Part 18

Nyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin järjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen, ei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta. Siispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen, josta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon.

Sen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi tähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli nostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin hän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän nousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin ja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään — etsimään Nancyä.

Mutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan välioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta käskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri! Peli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!»

Ja käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud Levinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi valtavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi viiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä kaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus.

»Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse teitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.»

Hymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka oli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi karkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta ei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun Jerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti hänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon, joka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun.

Samalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti kun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti ja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän paiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää, sillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja myymälä jäi pimeäksi.

»Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää käsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.»

Ovella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet syöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei hänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun lävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen.

Hän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi ja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä olevaan pöytään.

»Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa luikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?»

Takaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn laatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle.

Silloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa, jollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän itsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä kohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa vastaan kamppailevalle miehelle.

Heti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan, sieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle lattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea, keltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen sekavat varjot näkyviksi.

«Tänne!» kirkaisi Kalju. »Hän pakenee etuovesta. Kymmenen dollaria sille, joka saa hänet kiinni!»

Nenästävedetty joukko kajautti hurjan kiljaisun. Miehet pyörähtivät ympäri ja karkasivat taaskin Jerryä kohti. Mutta hän oli saanut liian pitkän etumatkan. Hän olisi varmasti ennättänyt ovelle ja porhaltanut pitkin katua heidän edellänsä, jollei Kalju taaskin olisi tullut järjestysmiehen avuksi. Hän ojensi pitkää koipeansa ja potkaisi myymäläpöytää, joka kellahti kyljelleen suoraan Jerryn eteen. Ja siihen pakenija kompastui.

Ennenkuin hän ennätti jälleen pystyyn, olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan, mutta juuri heidän lukumääränsä oli haitaksi. Häntä hapuili kymmenkunta kättä, ja ne kädet olivat toistensa tiellä. Niiden keskellä Jerry nousi pystyyn. Kynttilän valossa hän erotti vastustajansa, ja hänen nyrkkinsä tärähtelivät maaliinsa epätoivon nyt antaessa niille lisää voimia. Viisi, kuusi iskua pani likimmät hoippuen peräytymään, ja ennenkuin toiset ennättivät uudelleen käydä hänen kimppuunsa, oli hän pyörähtänyt ympäri, hypännyt pöydän ylitse yhdellä harppauksella ja pujahtanut ovesta kadulle.

XXXIX luku

Kamppailu

Katseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil oli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen maatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista työmies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa vakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä.

Numero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani. Mutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten. Monet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno epäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa nyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja, hän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä kertaa kaukaa kadulta.

Hän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului sekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta eroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää, lepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo, jota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin kiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan, saavutti sen joukko, joka nieli sen.

Vielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta siristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että sekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja heilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin erosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin. Mutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa ryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen ehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen kimpussansa.

Tällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita yksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty riekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän juoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin hänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja.

Se näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy hiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten ja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen pakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan.

Takaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia, kiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen pinkaisemaan pitkin katua.

Tällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen lähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi välimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan lentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi jälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta mahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja hevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan ja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät likelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse.

Mutta takaa-ajajat huomasivat heti hänen erehdyksensä. Heidän hengästyneistä kurkuistansa pääsi käheä, voitonriemuinen luikkaus. Heidän rientäessänsä kapakan ohitse keikahti jokaiseen satulaan hahmo, ja samassa lähti puolikymmentä paimenratsua tavalliseen äkilliseen tapaansa kiitämään pitkin katua, niin että maa tömisi.

Sen äänen kuullessaan pakolainen loi yhden ainoan vilkaisun taaksensa, kumartui sitten vielä hiukan syvemmälle eteenpäin ja ponnisti eteenpäin kahta vinhemmin. Nyt Nancy erotti hänet ihan selvästi. Hän juoksi kuin siivekäs Merkurius vain varpaittensa tuprautellessa pölyä maasta, pää pystyssä, rikkinäisen paidan repaleet lepattamassa takana, tukan hulmutessa hänen juostessansa vastatuuleen. Nancyn sydän sykki rajusti. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä hevosesta, jonka hän olisi voinut sijoittaa miehen vierelle, verrattomasta hevosesta, joka jättäisi paimenponit jälkeensä yhtä nopeasti kuin mies itse oli jättänyt niiden ratsastajat.

Mutta kamppailu oli ilmeisesti lopussa. Paimenponit olivat nyt päässeet täyteen vauhtiinsa, niiden hoikat kaulat olivat ojennetut eteenpäin, kuonot olivat vain muutamien senttimetrien korkeudella kadun tomusta ja vatsat keskellä harppausta tuskin sen korkeammalla. Jokaisella askeleella ne saavuttivat juoksijaa peloittavasti, ja heidän takanansa kiiruhti joukon loppuosa, kiljuen kiihkeästi ehättäessänsä mukaan otusta kaatamaan.

Taaskin pakolainen vilkaisi taaksensa. Nyt hän oli likellä hotellia, ja hevoset nelistivät vain muutamia metrejä häntä jälempänä. Hän oli ponnistanut uljaasti, mutta nyt oli kaikki lopussa.

Ja sitten —

Se kävi niin hämmästyttävän äkkiä, että Nancy tuskin uskoi silmiänsä. Pakenija juoksi ihan keskellä tietä. Seuraavalla hetkellä hän oli sujahtanut sivuun, hypännyt juottoaltaille ja niiltä edelleen katoksen reunalle. Ja kun sitten alhaalta kadulta kajahti jymisevä pettymyksen ja raivon karjunta, kääntyi hän pudistamaan nyrkkiänsä ratsastajille, jotka porhalsivat ohitse parhaiksi käden yltämättömissä. Heti senjälkeen hän pyörähti taaskin, hypähti Nancyn ikkunasta sisälle — ja tytön edessä seisoi Jerry Aiken.

»Te!» ähkäisi Nancy.

»Te!» kertasi Jerry.

»Mitä taivaan nimessä on tapahtunut? Oletteko tappanut jonkun?»

»Pahempaa; olen varastanut tämän teitä varten.»

Ja hän veti taskustansa Florida-vesipullon. Nancy töllisteli suu auki ottaessansa sen puutuneeseen käteensä.

»Te!» äänsi hän taaskin.

»Läähätyttää», huohotti mies. »Hyvä Luoja, Nan, olipa se lentoa!»

Ennenkuin Nancy tointui, alkoi portailta kuulua askelten töminää. Hän juoksi ovelle, vetäisi sen kiinni ja lukitsi sen. Melkein heti alettiin sitä jyskyttää nyrkeillä.

»Avatkaa!» huudettiin ulkoa. »Avatkaa! Muutoin iskemme oven säpäleiksi! Neiti, oletteko turvassa?»

»Jumalan tähden, poistukaa ovelta!» kirkaisi Nancy. »Hän on aseistettu ja aikoo ampua oven läpi.»

Eteisessä pääsi puoleltakymmeneltä mieheltä pelokas kiljaisu, ja sitten kuului kiroilua, jalkojen raapimista ja mätkähtelyä, kun miehet hätääntyneinä ehättivät suinpäin pois vaaralliselta kohdalta.

Käpertyneenä äänettömästä naurusta Nancy vaipui tuolille ja piteli kylkiänsä.

»Muodostakaa ketju hotellin ympärille!» komensi järjestysmies kadulla ikkunan kohdalla.

»Hänellä on revolveri», luikkasi joku hotellin alakerrasta.

»Hitto on irti!» tuskaili järjestysmies. »Laittautukaa suojaan, pojat!»

»Mutta tämähän on vakava juttu», sopersi Nancy tointuen naurustaan.

»Niin on», vastasi Jerry ja virnisti, läähättäen pitkin henkäyksin istuessansa vuoteen laidalla. »Minä olen täällä, tytön huoneessa, puolittain alastomana.»

»Ja tuoksuavana kuin maalaiskaunotar!» ilvehti Nancy.

Hän heilautti kättänsä torjuvasti, nyrpistäen nenäänsä.

»Hei, Smith!» huusi järjestysmies alhaalta.

»Se olen minä», tulkitsi Jerry tytölle.

»Tulkaa alas ja antautukaa. Olette menettänyt pelin.»

»Mitä ihmettä on teidän nyt tehtävä?» änkytti Nancy.

»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta», vastasi Jerry ojentautuen mukavasti vuoteen pieluksille.

»Ettekö aio tehdä mitään?»

»Se ei ole minun asiani.»

»Taivaan tähden, Jerry, tämä saattaa koitua vakavaksi, vaikka se tuntuukin hullunkuriselta!»

»Niinkö?»

»Ihan varmasti. Noilla alhaalla olevilla miehillä ei ole paljoakaan huumorin tajua. He menevät äärimmäisyyksiin.»

»Sangen mahdollista», myönsi Jerry, kohentaen päänalusta.

»Te olette hullu!» ähkyi Nancy.

»En; minä vain lepään.»

»Eikä teillä ole edes revolveria.»

»En saisi sillä paljoakaan aikaan, jos sellainen minulla olisikin.»

»Mutta ettekö ole huolestunut?»

»Minkä tähden minun pitäisi olla? Te olette minut tähän saattanut, ja nyt on teidän asianne selvittää minut tästä.»

»_Minäkö_ olen teidät tähän saattanut?»

Nancy tuijotti Jerryyn kummastuneena.

»Älkää toki olko tuollainen!» varoitti Jerry. »Se tekee teidät hullunkurisen näköiseksi. Totisesti olette juuri te minut tähän saattanut — te ja teidän Florida-vetenne. Nyt on teidän toimittava.»

»Jerry Aiken, te olette koko vuoriston hurjapäisin ihminen!»

»Teitä lukuunottamatta», tokaisi Jerry nauraen. »Ja käykää nyt työhön. Minä olen täällä sisällä. Tuolla ulkona on joukko miehiä. He ovat lähteneet karhunjahtiin, ja karhu olen minä. Käykää toimeen. Toimittakaa minut pois täältä. Viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana olen kolhinut kahtakymmentä päätä, ja kaikki ne ovat kipeinä halusta päästä maksamaan minulle.»

»Mutta ettekö te omasta puolestanne aio liikauttaa sormeannekaan?»

»Varmasti aion.»

Hän kohotti veren tahraamia nyrkkejänsä.

»Aion peseytyä.»

Ja vakavana hän asteli pesutelineen ääreen ja alkoi huolettomasti hyräillä itsekseen kaataessansa vadin täyteen vettä.

XL luku

Arvanheitto vapaudesta

»Jerry», virkkoi tyttö äkkiä, »teissä on suunnilleen sata prosenttia miestä. Kättä sen päälle.»

»Kiitos»,-vastasi Jerry Aiken venytellen. »Selvittäkää minut tästä liemestä, ja jääkööt kehumiset sikseen.»

»Smith!» karjui järjestysmies Bud Levine. »Myönnän teille vielä tilaisuuden tulla alas ja antautua. Älkää olko hupsu! Nyt teitä ei syytetä paljostakaan muusta kuin rauhanhäiritsemisestä, mutta jos vastustatte, kun teidät pidätetään, ryvetytte pahan kerran.»

»Sitäpaitsi ryvetän häntä minäkin puolestani», lisäsi joku.

»Ja kun lain koura teidät hellittää», uhkasi toinen, »tulee minun vuoroni, Smith».

Mutta kaikki huudot vaimenivat, kun ikkunaan, johon kaikkien silmät olivat tähdätyt, äkkiä ilmestyi valkea hahmo ja Nancy Scovil seisoi lyhdyn hohteen kirkkaasti valaisemana.

»Tulkaa alas!» pyysivät miehet. »Tulkaa alas nyt, kun kerran olette vapaa!»

Mutta tyttö astui viettävän katon räystäälle ja hymyili heille herttaisesti.

»Järjestysmies Levine», sanoi hän, »suvaitsetteko puhella kanssani?»

»Aiotteko hieroa sopimusta hänen puolestaan?» tiedusti järjestysmies, tullen näkyviin.

»Aion, järjestysmies. Koko tämä selkkaus on saanut alkunsa minusta.»

»Arvasin sen», äänsi järjestysmies hampaittensa välitse. »Minulla on koko ajan ollut se käsitys, että kaiken tämän takana piilette te.»

»Tavoittamanne mies on ystäviäni. Järjestysmies, hän tuli kaupunkiin hankkimaan jotakin minulle.»

»Florida-vettä!» pamautti Bud Levine.

»Eikä hän aloittanut sitten seurannutta mellakkaa.»

»Mutta senjälkeen hän on tehnyt aika kaunista jälkeä!» huudahti Levine.

»Hän ei ole tehnyt mitään rikoksia», intti tyttö.

»Mutta hän on kolhinut useita päitä rikki», huomautti joku.

Sutkaus sai palkkioksensa ähkäisyn.

»Hyvät herrat», huusi Nancy, »haluaisin ehdottaa teille onnenpeliä».

»Antakaa kuulua, neiti!»

»Tämä mies, jota vaaditte käsiinne, on täällä sisällä, epätoivoisena ja aseistettuna. Jos yritätte vangita hänet väkisin, maksaa se enemmän kuin rahalla voidaan korvata.»

»Ei se ole mikään hauska puuha», myönsi järjestysmies, »mutta se on suoritettava. Minkälainen on teidän ehdotuksenne?»

»Heitetään arpaa dollarin kolikolla, järjestysmies, ja jos te voitatte kaksi kolmesta heitosta, tulee hän alas ja antautuu nostamatta sormeakaan ketään vastaan. Mutta jos te menetätte, saa hän poistua vapaana.»

Järjestysmies kynsi korvallistaan miettivästi.

»Se ei ole lainmukaista», huomautti hän.

»Eipä kyllä», vastasi tyttö empimättä, »mutta se on rehellistä peliä». Hän korotti ääntänsä, joten kaikki muutkin kuulivat. »Pojat, hyväksyttäkö te ehdotukseni?»

Ja vastaukseksi kajahti heti huuto:

»Varmasti hyväksymme. Heittäkää kolikot, neiti!»

Sillä miehiä viehätti kohtauksen näytelmällinen puoli.

Nancy otti esille joitakuita kolikoita.

»Kas näin. Kolme dollaria. Minä viskaan ne ilmaan niin että ne pyörivät ja putoavat sinne maahan. Te, miehet, saatte valita, kumman puolen rahasta tahdotte, tai järjestysmies saa tehdä sen puolestanne. Oletteko valmiit, Numero Kymmenen miehet?»

»Olemme!», huusivat he.

»Kumman puolen haluatte, järjestysmies Levine?»

Mutta raha voidaan viskata ilmaan niin, että se putoaa maahan se puoli ylöspäin, kumman viskaaja haluaa. Järjestysmies oli päättänyt, ettei häntä niin yksinkertaisesti saataisi ansaan.

»Heittäkää se ilmaan!» kehoitti hän. Häneenkin tarttui tilanteen henki, eikä häntä muuten kovin suuresti haluttanut käydä ahdistamaan suojassa olevaa aseistettua ja epätoivosta miestä. »Minä valitsen rahan ollessa lennossa.»

»Kas näin sitten.»

Heilauttaen kättänsä ja näpäyttäen peukalollaan Nancy sinkautti kolikon korkealle, niin että se pudotessaan alaspäin pyöri ja välähteli kuin tuliperhonen.

»Numero!» huusi järjestysmies, kun raha oli ilmassa korkeimmillaan.

»Numero on teidän voittonne», vahvisti tyttö.

Välkkyen kiiti kolikko alaspäin ja putosi hiekkaan hiljaa sirahtaen, mikä kuului miesten jännittyneinä pidättäessä henkeään.

Heti kumartui pieni ryhmä sen puoleen, ja sitten kajahti luikkaus: »Numero! Numeropuoli päälläpäin. Bud voittaa.»

Ja sitten: »Tässä dollarinne, neiti.»

»Oma löydetty», vastasi Nancy nauraen. »Vielä kerran, järjestysmies!»

Taaskin kieri dollari ilmassa hänen kätensä näpsäytyksestä.

»Vaakuna!» huusi järjestysmies.

Kimallellen dollari putosi maahan, ja uudelleen keräytyi miesparvi sen ympärille.

»Numeropuoli taaskin!» luikattiin. »Neiti voittaa. Numeropuoli on teidän, neiti.»

»Yksi kummallakin, järjestysmies», huusi tyttö. »Oletteko valmis?»

»Mutta mistä tiedän», valitti järjestysmies, »että hän alistuu ratkaisuun, jos hän häviää? Mistä tiedän, että hän tulee alas ja antautuu, jos minä voitan?»

»Mistäs hän tietää», huomautti Nancy puolestaan, »että _te_ alistutte ratkaisuun, jos hän voittaa?»

»Minä sanon, mistä se tiedetään», huudahti Jerry Aiken äkkiä Nancyn takaa ikkunasta. »Siitä, että luotan Numero Kymmenen kunniantuntoon. Ja Numero Kymmenen saa uskoa, että minä olen rehellinen pelaaja.»

»Oikein puhuttu, naapuri», kiljuivat Numero Kymmenen miehet. »Te luotatte meihin, ja me luotamme teihin. Sallikaa neidin heittää, Bud!»

»Olkoon menneeksi», myöntyi järjestysmies. »Se ei ole oikein eikä se ole laillista; mutta minä pysyn sanassani. Tavalliset lait eivät ole sovitettuja Numero Kymmentä varten. Heittäkää kolikko!»

»Nyt se lähtee», vastasi Nancy, hypistellen viimeistä, kolmatta dollaria. »Jos voitatte, tulee hän alas ja antautuu vangiksi. Jos te menetätte, saa hän lähteä ihan vapaasti. Mitä sanotte, pojat? Ja jokainen teistä, jolla on häntä vastaan kaunaa, hautaa sen kaunan. Onko oikein ja rehellistä?»

»Olkoon niin», virkkoi Grogan. »Minun leukani on hellä, ja monet muut ovat saaneet vieläkin pahempia kolhaisuja. Mutta hän otteli miehen lailla, ja hän saa miehen kohtelun. Minä ainakin olen hänen puolellaan. Viskatkaa, neiti!»

Kierivä kolikko kohosi ilmaan korkeammalle kuin edelliset. Se loittoni lyhdyn välittömästi valaisemasta piiristä, katosi ylhäällä vallitsevaan pimeyteen, tuli pyörien jälleen alaspäin, välkkyi valokehässä, ja järjestysmies huusi toisen kerran: »Vaakuna!»

Raha tipahti hiekkaan.

»Numero taaskin!» kiljui miesparvi ällistyneenä. »Numero kolmasti peräkkäin!»

»Katsokaahan kolikon toista puolta», murahti järjestysmies. »En usko, että niissä dollareissa on vaakunapuolta lainkaan.»

»No no, järjestysmies, nämä kaikki ovat oikeata rahaa. Ja mies saa lähteä vapaasti.»

»Järjestysmies», huusi tyttö ylhäältä, »olette hyvä voittamaan, mutta menetätte paljon».

Järjestysmies kohosi tilanteen tasalle. Hän tempasi hatun päästänsä ja kumarsi syvään.

»Neiti», sanoi hän, »tämä ei ollut tänä iltana ensimmäinen kerta, jolloin tuotitte minulle ikävyyttä, ja minulla on aavistus, ettei se ole myöskään viimeinen. Mutta tämä Smith on vapaa mies.»

Hän kääntyi miesjoukon puoleen.

»Menkää asuntoihinne nukkumaan!» kehoitti hän. »Numero Kymmenessä on ollut jo kyliksi selkkauksia tämän illan osalle.»

Joukko hajaantui varsin mielellään, mutta poistuessansa vilkuili jokainen taaksensa, pälyillen siellä mahdollisesti hiipivää miestä — hiljaista, pitkäkannuksista.

Nancy kääntyi takaisin ikkunaan päin ja meni jälleen sisälle.

XLI luku

Bud Levine etsii apua

Numero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt rauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta Groganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä niin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki. Kaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat hämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen pimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan lampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas jätti ne kokonaan pimeän peittoon.

Vieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa vieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris. Kaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut tuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä sittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin kintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi hyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä ympäristöään usvan verhoamilla silmillään.

Siihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli vasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen, mutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes itsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun hapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen suuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua. Ja sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä.

Olihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta muulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos ollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni, itsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut mitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta hän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän oli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen muuttua.

Sitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut syyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu oli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen rikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen; mutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa.