Part 16
Heidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot tuhkanharmaina ja revolveri kädessä.
»Mitä on tapahtunut?» huohotti hän.
»Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä.
Järjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja riensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä pilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet.
»Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus oli?»
Tukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen omat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen.
»En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!»
Joukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja takaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan laihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta. Hän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä.
»Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?»
»Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti.
»Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä täällä on tapahtunut?»
»Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti Pätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa kasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa selkoa murhasta. Katsokaahan!»
Hän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut hänen jalkansa alla.
»Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!»
Järjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet murahtelivat yhteen ääneen.
»Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine.
Kapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti sitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti mielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat.
»Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut, että Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.»
»Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa tämän vivun tuottamasta voitosta.»
Grogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta.
»Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja minun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä tuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän hoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.»
Se ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys, mutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen murhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen heidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta muutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille paikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän luokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja jupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli hiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on hiton varma.»
»No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää palkkalaisiani olemasta konnia?»
»Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä tunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu tielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta, olisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se mieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta sanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada tuon tytön pois Numero Kymmenestä?»
»Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen puolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä uusi vieras?»
Groganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen ratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän punerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen ja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli John Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla tavoin kuin päivänpaiste.
Hänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua poistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen, kun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja hän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä kaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin.
Aluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta vihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa muassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä hän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä mukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien hurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten kannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja Groganin avoimen oven eteen.
Valo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu kilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi silmäilemään talon vieraita.
Huvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden välkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja sitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli tyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan, ilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen, pehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen keskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen etupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin peilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät häntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä.
Hän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan kuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa panoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä unohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen sointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta väsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia.
Hänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen vaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja illalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa.
»Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa kuutiota.
»Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon saakka. Tulkaa mukaan, naapuri!»
Tyttö kääntyi; hän oli Nancy!
XXXIV luku
Scovil poistuu
Aluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi ihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin, kun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä tajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät olleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet eivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun eräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän mukainen.
Se oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli käynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen olemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun taivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän oli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti Scovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia. Hymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko niiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska niiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään tyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki, että se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja.
Hänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle ja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli hereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia ja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka pystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen tuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar.
Tultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy oli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin toisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin, kun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä.
Nancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta ne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin oli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa joltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin leveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä, arvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti taskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen, mutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen housuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä syrjään.
Scovil kosketti tyttöä toistamiseen.
»Nancy!» lausui hän.
Tyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä ei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin tuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään suu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen tyttärensä.
»Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensä Nancyn olalle.
»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen, kumppani?»
Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen, mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta. Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti kookkaamman miehen hoippuen peräytymään.
»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä, miten naista on puhuteltava?»
»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti Scovil tulistuen.
»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä jotakin. Aiotteko vastata minulle?»
»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»
Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.
»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun tyttäreni?»
Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.
»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;
Vihdoin Nancy kääntyi.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle, järjestysmies, vai oletteko?»
Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä vastaamasta tytön hymyyn.
»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»
»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.
Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi hänen silmiensä kirkkaus?
»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin ystävääni Billiä suojelemaan itseäni».
»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»
Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin ukkospilvet.
»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella omaa tytärtäni?»
»Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn päin. »Onko asia niin?»
Mutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti.
»No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä ennen nähnytkään koko miekkosta».
»Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin. »Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne tuolla tavoin härnätä minua?»
»Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä. »Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai koetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen — kuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani hänen isänsä!»
Järjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat Scovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän tahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät ymmälle joutuneina korvallistaan.
Mutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan kohtauksesta.
»Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan eleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —»
Hän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se oli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi tehtävänsä.
»Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te ette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.»
»Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa, että aiotte pidättää minut?»
»Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette saa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos tahdotte, että luovutan teidät — heille.»
Hän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä likemmäksi. John Scovil kalpeni.
»Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä ääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta? Kysykäähän, mitä hän on puuhaillut!»
»Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu teille? Mitä olette puuhaillut?»
»Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa karannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo järjestysmies, toimitan teidät —»
»Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha herra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa, ja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset eivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.»
»Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil. »Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —»
»Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa syynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa. Kuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran emmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!»
Vastaukseksi kuului joukosta ärinää.
»Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö voisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää herrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan. Lisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan olleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan minä huoneen vuokran.»
»Horna ja raivottaret!» karjui Scovil.
»Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa sopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois täältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!»
Järjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se olikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä ympäri ja marssiaksensa ovelle.
XXXV luku
Ilmainen neuvo
Se, että hän puhui järjestysmiehelle hotellista ja että hänen isänsä vietiin sinne säilytettäväksi, muistutti Nancylle, että hän oli väsynyt. Pitkästä, ankarasta ratsastuksesta ja koko illan hyörinästä huolimatta se ei ollut kivistävää väsymystä, vaan miellyttävää uupumusta. Hän käytti hyväksensä sitä, että John Scovilin ja Bud Levinen poistuminen oli kääntänyt miesten huomion pois hänestä, pujahti ulos sivuovesta ja riensi kenenkään näkemättä hotelliin. Saavuttuaan huoneeseensa hän sytytti lampun ja heittäytyi tuolille muistellakseen kuluneen päivän ja illan kokemuksia, ennenkuin paneutuisi makuulle.
Avoimesta ikkunasta tuulahteleva viileä ilma huojutti ja kahisutti verhoa ja hiveli vienosti hänen kasvojansa, ja kadulta kantautui hiljaisia ääniä, puhelua ja kavioiden kapsetta, kun joku matkamies saapui Numero Kymmeneen tai poistui sieltä. Hämmästyttävän selvästi hän sitten kuuli Levinen ja isänsä äänet suoraan alhaalta. Aluksi hän ei sitä käsittänyt, mutta pian hänelle setvisi, että ääni tuli pitkin savupiippua, joka kohosi hänen huoneeseensa alhaalla olevan huoneen laipion lävitse. Seisoessansa sen ääressä hän erotti miesten sanat ihan hyvin.
»Huomenaamulla voitte paremmin, ystäväiseni», vakuutti järjestysmies parhaillaan. »Ja nyt levätkää täällä ja koettakaa rauhoittua.»
»Tämä hornamainen loukkaus —» alkoi hänen isänsä.
»Ei teitä kukaan loukkaa, vieras», tyynnytteli Bud Levine, »kunhan ette vain itse loukkaa itseänne. Tyttö pyysi teidän puolestanne anteeksi.»
Se oli Nancystä liikaa. Hän purskahti nauramaan, mutta tukahdutti heti taaskin naurunsa muistaessansa, että toiset saattoivat kuulla sen.
Mutta sittenkin se oli myöhäistä. Sillä vimmastuneena mylvi Scovil alhaalla: »Sir, se vintiö nauraa minulle nytkin.»
»Se on mahdollista.»
»Vakuutan teille, että hän on tuolla ylhäällä ja nauraa katketaksensa, koska minä olen täällä.»
Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten kuului järjestysmiehen ääni: »Tyttö taisi olla oikeassa. Auringonpistos. No niin, naapuri, käykää pitkäksenne tuohon ja olkaa levollinen. Minä pistäydyn täällä muutamien minuuttien kuluttua katsomassa, kuinka voitte.»
»Mutta —» alkoi Scovil.
Oven läjähdys katkaisi hänen puheensa lyhyeen, ja sitten Nancy Scovil erotti syvä-äänistä jymyä. Isältä tulvi sanoja vuolaana virtana, ja Nancy palasi tuolillensa ja painoi kädet korvilleen.
Mutta uusi mielijohde sai hänet rientämään takaisin uunin ääreen. Hän huomasi, että oli verrattain helppo tehtävä irroittaa se torven osa, joka yhdisti uunin pääjohtoon. Sen tehtyänsä hän saattoi puhua suoraan savupiippua myöten alhaalla olevaan huoneeseen. Hän huusi varovasti:
»Herra Scovil!»
Sadattelu taukosi äkkiä.
»Herra Scovil!» huusi hän toistamiseen.
Hän kuuli läheneviä askelia; alhaalla kalisi uunin luukku.
»Herra Scovil!» kolmannen kerran.
»No?» mörähti hänen isänsä ääni savupiipusta.
»Tunnetko ääneni?»
»Nancy, tätä saat katua, kautta taivaan!»
»Sitä en usko.»
»Mikä ihme sinuun on mennyt?»
»Ajattelin, kuinka mainiona kujeena sitä pidettäisiin New Yorkissa. Kuvittelehan, miten sanomalehdet siitä toitottaisivat: Tunnettu rahamies pidätetty sen tähden, että väitti olevansa nuoren naisen sukulainen. Auringonpistoko? Miltä se kuulostaa, isä-kulta?»
Vastaukseksi tuli ähkäisy.
Sitten: »Ainakaan, Jumalan kiitos, sitä ei saada siellä koskaan tietää.»
»Minulla on täällä kynä ja mustetta, ja kahden sentin postimerkki riittää siihen kepposeen.»
»Nancy, sitä et voisi.»
»Sitä en tiedä. Kiusaus on suuri.»
»Nancy, rakas lapsi, se ei enää kävisi kepposesta, se olisi melkein häväistysjuttu. Ethän toki tee sellaista, Nan?»
«Minä mietin asiaa.»
»Kuinka kauan tätä pirullista leikkiä kestää?»
»Leikkiäkö? Arveletko Numero Kymmenen pitävän sitä leikkinä?»
Hän nauraa hihitti hiljaa.
»Nancy — kirottua, tyttö — sinulla näyttää olevan vaikutusvaltaa näihin raakalaisiin. Käske heidän lopettaa tämä hulluttelu!»
»Juttu on mennyt liian pitkälle. He eivät suostuisi päästämään niin vaarallista henkilöä vapaaksi edes minunkaan pyynnöstäni.»
Hänen isänsä kurkusta kumahteli hillittyjä kirouksia.
»Sinulla on vain yksi keino selviytyä pulasta, isä.»
»Mikä se on?»
»Kun Levine palaa, ole olevinasi kuin olisit äsken toipunut; esiinny kuten hulluudenpuuskasta selvinnyt mies.»
»Tarkoitatko, että minun on selitettävä hänelle, ettet sinä olekaan tyttäreni?»
Nancy nauroi taaskin.
»En käsitä, miten muutoin voisit selviytyä.»
»Sitä en ikinä tee!»
»Sitten on sinun mentävä vankilaan ja tuonnempana joudut tuomarin eteen. Se on ikävää, isä.»
»Mihin sinä oikein pyrit, Nancy? Mihin sinä tähtäät tällä tepposellasi?»
»Tahdon päästä eroon kaikista tuttavistani. Siinä kaikki.»
»Mitä?»
»Niin; olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. En lähtisi nyt takaisin New Yorkiin, vaikka saisin miljoonan dollaria!»
»Minne sinä _tahdot_ lähteä?»
»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta.»
»Mutta kenen seurassa lähdet?»
»Numero Kymmenessä on yllin kyllin mainioita miehiä, jotka ovat pyynnöstäni valmiit tekemään mitä tahansa.»
Hän kuuli isänsä ähkyvän.
»Nan, sinä olet ihan pähkähullu.»
»En ole. Te kaikki olette väärässä. Ensi kerran eläissäni olen täysin tervejärkinen ja selväpäinen.»
»Tarkoitatko, että lähtisit vaeltamaan jonkun tuollaisen hurjan miehen seurassa?»
»Minkä tähden en lähtisi?»
»Minkä tähden et? Tyttö, sinua hyljeksittäisiin kaikissa kunniallisissa seurapiireissä senjälkeen!»
»Ei suinkaan. Olen erinomaisessa turvassa, kun seurassani on kuka hyvänsä heistä. He saattavat olla pinnaltansa karkeita, mutta sisältä he ovat kunnianmiehiä.»
»Se saattaa olla totta, mutta miten New Yorkissa se ymmärrettäisiin?»
»Viisi New Yorkista! Minä olen siitä irti.»
Taaskin oli vähän aikaa hiljaista. Sitten Nancy kuuli isän jupisevan itsekseen: »Se ei ole mahdollista. Tämä on unta, ja minä herään varsin pian.»
Ääneen Scovil sanoi: »Lähditkö leiristä yksin?»
»En — Punaisen ja Peten seurassa.»
»Niin arvelinkin. Ne kirotut varkaat! Miten heidän on käynyt?»
»He ovat vankilassa.»
»Mitä?»
»He tulivat vaivaloisiksi; tuskastuttivat minua. Senvuoksi toimitin heidät varmaan talteen. Heidät vapautetaan päivän tai parin perästä.»
Taaskin ähkäisy alhaalta.
Sitten: »Nancy, minä pyydän Jerry Aikenia lähtemään jäljillesi.»
»Sinun on ensin saatava hänet pois vankilasta.»
»Mitä?»
»Se on totta. Kysy Levineltä, jollet usko minua. Sanalla sanoen, isä, tahdon päästä irti kaikista tutuistani. Tahdon lähteä uudelle tolalle.»
»Nancy, minun on pelastettava sinut itseltäsi.»
»Siihen et kykene. Sinulla on täysi työ pelastaessasi itsesi.»
»Mitä tarkoitat?»
»Jos saat taivutetuksi Levinen päästämään sinut vapaaksi, on sinun paras hankkia hevonen ja ratsastaa pois Numero Kymmenestä niin vinhasti kuin se suinkin sinua vie.»
»Minkä tähden? Olen tämän maan kansalainen; minulla on oikeuksia.»
»Täällä olet vastenmielinen kansalainen. Pojat eivät pidä sinusta, isä, ja heillä on omat tapansa osoittaa paheksumistaan. Se on ikävää, mutta sille ei mahda mitään.»
»Sitten tulen takaisin. Nancy, sinä vielä kadut tätä kujetta.»
»Sinä et löydä minua, isä, ennenkuin olen valmis tulemaan näkyviisi. Siitä saat vaikka lyödä vetoa.»
»Tyttö —»
»St! Mitä se on?»
Hänen huoneensa ulkopuolelta, alhaalta kadulta alkoi kuulua sointuvan baritoniäänen laulua.
Nancy huusi: »Hyvää yötä, isä; minulla on vieras.»