Part 15

»Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin todennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota siihen ollenkaan, neiti.»

»Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle, Kalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen.

»No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa.

Mutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä takana.

»En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.»

Taaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies.

»Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot sormensa laudankappaleelle.

XXXI luku

Tietäjän sanoja

Groganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen oli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin ja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka vielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät silmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia.

Nancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti hänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata, määrätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta saattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön havainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä olevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta, he olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli koje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili heitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi nostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta, taikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn valkeata kättä, joka nojasi lautaan.

»Mitä haluatte tietää?» kysyi hän.

»Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan. »Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä silmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja kirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus nostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja.

»Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —»

»Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut kovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut laumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän oli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa haralleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa, neiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.»

Pyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä.

»Olemmeko me poliisien käskyläisiä?»

»Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.»

»Te kysytte liian paljon, naapuri.»

»Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!»

Tottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen. Nytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman hengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua paperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se näytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa.

Tällä kertaa kynä täydensi lauseen:

»Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.»

Taaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen silmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä, ja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset.

Groganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä aikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt melu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan välimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni, kunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä.

Hampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja niiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat kovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän takanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin todennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen pintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua.

»On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani haluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole sanottavasti menettänyt.»

»Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa ivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?»

Mutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin tavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti kiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos hyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos petollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita. Muutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille viritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka olisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista, että Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi sisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua.

Hänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt kirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta.

»Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!»

Tämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat piirtyvän laudan jälessä paperille.

»Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn korvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon konnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään lattia auki ja katsotaan!»

He poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän tunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne harvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin ja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja kirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin työhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista jupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa — ääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään käpälämäkeen.

He tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä hoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun.

»Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!»

Hänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein nyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen sanansa tulivat kirskuvina.

»Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!»

Itse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä hemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete? Kirottua, sitä et tee!»

Sillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan väänsi helposti aseen hänen käsistään.

»Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko pureksineet hulluruohoa?»

Miehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa olevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia.

»Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla on», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme tahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta tuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.»

»Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä supistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä lähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä halkaisen pölkkymäisen kallosi!»

Pätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan säästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle kiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea kätensä merkitsevässä asennossa lanteella.

»Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä selvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin minä vastaan siitä.»

Hän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä vasemmassa kädessään.

»Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä olet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista. Hän ei ole näiden seutujen miehiä.»

Se tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa hän tarttui siihen.

»Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä olevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teeku _on_ peukaloinut sitä.»

»Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui Teeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä mukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!»

»Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto vieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!»

»Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut kuoliaaksi, Teeku.»

Teeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi nyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa jymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen, viisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta nähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui tyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven nostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät muustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi murhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan vimmaisesta surmaamisen halusta.

»Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta. »Mitä minusta tahdotte?»

»Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen kädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä välkkyivät aseet.

»Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on toivoton.»

»Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan lähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.»

Kukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin kuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi miehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla selviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen. Teeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat, osuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen miesjoukkoon.

XXXII luku

Jerry ei anna sanaansa

Järjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi ne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi ne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman koulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei tyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja milloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta. Miehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni lähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi arvaamaan millainen oli silmien välke.

Askelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies oli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän erotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista tempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii kirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri vivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee niiden valmistusvuoden ja -paikan.

Mutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli ymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan. Kaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä, päättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet revolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla tapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin pahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä. Tappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän oli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli päättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata sen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen.

Mutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja läimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine oli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos hänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian kaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin tuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa vankilaan mentäessä.

»Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten sinun vast’edes pitäisi puhua tytölle».

»Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa paremmin.

»Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren, jota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan sinulta opetusta käyttäytymisessä?»

»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi», huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten luulet sen _olevan_ musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»

»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.

»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen Mack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»

Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa omaan arvostelukykyynsä.

»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»

»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».

Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen vankat olkapäänsä vavahtivat.

»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun soitostani erikoisen paljon?»

»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia jollakin aineella korvani».

Kääpiö huokaisi.

»Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia. He eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin, mutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan toivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack. Ajattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.»

»Etkö pidä niistä?»

»Mack, minun on puhuttava sinulle totta.»

»Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden aikana?»

»Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista ovat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan lapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet. Mack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit saavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan rääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole mitään syytä salata sinulta totuutta.»

Punainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa.

»Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi tarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava, ettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön hevonen.»

»Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan taaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois kapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani. Mutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa ja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.»

»Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa jo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se hymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun ei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.»

»Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai oletko?»

»Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun ja Nancyn välisiin suhteisiin?»

»Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä sinusta että suhteistasi ja —»

»Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman kiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta, ja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että Kääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä nähtävästi runsaasti seuraa.

Vankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää vasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin oven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin, hieroen silmiänsä.

»En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta kahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava täällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.»

Mutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan nauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään pysyäksensä pystyssä.

»Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on lähettänyt teidät molemmat tänne?»

Molemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä.

»Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?»

»Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät pois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään, omin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha koppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.»

»Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan nostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen mustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei ole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää välinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!»

»Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun minä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava jätteet.»

»En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen kanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta.

Järjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen odottavasti.

»Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua».

»Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry.

»Minkä tähden ei?»

»Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.»

»Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä ei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.»

»Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä kuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette istahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka suinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.»

»Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies.

»Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.»

»Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos saisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain askeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin viimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille totisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.»

Jerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä välähtivät eloisasti.

»Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen hänelle päästyäni vapaaksi».

»Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava teiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä huoneessa».

»En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen.

»Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.»

»Tehkää niin. Otan —»

Hänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus.

»Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle.

Hän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten juoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan.

XXXIII luku

Scovil ilmestyy

Miesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy sommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja petollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun sulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse tyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja laski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli uhkaavasti hänen kädessänsä.

Ensimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman mies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan yksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä peto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa kirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan. Ja Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä sumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä taaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki hänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät, sijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne vastakkain.

Sitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa, valaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä ilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista miehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa koukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään.

Se oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria räiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut lattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun- ja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta merkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen pituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy miesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen, levittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen tervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän edessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena kuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi.

Hän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku ei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän pelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava tietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin toisiin kasvoihin.

»Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole tasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet muut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä! Suostutteko siihen?»

Kukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat ihmeissään,

»He _myöntävät_ teille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy päätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.»

Hänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä. Heidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät kestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan kuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien lomitse, saapuivat ovelle.

»Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän siirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua. Ristikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua; ennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!»