Part 19
Sitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin pitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko kintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä silmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties hän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin kuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin silmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä tyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli siellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui hyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän aavikon sisäosissa.
Grogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli elämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut tuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris oli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän ja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia ikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan.
Ja sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine.
Yö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus hiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden talojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina kuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen, jollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat, kun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava syyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat kipeät ja hellät.
Sellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen. Järjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun kajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen suupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin taltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen polvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi sitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille.
Hän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle surmaajalle.
»Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!» Sallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia, Grogan!»
Grogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen tarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan ja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat kumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella. Grogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta.
»Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.»
Bud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän hellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa tahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti.
»Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se olento on kaupungissa.»
Harris ei kuullut hänen sanojansa hyvin.
»Mistä miehestä on kysymys? Kuka metelöitsijä teitä nyt vaivaa, Bud?»
Harris halusi kiihkeästi olla lainvalvojan mieliksi. Lähiaikoina saattaisi olla kovin hyvä, jos hänellä olisi ystävä lain puoltajien keskuudessa.
»Ei ole kysymys miehestä, vaan naisesta, Harris.»
»Älkää höpiskö joutavia!»
»En höpisekään.»
»Nainen? Oletteko te sortunut hameeseen, Bud?« mutisi Harris hiljaiseen tapaansa.
»En minä», torjui Bud Levine. »Olin aluksi joutua paulaan, mutta sitten hän antoi minulle niin paljon puuhaa, että lumous särkyi. En minä ole häneen rakastunut, mutta kaikki muut Numero Kymmenessä ovat. Ja mikä on tulos? Kuunnelkaahan!»
Hän kohotti kättään, varoittaen toisia olemaan ääneti. Kaukaa kuului ensin syvä-äänistä kiroilua ja sitten tappelua hierovien miesten kimeitä karjaisuja.
»Temmeltäkööt!» ärähti Bud Levine. »Kolhikoot tyhmiä päitänsä. Minä en liikahda, ennenkuin kuulen revolverin pamahtavan.»
Harris ei virkkanut mitään, vaan silmäili järjestysmiestä tarkkaavasti.
»Se on kaikki hänen syytänsä, Harris», valitti Levine. »Hän on tehnyt Numero Kymmenessä tuhoisampaa jälkeä kuin pyörremyrsky voisi tehdä. Se on totta. Ensiksi saapui muuan Smith-niminen mies, joka pani mylläkän alkuun. Hän oli jonkunlainen ennakkolähetti. Sitten tuli tyttö itse. Kahdessa päivässä hän saa Numero Kymmenen poltetuksi maan tasalle. Kaikkialla kaupungissa tapellaan. Ja huomispäivän alkaessa alkaa tappelukin taas. Ennen huomisiltaa on täällä sisällinen sota.»
»Miten hän sen tekee?» tiedusti toinen uteliaasti.
»Silmillänsä, Harris», vastasi Bud surullisesti. »Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän pyydystää miehiä silmillänsä. Yksi katse ja yksi hymy, ja mies luulottelee tytön olevan hieman ihastuneen häneen. Kuvitelkaa, että viisikymmentä miestä on rakastunut samaan tyttöön, ja sitten osaatte aavistaa, millaista Numero Kymmenessä nyt on? Helvetin esimakuako? Ei, Harris; tämä on helvettiä!»
Häntä puistatti.
»Minä olen katsonut kuolemaa silmiin kaksikymmentä kertaa sen jälkeen kun hän tuli kaupunkiin.»
»Miksi ette toimita häntä pois tieltänne?»
»Miten voisin kajota häneen, kun hän ei ole tehnyt mitään lainvastaista? Ja jos hän olisikin, en voisi nostaa kättänikään, jollei koko kaupunki olisi puolellani. He vahtivat häntä, kuten susi vahtii pentuansa, ja näyttävät hampaitansa, jos hänelle vain rypistää otsaansa.»
»Nämä herrasmiehet olisivat hiukan opetuksen tarpeessa», huomautti vasenkätinen Harris hymyillen.
»He ovat saaneet opetusta», vakuutti Bud Levine. »Tämä Smith-veitikka peittosi heitä kuten viisivuotinen härkä löylyttää yksivuotisten laumaa. Mutta yhä he vain tahtovat lisää.»
Taaskin hän huokaisi.
»Eikä tyttö tarkoita mitään pahaa», jatkoi hän. »Sen kyllä näkee. Kaiken syynä on se, Harris, että hän on liian kaunis.»
»Uh!» urahti Harris.
»Tytöt jakautuvat kolmeen luokkaan», filosofoi järjestysmies. »On tavallinen eli puutarhatyttö. Hän ei näytä juuri miltään, eikä häntä sanottavasti huomata. Mutta juuri sellainen nainen asettuu paikallensa, valmistaa kodin miehelle ja kasvattaa lapsia. Sellainen oli minun äitini — Jumala häntä siunatkoon — ja hyvin todennäköisesti oli teidänkin äitinne sellainen. Useimmiten hän saa känsiä käsiinsä, mutta hänen sydämensä pysyy hellänä. Sellainen on ensimmäinen tyttölaji. Heihin ei ensi näkemältä ihastuta, mutta he ovat se maaperä, jossa kunnolliset taimet kasvavat.»
Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.
»Sitten toinen laji», pitkitti hän senjälkeen. »Heissä on paljon katseltavaa. He ovat sieviä. He kiehtovat silmää. Miehet kääntyvät kadulla vilkuilemaan taaksensa heidän jälkeensä. Ja haaveksivat heistä myöhemmin. Jos menee tanssiaisiin, on heitä aina joku siellä. Ja miehet hyörivät pienessä kehässä heidän ympärillään.
— Tanssiaisten jälkeen on aina tappelunkahinaa, koska joku luulottelee, että hänet on syrjäytetty jostakin tanssista, tai jotakin sentapaista. Ja sellaisen naisen läheisyydessä väikkyy aina pieniä selkkauksia, kuten taivaanrannalla leijaileva pilvi uhkaa nostattaa myrskyn. Olettakaamme, että sellainen tyttö menee avioliittoon. Hänellä on ollut koko joukko miehiä valittavina; ikänsä loppuun saakka hän katuu sitä, että sitoi itsensä yhteen mieheen. Ja kun sitten syntyy lapsia ja hän muuttuu kellertäväksi ja ryppyiseksi, alkaa hän vihata ja sättiä puolisoansa.»
Taaskin järjestysmies vaikeni ja kokosi voimia lopettaakseen esityksenä.
»Senlaatuinenko tämä tyttö on?» kysyi Harris haukotellen.
»Ei ole», vastasi Bud terävästi. »Hän kuuluu omaan luokkaansa, Hän ei ole sievä; hän on kaunis. Kun hän katsoo mieheen, tuntui siltä kuin sähkökipuna hypähtäisi langasta toiseen. Hän saa miehen kuumenemaan ja värisemään vilusta samalla minuutilla. Hän ei ole vähääkään harkitseva. Hän on voimakas, mutta hän ei tunne voimaansa. Hän on kuin hevonen, jolle ei ole koskaan pantu niin paljoa kuormaa kuin se jaksaisi vetää. Hän etsii toimintaa miesten tapaan eikä välitä siitä, miten käy, kunhan hänellä vain on puuhaa.»
»Toimintaa?» kertasi Harris hiljaa.
»Toimintaa koko ajan», vahvisti Bud. »Kaksi miestä on putkassa, yhden pää meni sekaisin, ja muut Numero Kymmenen miehet pyrkivät viiltämään toistensa kurkut poikki; kaikki se tämän yhden Nancyn tähden.»
»Se on miellyttävältä sointuva nimi», jupisi Harris.
»Se ei ole hänen ainoa miellyttävä piirteensä. Samoin ovat hänen silmänsä, hiuksensa, kätensä ja äänensä. Mikä ääni, naapuri!»
Harris liikahti.
»Hän on miehen unelma toteutuneena. Hän on polun loppupää, jonka takana ei ole enää mitään. Mutta hänen hymynsä muuttaa miehen sydämen ruudiksi, ja hänen katseensa on räjäyttävä kipuna. Hän suorastaan repii miehen kahdeksi kappaleeksi. Ja sittenkin — olisin valmis maksamaan tuhat dollaria saadakseni hänet pois Numero Kymmenestä.»
»Mitä hän täällä tekee?»
»Etsii toimintaa.»
»Minne hän on menossa?»
»Etsimään toimintaa. Minne hyvänsä.»
»Keitä hänen seurassaan on?»
»Ei ketään. Ei kukaan jaksaisi pysyä hänen matkassaan, Harris.»
«Hm!« hymähti surmaaja.
»Jollei», lisäsi järjestysmies hiukan mietittyänsä, »tämä Smith-veitikka».
»Miten hänen on käynyt?»
»Hänellä on huone hotellissa lähellä tytön huonetta.»
»Ovatko he likeisissä suhteissa keskenänsä?»
»Tyttö pelasti hänet miesjoukon käsistä niin rohkealla tempulla kuin koskaan olen nähnyt.»
Vasenkätinen Harris kumartui pöydän ylitse ja kosketti lainvalvojan käsivartta.
»Bud», kuiskasi hän, ja nyt oli kaikki usva haihtunut hänen silmistänsä, »mennään ulos. Minulla on hiukan puhuttavaa teille.»
»Mistä on kysymys, Harris? Olette kovin tärkeän näköinen.»
»Tulkaa ulos!» tiukkasi Harris. »Kenties olette iloinen kuullessanne, mitä minulla on sanottavaa.»
Hämmentyneenä lainvalvoja nousi tottelevasti pystyyn, ja he poistuivat Groganin kapakasta hämärälle, kolealle kadulle.
XLII luku
Surmaaja ja Nan
»Entä», aloitti Harris, heti kun he olivat varmasti ehtineet äänenkantaman päähän Groganin kapakasta, »jos joku ottaisi tämän tytön hoteisiinsa ja veisi hänet pois Numero Kymmenestä, tahtoipa hän lähteä tai ei?«
»Mitä?»
»Olettakaamme vain niin», mutisi Harris.
»Harris!» äänsi Bud Levin. »Tarkoitatteko —»
»Eihän se loukkaisi teidän tunteitanne, vai loukkaisiko?» kysyi toinen.
»Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada pois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?»
»Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi varmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä tyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä jotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti sijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En minäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud; emmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?»
Järjestysmies kävi äkkiä miettiväksi.
»Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —»
»En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä turvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin. Mutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä hänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan lukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa minut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä hänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme ratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä saatan hänet, mihin hän vain haluaa.»
»Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että menettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero Kymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja sanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki jäljillenne.»
»Tiedän sen.»
»Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.»
»Tiedän _senkin_.»
»Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris, hänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä lukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!»
Pudistettuaan hätäisesti hänen kättänsä surmaaja kääntyi ja keikahti ratsaille.
Mutta Bud Levine seisoi paikallansa, tuijottaen hänen jälkeensä.
»Harris-parka!» jupisi hän. »Hän ei tunne tyttöä niinkuin minä tunnen. Ja Jumala häntä auttakoon. Mutta nyt minä voin nukkua.»
Ja hän meni suoraapäätä makuulle ja vaipui heti rauhalliseen uneen, vaikka hänen ympärillään huhuiltiin tappelusta kautta koko Numero Kymmenen. Bud Levine oli heittänyt hartioiltaan paljoa raskaamman tehtävän kuin lainsuojattomien kesyttäminen tai murhamiesten hillitseminen oli.
Tällä välin vasenkätinen Harris hypähti ratsailta hotellin läheisyydessä ja meni rakennukseen. Heti kun hän astui ovesta synkkään pimentoon, kun vanhan rakennuksen selittämätön haju, johon omituisesti sekaantuivat emäksisen tomun kirpeä lemu ja ruokasalista vuosikausien kuluessa kantautuneiden keittiötuoksahdusten jäljet, täytti hänen sieraimensa, tapahtui hänessä hämmästyttävän äkillinen muutos.
Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut velttokatseinen haaveksija, huoleton, unelias; nyt hänen astuttuansa hotellin ovesta sisälle, muuttui hänen käyntinsä heti hiipivän valppaaksi; hän käänteli nopeasti päätänsä puolelta toiselle ja näytti olevan sähköisesti kosketuksissa koko ympäristönsä kanssa; sillä taaskin vasenkätinen Harris oli tuntemattomalla tiellä.
Hän hiipi rappeutuneita portaita ylöspäin, eikä ainoakaan risahdus eikä narahdus ilmaissut hänen liikkeitänsä. Tasaisesti, hätäilemättä hän nousi yläkertaan saakka ja lipui sitten äänettömästi kuin varjo kapeata käytävää myöten ensimmäiselle oikealla puolella olevalle ovelle. Sen takaa hän löytäisi kummallisen tytön, Nancyn, joka oli pannut Numero Kymmenen myllerryksiin. Ovelle hän seisahtui runsaaksi minuutiksi, ja sen minuutin aikana hänen aistinsa, jotka jo ennestään olivat uskomattoman herkät, terästyivät äärimmilleen. Jossakin kaukana liikahti joku vuoteessansa, ja Harris tiesi sen; joku puhui unissansa, ja Harris tiesi sen; ja siitä huoneesta, joka oli hänen päämääränsä, huokui häiriytymätöntä hiljaisuutta, syvää, miltei pahaenteistä.
Hän painoi ovenripaa. Tottunut murtovaras ei olisi voinut tehdä sitä meluttomammin. Ja nyt avautui itse ovi sentimetrin toisensa jälkeen, tasaisesti, äänettömästi ruostuneista saranoista huolimatta. Vasenkätinen Harris oli huoneessa.
Sitten hän seisahtui taaskin, sillä häntä vastaan lehahti heikko tuoksu, joka muistutti hajuvettä, ihastuttavan mietoa ja suloista; ja äkkiä hänelle selvisi, että se ei ollutkaan pelkkää tuoksua — se oli tytön tuntu.
Hän sulki oven jälkeensä. Kun hän teki sen, kuului hiljainen kilahdus, ja heti nousi himmeä, valkoinen hahmo vuoteessa istualleen. Tytön takana hämärän harmaana kajastavaa neliskulmaista ikkunaa vasten Harris erotti hänen ääriviivansa, mutta oli varma siitä, ettei tyttö voinut nähdä häntä mustaa seinää vasten, jonka vieressä hän seisoi.
Hän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen, kirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja sellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin, eivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris tiesi.
»Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni.
Harris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä? Ja minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa heräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan.
»Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa, säilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.»
»Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?»
»Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero Kymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.»
»Minkä tähden sitten tulitte?»
»Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.»
»No niin?»
»Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.»
»Sepä omituista. Kuka teille siitä kertoi.»
»Numero Kymmenen puheista minulle selvisi — että haluatte toimintaa, neiti.»
Lyhyt äänettömyys; sitten hiljaista hopealta helkkyvää naurua. Se tulvahti Harrisin ympärille, kietoen hänet, samoin kuin viileä vesi peittää sukeltajan ja salpaa hänen hengityksensä.
»Mitä teillä on tarjottavana?»
»Pitkä retki.»
»Mihin?»
»En tiedä.»
»Kuinka pitkä?»
»En tiedä.»
»Keitä lähtee mukaan?»
»Te ja minä ja kaksi hevosta.»
»Kuka te olette?»
»Vasenkätinen Harris?»
»Mitä hommaatte?»
»Mitä hyvänsä jännittävää.»
»Missä asutte?»
»Ratsuni selässä.»
Taaskin äänettömyys. Ja sen aikana Harrisin tavattoman herkkä korva erotti nopeata hengitystä vuoteen suunnalta.
Sitten käsky, hieman terävämpi, mutta silti varovasti lausuttu: »Harris, sytyttäkää tulitikku!»
Mies totteli ajattelematta. Tikun päähän leimahti sininen liekki, joka sitten tasaantui hiljaa värähteleväksi, keltaiseksi kolmioksi.
»Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra Harris!»
Taaskin mies totteli.
Vähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei hänen matkaansa?»
Mutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa tulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin, valkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi — tuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun lattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti.
»Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!»
»Lähdettekö?»
»Minun kai on lähdettävä, eikö niin?»
Harris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät lähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?»
»Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.»
Virkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy, josta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään seikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa elämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla?
Hiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä kolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja tyttö oli hänen vierellänsä.
»Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!»
»Onko teillä hevonen?»
»Hotellin takana tallissa.»
Huumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni rakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan selvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja talutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille.
Jos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen hahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta Nancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen Harrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle.
XLIII luku
Ottelu Billyn järvellä
Heidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli Harrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut sitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen olisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä, etsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten järjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut seikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu sana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen.
Rohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan tuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon. Miten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt uppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris, oli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen luonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei Nancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan.
Vasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine sellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi sitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve, vaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat vaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti vasenkätisen Harrisin mieltä.
Hän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen; tämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka luotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi valmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen hitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen sisarensa — aluksi.
Tällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin äänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa kunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn järven pinnalla.
Billyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai siitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut mahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa, ja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa muinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä. Maanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin.
Yhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan yön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle, jossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa vasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy alkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää, kiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan taaksensa.
Kaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin maanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä hän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai sitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä tarkemmin.
Melkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva ratsastaja.
»Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne, Nancy!»
»Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten hän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta siellähän on ainoastaan yksi mies!»
»Niin!» äänsi vasenkätinen Harris.
Jos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen, paras koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan pystyisi häntä taltuttamaan.
Hän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman syrjemmälle jättääksensä heille tilaa.
Kumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän omituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja aikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja palkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä.
Nyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut syvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen tarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä ylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä ylöspäin,
»Jerry Aiken!» huusi Nancy.
»Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?»
»Se riippuu asianhaaroista.»
Harrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän oli toivonut.
»Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua ikävyyksiä!»
Vastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren kihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään.
»Ei, ei!» kirkaisi tyttö hänelle. »Jerryllä ei ole asetta.»
Se oli liian myöhäistä. Otaksuttavasti Harris ei kuullut, ja Nancy oli liian kaukana ennättääksensä ajoissa tehostamaan sanojansa teoilla; ja Jerry kiiti vastustajansa kimppuun kuin salama.