Part 17

Scovilin luikatessa jotakin, tyttö sovitti torvenkappaleen paikoilleen. Savupiippua pitkin putosi nokikuuro, ja viimeksi hän kuuli isänsä pärskyvän ja sadattelevan ja sitten hillitysti aivastelevan, yskivän ja niistävän nenäänsä. Isä oli varmaankin ollut liian lähellä savupiipun alapäätä ja saanut tukahduttavaa nokea silmiinsä, nenäänsä ja kurkkuunsa,

Sillä välin oli laulu käynyt äänekkäämmäksi.

»Syvä kuin lempeni olkohon unesi, rakkaus kestävä suloinen muistosi.»

Ensimmäisen kerran Numero Kymmenen historiassa kuultiin serenaadia sen pölyisellä kadulla!

XXXVI luku

Vasenkätinen Harris

Heti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty järjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen Nancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä kuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja seuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi nuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs tapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä hermoja.

Järjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota näkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi tulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen valaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein syrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan.

Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi, ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.

Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt varjoon.

Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.

Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin, kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi. Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat hyvin kummallisesti.

Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä milloinkaan käytetty käsinettä.

Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa, ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina: »Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt on tulossa?»

Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin sangen harvassa.

Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän rikollisen ja hurjan elämän.

Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa, kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».

Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat saappaat jalassa.

Siinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris oli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä laajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja kahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi, vaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan lahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut häntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa vastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä kannatti olla mukana.

Mutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen ympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien tarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä aavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut nälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi liikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin ojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin arvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli.

Kuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen ja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä seistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen.

Kun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin. Hän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan muihin miehiin päin.

Hänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että hän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana kaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon läheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen. Oikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa ikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään epäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä.

Sellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut miehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti tyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris jättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan.

Kulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen seinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää silmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin kapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta, hänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin.

Tuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi heistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten kantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut jäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta.

Mutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin. Itse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat nähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he halusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli niin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka pystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi saada revolveriansa esille kotelostaan.

Kauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui ovesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken askelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän vilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui värähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan huolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän toimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat olleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista käyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi välinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa.

Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.

«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette minut. Vai mitä?»

»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja tyynesti. »Hauska tavata teitä.»

»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla etsimään minua.»

Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.

»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.

»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne, Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»

Harris hätkähti kovasti.

»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.

Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat:

»Syvä kuin lempeni olkohon unesi...»

»Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.»

Jo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina miehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan.

XXXVII luku

Serenaadi

He näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin edustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot käännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi valaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan, ilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä laulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti värähdellä ja kävi vienommaksi.

»No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja ja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa tytölle!»

»Mitä meidän on tehtävä?»

»Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.»

»Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.»

»Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?»

»En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään jonkunlaista ääntä.»

»Tulkaa sitten mukaan, pojat!»

Johtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti:

»Tuoll’ on mun kultani, ain’ yhä tuolla...»

Ja häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen, useimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille.

Aluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia vastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu hukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan, lakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta.

Hän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän kääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle.

»Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta.

»Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs sinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen, pihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen, lättäpäinen tomppeli?»

»Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin hillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?»

»Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsä Brickin leuan alle.

He iskivät heti yhteen.

Se ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa Groganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että hänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen. Punapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja muisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli saanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa pitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa silloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa kuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että hänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli pitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman tavan mukaan oli piikkipyörät.

Sillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen. Mutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja selittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan kaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta punapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä tärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja karjaisi vainuajallensa vasten kasvoja:

»Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?»

»Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua eteenpäin.

Häntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick ja Pätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa.

Revolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja väentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi tai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he jakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja Pätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella kaatuili miehiä maahan.

Se aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi kaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan mieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia, kiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia.

Ja toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi valkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli Nancy, joka nauroi sydämensä pohjasta.

Tähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine, huutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään. Paljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu sointu herätti toiset tajuihinsa.

Ja vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten hyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin Groganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain ja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta muutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt.

Sitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa tappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni jollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja kupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt terävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän ajatteli Nancy Scovilia.

Hänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka oli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia ihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen väliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että hän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen seurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi Numero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties ei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi Scovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut, ja tuijotti järjestysmieheen.

»No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne. Haluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että tyttö on tyttärenne?»

Mutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen, räpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan.

»Missä olen?» ähkäisi hän.

»Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —»

»Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?»

»Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis neuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että hän on tyttärenne —»

»Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut hänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!»

»Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan tytärtä?»

»En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti tarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä ystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti kovasti, ja —»

»Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan tyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?»

»Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti.

Sitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua isäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.»

Järjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti.

»Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka voitte nyt?»

»Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir», vastasi Scovil.

»Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen täyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon takana».

»Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin, kas niin! Ajatella sitä!»

»Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri. Haluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.»

»Tietysti.»

»No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelkö Numero Kymmenessä!»

»Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla tahansa kuin täällä».

»Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja pitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista kaunaa teille.»

»Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.»

»Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!»

Tämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi varovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta, johon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia pitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin Numero Kymmenestä..

XXXVIII luku

Karkaaminen

Jäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa järjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa ympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin, ennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi hänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät, ja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin läpitunkemattomat kivimuurit.

Huoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti ensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi seikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat, että hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse; ja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat rautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne eivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet.

Sitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti lukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi voinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi hänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota. Senvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista laudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat vähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että niiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan hän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei ollut aikaa.

Jälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin hän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä ulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei tavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen vaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen luonteessa hyvin vähän myyrämäistä.

Mutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi kadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden Nancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi ulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi käsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse päästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti lattiata kohta kohdalta.

Se oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja huolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä kohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen ja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako. Nostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi aukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista.

Ja sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava pyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen ensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku kitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen kohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta tuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju.

Hän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli kaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti heikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli lyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä vähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut irti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti. Oli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien välitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen jalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa.

Hän tähyili kadulle.

Puuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä, ja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen hajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi taaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi sivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi. Hänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen oleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon. Ja Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään.

Lainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän kohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki, houkutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin silloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli sinne saapunut.