Part 13

Eipä silti, että kaikki miehet olisivat olleet sillä tavoin kolhittuja, mutta loukkautuneita oli seassa siksi paljon, että koko joukko näytti ihan äsken tulleen ankarasta kamppailusta. Nancyn ilmestyessä ovelle syntyi kuisketta, ja sitten kääntyivät kaikkien kasvot häneen päin. Jos aurinko olisi noussut keskiyöllä, ei Numero Kymmenen olisi juuri voinut enemmän ällistyä kuin nähdessänsä tämän viileän, valkopukuisen hahmon.

Hymyillen tyttö vuorostansa katseli heitä silmät niin eloisasti liikkuen, että hänen katseensa näytti kohdistuvan jokaisen kasvoihin samoin kuin ihmisjoukkoon tähdätyn revolverin suu näyttää suuntautuvan kuhunkin yksilöön. Niinpä Numero Kymmenen miehet supattelivat, liikahtelivat, ja sitten itsekukin oikaisihe hieman, pyyhki pois pölyä, kohensi sombreroansa parempaan asentoon ja ravisti itseänsä varmistuaksensa siitä, että oli kunnossa, kuten monet urheilijat valmistautuessansa sijoittamaan varpaansa kilpajuoksujen lähtöviivalle.

Nämä pikku merkit eivät välttäneet Punaisen Mackin terävää silmää. Puolittain ähkyen, puolittain supisten hän jupisi Kääpiölle: »Horna alkaa olla valmis räiskymään, Kääpiö. Pidä nyt silmäsi auki!»

»Mitä ensin teemme?» tiedusti Nan Kaljulta.

»Mitä vain haluatte, neiti», vastasi vanha tahko.

»Mikä pyörä tuolla noin loistaa?»

»Rulettiko? Tekisipä mieleni väittää, ettei missään muualla voi niin nopeasti ansaita rahaa eikä päästä rahoistansa kuin ruletissa. Mutta tuo pyörä on pahaonnisin, mitä olen ikinä nähnyt. Ei kukaan milloinkaan selviydy voittajana pelatessansa illalla tuota pyörää vastaan, madam.»

»Mutta me tarvitsemme vauhtia, naapuri», vastasi Nancy, mennen edellä rulettipöydän ääreen.

Siihen, minkä tähden kukaan ei voittanut Groganin ruletissa suuria rahamääriä, oli erikoiset syynsä. Sen takana seisoi Teeku-Lew. Hän oli saanut eteläeurooppalaista tarkoittavan liikanimensä tumman ihonsa ja pienien, mustien silmiensä tähden. Todellisuudessa »Teeku» ei ollut syntynyt Manhattanin Toista katua ja Kolmatta lehtokujaa idempänä. Syistä, jotka hän itse ja New Yorkin poliisit parhaiten tunsivat, hän oli kauan sitten kaikonnut mainitusta suurkaupungista, ottaen mukaansa kovaksi parkitun omantunnon, näppärät hyppyset ja repullisen konnankoukuissa tarvittavia vehkeitä.

Aikanaan hän saapui Numero Kymmeneen ja näytti siellä Groganille yhden ainoan kojeen repustaan. Se oli sangen ovelasti suunniteltu vipu, joka voitiin sovittaa rulettipyörään vähääkään pelkäämättä ilmituloa. Grogan hyväksyi kojeen ja pestasi Teekun ruletin hoitajaksi. Grogan ei kyllä ollut luonnostansa konna, mutta hän järkeili filosofisesti, että Numero Kymmeneen saapuneet miehet olivat tavallisesti tulleet sinne päästäkseen rahoistansa ja että tuskin voitiin pitää rikoksena, jos hän laittoi niin, että se kävi liukkaasti ja nopeasti.

Kun Teeku-Lew oli hänen rulettinsa takana, ei se jättänyt paljoakaan toivomisen varaa tässä suhteessa. Ihan Teeku-Lewin jalan vieressä oli lattialauta hieman irrallaan, ja kun painettiin tätä lautaa määrätystä kohdasta, painui myöskin lattian alle piilotettu nappula, joka vuorostaan käytti vipua.

Tosinhan ruletissa usein toistuvat häviöt kiihoittivat miehiä katsomaan kieroon Teeku-Lewiä, mutta hänen ei kertaakaan Havaittu edes koskettavan pöytää hyrrän pyöriessä, ja tappioiden arveltiin yksinkertaisesti johtuvan toisen hämmästyttävästä onnesta. Niinpä Grogan vaurastui.

Nancy Scovil meni suoraan rulettipöydän ääreen. Pelaajien piiri jakautui ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta antamaan hänelle tietä, ja hänen vanavedessänsä tulivat ensiksi henkivartijat — Pete ja Punainen — ja sitten muut miehet tarjoilu- ja korttipöytien äärestä. He siirtyivät keskemmälle ja astelivat verkkaisesti ruletin ympärille.

Iso Grogan, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä tarjoilupöydän takana, liittyi joukkoon.

Punertava, pyöreäkasvoinen kaivosmies työnsi hattunsa takaraivolle ja tarkasti Nancyä hien himmentämin silmin. Hän oli hävinnyt paljon.

»Neiti», virkkoi hän, »aiotte ryhtyä peliin, jossa teillä on huonoimmat mahdollisuudet koko talossa. Kysykää Teeku-Lewiltä itseltään.»

Teeku tuijotti tyttöön, ja hänen pienet silmänsä olivat levinneet melkein kaksi kertaa tavallisen laajuisiksi. Nyt hän hätäisesti pyyhkäisi otsaansa hihallaan ja räpäytti silmiänsä. Tuossa oli ihan todellinen nainen eikä valkopukuinen aave.

»Onnenpeli on onnenpeliä», sanoi hän ponnekkaasti ja hymyili Nancylle rohkaisevasti. Teeku-Lewin kasvoissa oli se lihasliike, joka saa aikaan hymyn, todella harvinainen, ja nytkin hänen ohuiden huuliensa vääntyminen muistutti pikemminkin virnistystä kuin hilpeyden ilmaisua. Mutta Nancy Scovil ei säikähtänyt pelurin silmien helmimäistä kirkkautta. Hän silmäili miestä, hymyillen avoimesti, riemuisesti. Kaikki petoksen ja kavaluuden ajatukset olivat tuhansien kilometrien päässä hänen mielestänsä; koko maailma oli hänestä täynnä iloa ja vilpittömyyttä, ja hän tiedusti: »Miten tätä peliä pelataan?»

»Jos panette rahanne punaiselle tai mustalle», alkoi Teeku laulavalla äänellä selittää, »maksetaan dollari dollarista; jos panette rahanne parittomalle tai parilliselle, maksetaan dollari dollarista; jos panette rahan yhdelle ainoalle numerolle, maksetaan kolmekymmentäkuusi yhdestä ja seitsemänkymmentäkaksi yhdestä, jos jätätte sen toiseksi kerraksi. Jos panette rahanne numeroryhmille —»

Hän lorusi selitystänsä nopeasti, puhuessansa osoitellen laihalla, likaisella etusormellaan hyrrän vieressä laudalla olevia kohtia, joihin rahat sijoitettiin. Ennenkuin hän ehti lopettaa, häilähti Nancyn kädestä pöydälle kahdenkymmenen dollarin seteli. Teeku-Lew tähysti sitä, rypistäen otsaansa. Se oli korkeata peliä naiselle, jopa hyvin korkeata sellaiselle naiselle, joka ei tuntenut peliä. Sitäpaitsi oli Teekunkin kovettuneeseen sieluun pesiytynyt hiukan vuoristoaavikon tarttuvaa ritarillisuutta. Hän ei olisi mielellänsä nylkenyt naista — käyttämällä hyrrään vaikuttavaa vipua.

Mutta kun hän pani hyrrän pyörimään ja sen juovat välkkyivät vaarallisen kirkkaina, virisi Teeku-Lewin sielussa vanha vaisto väkevänä. Kevyesti, taidokkaasti hän hyrrän hidastuessa käytti vipuansa. Hyrrä pysähtyi. Kasvot ilmeettöminä kuten tavallisesti Lew otti pöydältä uutuuttansa kahisevan setelin. Häntä hämmästytti nurina, melkein kuulumaton.

Tavallisesti vuoristoaavikon miehet säilyttävät hyvän tuulensa hävitessänsä, ja nurkumista kuuluu onnenpelissä harvoin. Mutta katsahtaessansa nyt ympärilleen Lew näki ryhmän synkkiä kasvoja, ja ihan tytön vieressä hieman taempana seisoi tummaverinen jättiläinen ja toinen punatukkainen, joiden silmissä oli uhkaava välke. Lew kohautti olkapäitänsä. Hän ei antautunut peloiteltavaksi.

»Koettakaapas onnea kortissa», kehoitti Punainen Mack. »Tuolla on pokerpeli parhaillaan käynnissä. Ruletti ei ole sopiva peli vasta-alkajalle. Se menee päähän, tuo hyrrä. Sen pyöriminen ikäänkuin humalluttaa ihmisen.»

»Niin totisesti tekeekin», sekaantui Teeku-Lew puheeseen. Hänen idänpuolinen murteensa ja vinkuva nenä-äänensä olivat jyrkkänä vastakohtana häntä ympäröivien miesten puhetavalle. »Heittäkää silleen ruletti, neiti! Te ette ole ollenkaan perehtynyt tähän.»

Hän vilkaisi salavihkaa Groganiin, mutta viimemainittu nyökkäsi hyväksyvästi. Miesten ryöstäminen riitti, eikä tytön nylkeminen ollut tarpeen.

Mutta Nancy nauroi taaskin. »Minä koetan tätä ryhmää. Neljä yhtä vastaan?»

»Maksetaan neljä yhtä vastaan», vakuutti Teeku-Lew rohkaisevasti.

»Onnenpeli on onnenpeliä», virkkoi Nancy nauraen ja pani pöydälle toisen kaksikymppisen.

Hyrrä pyöri, ja sen värähtelevät, kirkkaasti kimaltelevat juovat huikaisivat hänen silmiänsä.

Sitten hän tunsi jonkin muun vetävän hänen katsettaan puoleensa, ja hän katsahti Teeku-Lewin jäykästi tuijottaviin silmiin.

Teeku tähysti hänen kasvojansa tarkasti, ja kun Nancy nyt hymyili hänelle avoimesti, ilmestyi hänen kumpaankin poskeensa punainen täplä, ja hän käänsi äkkiä katseensa toisaalle.

Hitaasti hyrrän liike kävi yhä verkkaisemmaksi. Sattumalta vilkaistessansa maahan Nancy huomasi Teekun toisen jalan liikkuvan omituisesti, ikäänkuin hän olisi hapuillut jotakin, epäröinyt ja sitten siirtänyt jalkansa pois. Ruletin hyrrä seisahtui vivun siihen kajoamatta. Nancy oli voittanut. Hänen ympärillensä kertyneestä pienestä ryhmästä kuului hyväksymisen ja huojennuksen sorinaa, ja koneellisesti alkoi Teeku laskea hänen voittoansa. Nan nauroi riemuisesti.

»Ketä janottaa?» huusi hän. »Missä on herra Grogan?»

»Tässä, neiti.»

»Ryyppy joka miehelle, herra Grogan!»

Hetkiseksi tyrmistyivät kaikki äänettömiksi. Piti olla rahoissansa tarjotaksensa koko joukolle Numero Kymmenen hinnoilla; mutta sitten alkoi tungos rulettipöydän ympäriltä nopeasti hajaantua ja vieläkin nopeammin keräytyä tarjoilupöydän ääreen.

XXVII luku

Jeremiaan tarina

Numero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin tarjoilupöydän ääreen.

»Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!»

»Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?»

»Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?»

»Nuo kaksi miestä.»

»Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?»

»En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin; kylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä Jumala, Mike, onko hänellä konjakkia?»

»Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!»

Viittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja meni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa ruletin takaa.

»Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?»

Teeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä.

»Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti.

»Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne kahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?»

Lew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki, mutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota.

»Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena.

»Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.»

»Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon miehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan hyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on rehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko häntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät viitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään rehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.»

Hänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui likelle isäntää.

»Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse remmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!»

Viimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista revolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri hammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote nyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna puhumme tästä asiasta uudelleen.»

»Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään häiriöitä.»

Yhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella seisoi itse järjestysmies Bud Levine.

Mutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen kuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella, silmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä vuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa samana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun alkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut senvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä että paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain hetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili.

Sillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli leveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla oli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan suupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn; toinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän vieritse alaspäin.

Yleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman kanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen ylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin ja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen oli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat äkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman hymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä vuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa, mutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin, että hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä.

«_Fräulein_», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?»

»Kyllä varmasti.»

»Kumppanuksina siis?»

»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.

Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.

»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»

Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua, jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden sisällön.

Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi. Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti huuto, joka tärisytti Groganin laipiota.

Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse. Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä heilauttanut.

»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan, ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut sen vertaista.»

»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska tutustua teihin, herra Levine.»

Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä, hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun. Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän haisteli toistamiseen.

»Florida-vettä!» pääsi häneltä.

Hänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun vaaraa ei ollut näkyvissä.

»Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun huomautitte siitä».

»En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt lännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.»

»Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena, »emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä, jonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.»

»Florida-vettä», hoki tyttö.

»Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?»

»Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te tuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone».

»Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun syyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä myllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.»

»Niinkö? Kertokaahan siitä!»

»Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän ympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia vastaan?»

»Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi, jollette pidä varaanne ja pysy vaiti».

Hän kääntyi tytön puoleen.

»En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä hullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon Florida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen hajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet pitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän oli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää. Niin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään roteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta. He olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä arkoihin kohtiin.

— Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että täällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa, mutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä revolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän nauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet senvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen, ja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois itsestäni.»

Nancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?» tiedusti hän.

»Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen. Aina nauru suussa.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Jeremias Smith.»

Tyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä.

»Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies.

»Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy.

»Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan kadun toisella puolella.»

XXVIII luku

Budin unelma

Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli sulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja, suuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen nauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin leikkikalun anastaminen lapselta.

Pahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen luoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin.

Kääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa: »Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä meidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa, jota me emme tunne.»

Järjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti.

»Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos tarvitsen neuvoja —»

»Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minä _pyysin_ häntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma määrääjäni. Lähdemmekö?»

Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli heidän takanansa.

Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin, kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.

Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa, päättäväisyyttä, vaaraa.

Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies, joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen kunniakseen.

»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä. »Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»

»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»

»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien ja kesyjen hevosten välillä.»

Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja valaisi hänen hymyään.

»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi pidän teistä niin paljon!»

Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.

Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.

Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen hillitysti.

Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —

»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.

Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.

»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»