahtaessaan portaiden juurelle Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten raskaiden saappaiden jymistessä hänen takanansa. Jim Gray loi tulisen katseen hänen jälkeensä, kun hän sujahti ovesta, heilautti kättänsä taakseen ja katosi yöhön.

Kaljun myymälän edustalla hän jätti Punaisen Mackin ja Kääpiön kadulle odottamaan mennessänsä itse ostoksille ja astui kauppaan kädessänsä molempien kumppanusten setelitukut. Merkillisin tämän kummallisen illan tapahtumista oli epäilemättä se, että liikkumaton Kalju nousi ilman kehoitusta tuoliltansa seisomaan Nancy Scovilin ilmestyessä hänen myymäläänsä. Yhäti äänettömänä mulkoillen hän meni edellä myymälän perälle ja kiskoi erään hyllyn alta esille laatikon, joka kirjaimellisesti oli hautautunut tomuröykkiöihin ja hämähäkinkudoksiin. Mutta kun kansi avattiin, näkyi sen sisällä kasa valkeita vaatekappaleita.

Ja tytön pyynnöstä Kalju nouti vielä toisen lyhdyn ja ripusti sen varastohuoneessa olevan särkyneen lasipalasen eteen. Sitten hän ihmetellen palasi istumaan paikallensa; sillä se naistentamineita sisältävä laatikko oli kohtalon oikusta joutunut hänen huostaansa, ja Kaljusta oli se seikka, että se tuli tarpeeseen, kummallisempi kuin se tapaturma, joka aluksi oli saattanut sen hänen käsiinsä.

Useiden minuuttien kuluttua hän tuli hätkähtäen tajuihinsa. Hänen suussansa oli hirvittävän väkevä rikin maku, ja hän huomasi sytyttäneensä tulitikun toisensa jälkeen ja tuhlanneensa ne virittäessään tyhjää piippua. Kalju-ukko vilkuili arkaillen kaikkiin suuntiin, mutta varmistuttuansa siitä, ettei ketään ollut näkemässä, hän työnsi piipun takataskuunsa ja nousi jälleen seisoalleen.

Hyvin varovasti hän ojensi ensin toista ja sitten toista jalkaansa. Senjälkeen hän oikaisihe, kiskaisi olkapäitänsä taaksepäin, pullisti rintaansa ja veti vatsaansa sisäänpäin — hiukkasen. Lopuksi hän tiukkasi vyötänsä, nykäisi housujansa ylemmäksi ja pyyhkäisi flanellipaidastaan useita tuhkatahroja.

»Niinpä niin», jupisi Kalju ikäänkuin jollekulle näkymättömälle kuulijalle, »kuka on väittänyt minua niin kirotun vanhaksi?»

Kevyet, nopeat askeleet keskeyttivät hänen mietteensä; niiden askelten pelkkä ääni kiihdytti kummallisesti miehen sydämen sykintää. Ja tuossa tyttö ilmestyi laatikkokasan takaa, kävellen reippaan somasti ja heilutellen lyhtyä kupeellansa. Hänen yllänsä oli kokonaan valkoinen asu, kengät — laatikossa oli ollut ainoastaan yksi pari ja ikäänkuin ihmeen kautta ne olivat sopineet hänelle — sukat, joille vaaleanpunainen iho antoi vain hiukan väriä, parhaanpituinen hame, väljä pusero, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin ja jonka avoin kaulus jätti näkyviin kolmion huikaisevan valkeata ihoa ja tulipunaisen viirun, kolmiota rajoittavan leveän nauhan — ja päässä pehmeä, valkea hattu. Se olisi tehnyt jonkun toisen naisen epätoivoiseksi, mutta Nancyä se puki oivallisesti.

»Lausukaahan arvostelunne?» kehoitti tämä viileä, puhdas olento. »Ja mikä on hinta?»

»Se on lahja», vastasi Kalju.

»En huoli lahjaa.»

»Vaihtokauppa sitten, madam.»

»Mistä hyvästä?»

»Siitä, että olette tehnyt minut kymmenen vuotta nuoremmaksi, neiti!»

»Pete! Mack!» huusi tyttö. Ja heti häämötti ovella kaksi jättiläistä, jotka hurjannäköisistä kasvoistansa päättäen olivat valmiit raivaamaan vastukset tieltänsä.

»Pakottakaa tuo mies ottamaan maksu näistä vaatteista!»

Mutta Kääpiö-Pete peräytyi puoli askelta ja hapuili tukea. Samalla hetkellä Punaisen Mackin haparoiva käsi tapasi Kääpiön kouran, ja he nojautuivat yhteen ikäänkuin tukeakseen toisiansa.

»Ettekö pidä asustani?» kysyi Nancy huolestuksen häive silmissänsä. »Katsokaahan!»

Hän ojensi kätensä ulospäin, nousi varpaillensa ja pyörähti hitaasti ympäri. Hän oli toisen kenkänsä kärjen varassa toisen antaessa vauhtia, mutta mahdotonta on sanoin kuvata sitä liikettä — sen keveyttä — näytti siltä kuin ilma olisi äkkiä nostanut hänet maasta ja hiljainen tuulahdus pyörittänyt häntä; ja kun hän uudelleen kääntyi heihin päin, olivat hänen poskensa punehtuneet ja silmänsä säteilivät ikäänkuin olisi vinha, kylmä ahava purrut hänen kasvojansa.

»Nancy», virkkoi Kääpiö käheästi, »te hurmaatte miehet hengettömiksi. Mutta — minusta tuntuu kuin ette olisikaan sama tyttö, jonka seurassa tulimme kaupunkiin.»

»En olekaan», vakuutti Nancy kerkeästi. Ja hän kääntyi Kaljun puoleen. »Missä voi täällä kaupungissa viettää illan?»

»Täällä ei ole paljoakaan», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan, »muuta kuin Groganin laitos. Eikä se ole sopiva paikka naisille.»

»Mutta pidetäänkö siellä hauskaa?»

»Madam, se on pelihelvetti», sanoi Kalju juhlallisesti.

»Niinkö?»

»Ja samalla kapakka — täynnä sivistymättömiä miehiä, neiti.»

»Minä pidän sivistymättömistä miehistä», julisti Nancy Scovil. »Pidän karkeatekoisista. Pete, suvaitsetteko viedä minut Groganin saliin?»

Pete loi voitonriemuisen katseen Punaiseen Mackiin.

»Kyllä varmasti», lupasi hän ja tarjosi käsivarttansa.

»Vain hetkinen, madam», pyysi Kalju, jonka pienet, iäkkäät silmät kiiluivat kuin valaistut ikkunat sakeassa sumussa. »Nämä herrasmiehet eivät kenties tunne kaupunkia? Siinä tapauksessa saattaisi olla hyvä minun lähteä oppaaksenne?»

»Mutta kuka valvoo myymäläänne?»

»Lempo vieköön myymälän!» huudahti Kalju, oikaisten näppärin liikkein hattuansa ja tiukaten bandannaansa. »Ja jos haluatte pistäytyä Groganin kapakkaan, niin sallikaa vain minun huolehtia siitä, ettette joudu siellä ikävyyksiin. Suokaa anteeksi, naapuri!»

Vanhus työntyi ällistyneen Kääpiön ja Nancyn väliin ja lähti myymälästä tytön käsi käsivarrellaan. He poistuivat öiselle kadulle ja myymälän ovi läjähti lukitsematta kiinni heidän jälkeensä. Nancy lauloi hiljaa ja pikemminkin tanssi kuin käveli Kaljun rinnalla. Ja rampautuneesti hyppien koetti vanhus sovittaa käyntiään tytön keijukaisaskelien mukaan.

Heidän takanansa astelevat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete keskustelivat keskenänsä.

»Mitähän tästä tulee?» murahti Mack.

»Pysy rauhallisena, astu hiljaa ja pidä revolverisi käsillä, Mack!» vastasi Kääpiö. »Mack, varmasti koko horna pääsee valloilleen, kun tuo tyttö ehtii Groganin kapakkaan. Ennen aamua on meidän tapeltava — ja tapettava. Katsohan häntä nyt! Hän ahtaa tuohon vanhaan hupsuun dynamiittipanosta.»

XXVI luku

Toimintaa

Juuri heidän saapuessansa Groganin ovelle sytytettiin vähän matkan päässä olevan hotellin edustalla riippuva iso öljylyhty, ja koko katu muuttui äkkiä valoisaksi. Nan pysähtyi sitä katsomaan, ja Punainen Mack ehätti heti hänen viereensä.

»Nancy», kuiskutti hän tytön korvaan, »jos pyytäisitte minulta hyvää neuvoa, niin kieltäisin teitä menemästä Groganin kapakkaan. Se ei ole laitettu naisia varten. Sillä on sellainen maine.»

Tyttö pyörähti nauramaan vasten hänen kasvojansa, joten Punainen Mack oikaisihe ja jäi hieman jälemmäksi.

»En pyydä neuvoja», vastasi Nancy. »Kaipaan toimintaa, toimintaa, toimintaa! Jollette te kaksi halua tulla sisälle, niin varmasti tämä ystäväni pitää huolta minusta.»

Hän sujutti kätensä jälleen Kaljun käsikoukkuun. Ukon rinta pullistui kuin kupukyyhkysen kupu.

»Jollei Numero Kymmenen pysty tarjoamaan teille toimintaa», kehaisi hän, »ei siihen pysty yksikään kaupunki koko vuoristossa».

He poikkesivat sivuun ja astuivat sisälle Groganin kapakan ovesta. Kääpiö ja Punainen Mack seurasivat avuttomina. Sisällä olivat Grogan ja hänen- apurinsa siistineet Jerry Aikenia vastaan käydystä joukko-ottelusta aiheutuneen sekasorron ja osittain korjanneet rikkoutuneet esineetkin. Rulettipyörä ei ollut pudotessaan särkynyt ja oli taaskin paikallansa pöydällä. Siellä täällä oli joku tuoli kallellaan, mutta yleensä ei mellakasta näkynyt mainittavia merkkejä.

Ei ainakaan huonekaluissa, mutta miesten kasvot puhuivat selvää kieltä tappelusta. Roteva Grogan itse seisoi tarjoilupöydän takana leuka toispuolisena ja mustelmaisena, tarjoillen miehelle, jonka silmä oli purppurainen. Muuan toinen lähestyi tarjoilupöytää, nilkuttaen silmäänpistävästi. Korttipöytien ympärille keräytyneissä ryhmissä ja rulettia ympäröivässä piirissä Nancy näki kuhmuja otsilla, poskilla ja leuoissa, ja siellä täällä piirtyi valkeita tai mustia kiinnityslaastarin kaistaleita kasvojen pronssinväristä ihoa vasten. Jerry Aiken oli jättänyt merkkejä kovan nyrkkinsä jokaisella sivalluksella.