Part 14

Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen, ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt, valaisi häntä hyvin.

»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa sointuvana kuin musiikki. »Te!»

»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.

»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.

Nancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse.

»Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut muuttaa itseänne ruusuksi?»

»Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry.

»Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole tiennyt Florida-veden käyvän päähän.»

»Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää hätätilassa. Maistakaa sitä joskus!»

Nancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen.

Järjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä.

»Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.»

Aiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä.

»Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani».

»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette _minun_ päähäni.»

»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»

»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»

»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette hereillä!»

Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia, tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin joukkiota. Miten?

Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.

»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».

»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen tuntenut _teitä_».

Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää laskenut tulojansa.

»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.

»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.

Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä. Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.

»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn ja nyökäten järjestysmiehelle.

»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.

»Seurue!» äänsi Jerry.

»Pojat ja minä», selitti Nancy.

»Näkemiin siis!»

Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo, ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta vastakkain sattuneesta voimasta.

Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»

Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven ja lukitsi sen.

»Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine kääntyi jälleen häneen päin.

»Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti.

»Hän olisi mainio lisä seuraamme.»

»Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa tuottavat minulle ylimääräistä työtä.»

Nancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle hän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin. Mutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi olevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä heidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta tiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö ajatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi pyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen hyvin osuvasti.

XXIX luku

Nancy vapautuu taakasta

Nancyn palaamista tervehdittiin Groganin salissa voimakkaalla huudolla, ja ovella hänen mieleensä tulvahti väkevän riemuisa tunne. Sekä tarjoilupöydän ääreen että pelipöytien ympärille keräytyneet miehet kääntyivät häneen päin, heilauttivat käsiänsä ylöspäin ja huikkasivat hänelle tervetuliaisiksi. Olipa siinä joukko! Kuinka värikäs! Kuinka vaihteleva!

Tuolla istui tumma, kapeakasvoinen romaanilainen ja hänen vieressänsä skandinavialainen, jonka vaalea tukka oli vuoristoaavikon päivänpaahteessa haalistunut melkein valkeaksi ja jonka tottumaton iho oli kuumuudessa kesiytynyt ja palanut helakan punaiseksi. Ja tuolla oli englantilainen, hyvin tyyni, juron päättäväinen, silmät värittömät. Ja tuolla uusenglantilainen, laiha, pitkä, pörröinen, luut löyhästi kiinnitettyinä toisiinsa vankoilla jänteillä. Ja tuolla välkkyivät neekerin hampaat; ja tuolla tuijotti kiinalainen tyhjyyteen.

Näytti siltä kuin olisi maailman kaikista ääristä keräytynyt tänne voimakkaita miehiä, jotka kiehtova seikkailunhalu, mieltymys vaaroihin ja satulanhuovan alle joutunutta mehiläistä muistuttava tyytymättömyys olivat vihdoin koonneet tänne Numero Kymmeneen. He olivat olleet vaaroissa, ja he olivat vaarallisia. Heitä ympäröivä ilma oli kyllästytetty toiminnan mahdollisuuksilla. He tunsivat oman voimansa, he eivät pelänneet mitään, he eivät häpeilleet näyttää maailmalle itseänsä sellaisina kuin olivat. Heidän luonteensa olivat yhtä kirjavia kuin heidän värikkäät asunsa — kaikenkarvaiset bandannat, punaiset, siniset ja keltaiset paidat, jotka kaikki olivat lian tai ajan haalistamia.

Nancy olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut nähdä Jerry Aikenin ja näiden miesten välisen ottelun. Ei tuntunut mahdolliselta, että Jerry olisi kyennyt hetkistäkään pitämään puoliansa heitä vastaan. Sitten Nancy muisti, millaisena Jerry oli seissyt hänen edessänsä vankilassa, valppaana, ryhdikkäänä, älykkään ja nopean näköisenä. Varmasti hänkin oli vaarallinen, mutta toisella tavoin kuin tämä miesjoukko.

Nancyssä heräsi hurjan vallaton halu. Jos Groganin vieraat olisivat voineet lukea hänen ajatuksensa, olisi hymy varmasti hyytynyt heidän huulillensa.

Heti kun Nancy oli astunut ovesta sisälle, riensi tarjoilupöydän äärestä hänen luoksensa parvi miehiä, pyytäen häntä taaskin laulamaan ja vieden hänet muassansa. Järjestysmies erosi hänestä alakuloisena ja miettivänä. Heti tytön poistuttua hänen luotansa tuntui hänestä kuin hän olisi leikkinyt tulella, viehättävällä, mutta hyvin kuumalla. Hän katseli tytön jälkeen huvitettuna, mutta samalla huolestuneena.

Nancyllä oli mainion hauskaa. Levinenkin sydän sykähti, kun hän näki tytön loistavat kasvot. Tanssiaskelin Nancy eteni miesjoukossa, hymyillen kaikille ja sinkautellen sanoja sinne tänne. Hänen etupuolellansa olivat kaikki odottavina, mutta heti hänen mentyänsä ohitse alkoivat miehet tungeksia päästäksensä jälleen likelle häntä, sysien toisiansa syrjään ja luoden toisiinsa katkeria silmäyksiä. Katkerat silmäykset eivät Groganin kapakassa ole varsin paljon katkerien tekojen edellä. Ja lainvalvoja Bud Levine tiesi sen sangen hyvin.

Mutta ainakin yhdestä seikasta hän oli hyvillänsä. Jerry oli kopissa ja pysyisi siellä varmasti. Se, että hän liittyisi tyttöön, tuntui Levinestä samanlaiselta kuin öljyn kaataminen tuleen. Lainvalvojaa hieman puistatti.

Kun miesparvi taaskin tempasi Nancyn mukaansa hyvin samalla tavoin kuin rantaa huuhtova aalto pyyhkäisee ajopuun valtameren helmaan, jännitti Kääpiö-Pete tukevia olkapäitään päästäksensä likelle tyttöä, ja Punainen Mack oli ihan hänen kintereillään.

»Nancy», supatti Punainen Mack niin hiljaa, ettei sitä kuulisi kukaan muu kuin tyttö, »meidän olisi aika laittautua pois täältä».

»Minkä tähden?» kysäisi tyttö, katsahtaen mieheen otsa rypyssä.

Hänestä alkoivat Punainen Mack ja Kääpiö tuntua painolta, jota hän raahasi perässänsä, kuten laiva raahaa myrskyankkuria. He pilasivat hänen huvinsa totisilla ilmeillään ja varoituksillaan.

Hänet valtasi äkkiä halu päästä heistä eroon.

»Minkä tähden?» kertasi Kääpiö vakavasti. »Sentähden, ettei tämä ole sopiva paikka naiselle. Olen ollut täällä kyllin kauan käsittääkseni sen.»

»Pete», sanoi Nancy kiivaasti, »minä itse ratkaisen, mitkä paikat ovat minulle sopivia». Hän kääntyi Punaisen Mackin puoleen ja lisäsi vetoavasti: »Eikö niin, Mack?»

»Tietysti hän sen tekee», myönsi Punainen Mack perin epäjohdonmukaisesti. »Eikö hän tiedä, mitä itse haluaa?»

Tungos vei Nancyn mennessään, mutta Pete ja Punainen jäivät seisomaan vastakkain, äkäisesti mulkoillen toisiinsa.

»Kuka sinua käski laskettelemaan lirputuksia?» huomautti Kääpiö rajusti.

»Minua- ei tarvitse käskeä estämään miestä menettelemästä narrimaisesti», selitti Punainen Mack. »Oletko niin tuhma, että puhut naiselle sillä tavoin?»

»Mack», virkkoi Kääpiö, »olen sietänyt sinulta aika paljon. Jos oletkin syntynyt typeräksi, ei sinun silti tarvitse sitä aina näyttää.»

Tungoksen päiden ylitse hän näki Nancyn. Tyttö oli kääntynyt katsomaan hymyillen taaksensa, ja Kääpiö piti sitä hymyä kehoituksena edetä. Mutta myöskin Punainen Mack oli nähnyt saman hymyn ja piti sitä erikoisesti hänelle tarkoitettuna rohkaisuna.

»Epäilemättä meidän pitäisi saada hänet pois täältä», jatkoi Mack, »mutta sinä et saa häntä lähtemään loukkaamalla häntä — etkä myöskään loukkaamalla minua».

Kääpiö muuttui kiukusta tumman punaiseksi.

»Mitä?» kivahti hän. »Sinä punapäinen kuvatus, sinä kävelevä luuranko! Mistä saakka olet sinä osannut lukea naisten ajatuksia?»

»Kas näin!» sähähti Punainen Mack ja iski Kääpiötä silmien väliin. Vähän aikaa Kääpiö oli liian ällistynyt lyödäksensä takaisin. Sitten hän kallistui taaksepäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan ja survaisi oikean nyrkkinsä eteenpäin niin väkevästi, että Punainen olisi lennähtänyt seinän lävitse, jos isku olisi osunut. Mutta ennenkuin nyrkki oli likelläkään, vältti Punainen Mack kyykistymällä hirvittävän täräyksen ja syöksähti lähemmäksi Kääpiötä ja napautti häntä molemmilla nyrkeillänsä lyhyeltä matkalta. Kääpiö-Pete sai huumaavan täräyksen leukapieleensä, ja sitten yhtä kova huitaisu vastaiselle puolelle sivalsi hänen kasvonsa takaisin eteenpäin, ja seuraavalla hetkellä Punaisen laiha nyrkki upposi rannetta myöten Peten vatsaan.

Mikä hyvänsä niistä iskuista olisi kaatanut heikomman miehen pyörryksiin, mutta Kääpiö vain ärjäisi ja pyyhkäisi Punaisen käsivarren etäisyyteen heilauttamalla kättänsä taaksepäin. Sitten hän täräytti Punaista kylkiluille musertavan rajusti. Sen voimasta Punainen taipui kaksin kerroin kuin kokoon loksahtava linkkuveitsi, mutta huitaisi samalla ylhäältäpäin sivalluksen, jonka hänen kivusta supistuvat lihaksensa tekivät kahta vertaa rajummaksi. Se sattui suoraan Kääpiön ennestään vahingoittuneeseen nenään, josta purskahti verisuihku. Silloin alkoi tappelu oikein todenteolla, sillä nähdessään omaa vertansa Kääpiö vimmastui, ja Punainen Mack riehui kuin paha henki, koettaen tähdätä uuden iskun samaan kohtaan.

Järjestysmies Levine ei suinkaan ollut sillä välin toimeton. Hän ponnisteli raivokkaasti päästäksensä kamppailijoiden luokse, mutta käsittämättömän nopeasti olivat kaikki Groganin vieraat kerääntyneet heidän ympärillensä. Monet heistä olivat saaneet maistaa nyrkin kolhaisuja aikaisemmin samana iltana ja hytkähtelivät nyt ihastuksesta odottaessaan näkevänsä jättiläisparin tekemää tuhojälkeä.

Sillä se oli todellakin jättiläisten kamppailu. Kääpiön iskuissa oli kolme kertaa niin paljon voimaa kuin Mack mitenkään sai irti laihoista käsistänsä, mutta toisaalta olivat Mackin sivallukset kolme kertaa niin vikkeliä. Hänen salamannopeasti liikkuvat nyrkkinsä takoivat Kääpiön päätä, kasvoja ja vartaloa kuin vasarat, mutta Kääpiö vain ärähti joka iskusta ja turvautui raskaisiin lyönteihinsä. Jostakin kaukaa hän kuuli Levinen kiljuvan, että tappelu oli lopetettava, ja uhkaavan teljetä tyrmään jokaisen, joka estäisi häntä pääsemästä kamppailijoiden luokse. Mutta ennen tyrmään joutumista Kääpiö tahtoi antaa loppuläimäyksen, joka tasaisi koko tilin, jättäisipä tuntuvan säästön hänen hyväksensä.

Hän alkoi ahdistaa vastustajaansa tiukemmin. Mackin nyrkit luistivat hänen otsastaan, naksahtelivat hänen leukaansa ja tömähtelivät hänen rintaansa ja kylkiluihinsa, mutta yhäti hän pudisteli päätänsä ja työntyi eteenpäin, itsepintaisesti väijyen tilaisuutta. Jos Mackilla olisi ollut tilaa, olisi hän saattanut pysytellä loitolla, mutta heitä ympäröivä piiri supistui supistumistaan, kun katsojat yhä innokkaampina tunkeutuivat likemmäksi nähdäksensä jokaisen sivalluksen. Niinpä vihdoin sulki elävä muuri taaksepäin ponnahtavan Mackin peräytymistien, ja seuraavalla hetkellä tärähti Kääpiön jykevä nyrkki hänen leukaansa. Mack jysähti takanansa olevaan mieheen ja sitten kirjaimellisesti kimposi lattialle.

Ankarasta täräyksestä huolimatta hän ei kuitenkaan pyörtynyt, ja kun Kääpiö astahti taaksepäin pyyhkiäksensä verta kasvoiltaan ja silmäilläksensä voitettua, ponnahti Mack jälleen pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun kiukkuisesti kuin villikissa. He takertuivat yhteen, reutoilivat hetkisen ja kierähtivät sitten miestungoksen jalkoihin sekavana, sadattelevana rykelmänä.

Kaikkea tätä oli Nancy tarkkaillut tungoksen ulkoliepeiltä. Erotessansa kumppanuksista hän oli arvannut heidän välillänsä todennäköisesti sukeutuvan selkkausta, mutta päästäksensä heistä eroon hän ei ollut osannut keksiä parempaa keinoa kuin yllyttää heidät toisiansa vastaan. Hänestä oli tuntunut samanlaiselta kuin tarkka-ampujasta, jonka sormi painaa liipaisinta, mutta kun, miehet alkoivat rientää katselemaan taistelua, oli hänkin ajautunut piirin laitaan.

Sieltä hän näki Mackin ja Kääpiön päät, jotka kohosivat ympäröivän joukon yläpuolelle, näki nyrkkien sujahtelevan ja osuvan ja päiden keikahtelevan ja heilahtelevan iskuista. Kerran, kahdesti ja vielä sittenkin hän yritti pujottautua katselijatungokseen päästäksensä erottamaan kamppailijoita, mutta joka kerran ahtautuivat yhteen sulloutuneet selät yhä tiukemmalle ja sulkivat hänen tiensä. Muuta neuvoa ei ollut kuin seistä paikallansa ja katsella.

Hän oli pahoillansa tappelusta ja olisi ollut valmis uhraamaan paljon keskeyttääksensä sen; mutta hän ei olisi ollut uusi Nancy, jollei hän olisi tuntenut muutakin kuin katumusta. He ottelivat hänen tähtensä, ja jokaiseen sivallukseen keskitetty voima oli suitsutusta hänen valtansa kunniaksi. Tämä oli juuri sitä vaaraa, jonka hän oli vaistonnut leijailevan Groganin kapakan ilmassa. Entä jos koko joukko joutuisi myllerryksiin ja hän olisi sen kaiken keskipisteenä?

Miesjoukon keskeltä kajahti huuto: »He ovat lattiassa!»

Kun ryhmä sitten hajautui, näki hän lattialla vääntelehtivät ja kiemuroivat tappelijat. Seuraavalla hetkellä kumartui järjestysmies Bud Levine, jolta ahdingon lävitse tunkeutuessa hattu oli pudonnut päästä ja bandanna irronnut kaulasta, kumppanusten puoleen ja laski kätensä kummankin olalle. He olivat pidätetyt.

XXX luku

Henkien manausta

Lain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että Punaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren tahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti pystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti hurjistuneimmankin miehen mielen.

»Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies. »Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä seisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä liikkumattomiksi pitkäksi aikaa.»

Hän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut nytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero Kymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo kauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti kuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi sekaantua. Hän astui Levinen luokse.

»Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää heidät?»

»Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää».

»Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?»

Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen paitaan ja virnisti sitten.

»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»

Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme. Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.

»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»

»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella naista.»

Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän puristi Nancyn sormia.

»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut vastuksinanne, neiti.»

»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta kadulle.

Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä. Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.

»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne», huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»

Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan, ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.

»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.

»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen vuoristossa.»

»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.

»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti — ennenkuin te tulitte kaupunkiin.»

Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut, kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin, nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää. Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli laudan reikään sovitetun kynän kärki.

Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.

Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä, vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti Kaljulle.

»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.

»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen siinä välillä.»

Mutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi hänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli kyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää kömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen, jolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi ympärille.

»Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä sormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta. Minä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki ihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti samanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.»

»Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin.

Mies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti.

»En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta jotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen ukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se kirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi. Mitä tahdotte tietää, miehet?»

Heti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies on Grogan?»

»No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo».

Hän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei hievahtanutkaan.

»Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen viime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa, Wendell muiden muassa.»

Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä se johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa. Kömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä ja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja monta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa.

»E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa, kun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan! 'Millainen mies on Grogan?’»

Nyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä pelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa se alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi nopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä, ja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä tähystämään.

»K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!»

Varjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn.

»Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää niin!»

»Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi nyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?»

Hän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi, kun ei sellaisia löytänyt.

»Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen löytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki järjetöntä.»

Ja hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen takaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa naurua tai miettiväistä kuisketta.

»Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin.

Mutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi.